Mökkiympäristöä Nikonilla syynättynä

Intoa piukassa ostin taannoin komean Nikon D90 -merkkisen kameran. Kuvittelin näet, että kuvaamisesta tulisi minullekin yhtä tosi harrastus kuin lukuisille muille eläkeläisille. Eipä tullut. Akku tyhjentyneenä kamera on lojunut kaapissa. Keväällä kerran vehje kaivettiin esille, akku ladattiin ja otettiin muutama kuva - unohtumaan kameraan. Pari aamua sitten halla-aamun näkymä lammella vaati uudelleen tarttumaan toimeen.

Hämmästyksen aihe tämäkin: ei kamera olekaan ollut täysin jouten, koska tallessa oli monta kuvaa viime kuukausilta. Joulun jälkeen talipalloja ripusteltiin oksille lahjanauhoin. Omituisia ripustuksia piti tietysti kuvata zoomaillen. Tyhjiä verkkopusseja on sittemmin keräilty puskista.

Viikon parin verran vapun tienoilla lammelta kuuluu jatkuvaa kurnutusta. Sammakot ovat niin toimessaan, että uivat näkösällä. Kummoistakaan kuvaa aidosta sammakkouinnista en saanut, mutta vesirenkaat toistuivat ihan kivasti. Kohtapuoliin nuijapäitä liikuskelee parvittain laiturin liepeillä eivätkä ne häiriinny ainakaan kuvaamisesta.

Tuvan ikkunasta kuusten katveessa näkyy iso muurahaiskeko. Sitä tiiraillessa ruvettiin ihmettelemään tonkimisen jälkiä. Laella ammottaa yhä kraateri, sivuillakin isoja monttuja. Ovatko murkut muuttaneet tai muuttamassa uuteen kaupunkiin? Ehjä, karttuva keko sijaitsee muutaman metrin päässä hajonneesta.

Soinen maasto on opittu tuntemaan kylmänä paikkana. Täällä halla on vieraillut jopa juhannuksena. Yhtään ei siis ihmetelty, vaikka taas aamulla ennen kuutta mittari näytti miinusasteita 2,2. Silti jotkut sipulikukat jaksavat pinnistellä, vaikkei niitä ihmeemmin ole vaalittu. Iso ilo oli löytää näin komeasti teränsä avannut krookus.

Helmihyasintit taitavat jopa viihtyä, koska niitä ilmestyy vuosittain lisää ilman, että olisin istuttanut uusia sipuleita.

Vitsiltä tuntuu tete-narsissien kukinta keskellä "perämetsää", jonne hylkäsin männävuotiset pääsiäiskukat. Tänä vuonna jo ihan vasiten vietiin kuiviin kukkineet kasvit paikkaan, jonne kärrätään haravointijätteitä. Jospa ensi keväänä nähtäisiin lisää kukkaloistoa.

Hyvässä lykyssä myös kuvan keto-orvokki, Liedon tunnuskukka, viihtyisi ja leviäisi paikassa, jonne sen istutin. Sain kasvin lahjaksi ja toin sen kotoa mökille. Yhä se näyttää virkeältä. Lähistöllä loistelee kesän mittaan muitakin luonnonorvokkeja. Metsäorvokin uskon jopa tunnistaneeni.

Yksi varma rehottaja mökkipihalla on perintöraparperi. Se on uuteen paikkaan siirretty äitini puutarhakasvustosta, jota jo pitkään on hallinnut hänen tyttärentyttärensä, minun tyttäreni. Kesäkuussa raparperi tapaa kehittää useita valtaisia kukkavanoja vaaleine töyhtöineen. Niissä riittää pörriäisille mettä työmaaksi asti. Siksi en näitäkään kukkia karsi, vaikka tällaisiakin ohjeita on kohdalle osunut.

Kuvasta näkyy, ettei edes halla ole pahasti häirinnyt vahvaa kasvua. Jokainen kolmesta raparperista lykkää lehtiä. Pian niistä irtoaa jokunen piirakan tarpeiksi.

Kahdeksassa vuodessa mökkiympäristö on kouluttanut meitä lammen rannalla viihtyviä. Enää ei yritetä mahdottomia niin kuin ensi alkuun. Katsellaan, miten ja missä mikin kasvi viihtyy. Luonto valitkoon!

PS
Kemppinen kirjoittaa kameroista ja kuvista omakohtaisesti. Oli hauska lukea.

Valostuvaa tammikuuta

 Eilen iltapäivällä oli tarvottava sumussa, kun vääntäydyin haukkaamaan ulkoilmaa. Tunnelmaa ei yhtään helpottanut tieto kotona odottavasta kuvasotkusta. Muutaman päivän jatkunut selvittämistyö oli kumminkin jo käynnissä, mutta samalla oli tullut havaituksi, että isommatkin kuvasatsit kaipasivat seulomista ja järjestämistä. Mihinkään indeksointeihin en silti näe tarvetta. Minulle riittää, kunhan kuvat löytyvät määräkansioista, joista selviää paitsi aihe myös ajankohta, jolloin kuvat on otettu.

Olen alkanut pohtia, mikä saa ottamaan kuvia ylenmäärin. Tottahan toki digikameroiden myötä saatu helppous selittää intoa. Mutta mitä ihmettä minäkään teen kaikilla kuvillani? Jokainen tuntuu mieluimmin katsovan itse ottamiaan kuvia ilman sen kummempia järjestämisiä saati valikointeja. Minäkään en enää tarjoile kuvia muuten kuin joskus blogijutuissa. Takavuosina vielä tein kuva-aineistoistani elokuvaversioita tekstityksineen ja musiikkeineen. Eipä ole enää riittänyt intoa moiseen. Elokuvatyökalukin jäi vanhan, koko lailla hajonneen tietokoneen uumeniin, josta se kaiken tunnistettavan aineiston mukana hävitettiin ennen romuttamista. Kyllä kai tähän nykyiseen, erinomaiseen pöytätietokoneeseen saisi ladatuksi uuden version MovieMakeria. Kerran jo aloitelin puuhaa, mutta se tuntui niin vaivalloiselta, että yritys uuvahti alkuunsa.

 No, tämä aamu kuitenkin valkeni suorastaan ihanan valoisana verrattuna eiliseen sumuun ja suppuraan. Oli hauska huomata parvi koululaisia luisteluharjoituksissa. Parvekkeeltani näet voin päivystää tapahtumia naapurissa toimivan koulun kentällä.

Olen pannut merkille, että kunnan miehet ovat urakoineet yötä myöten pitääkseen jään kunnossa, vaikka usein lämpötila heilahtelee plussan puolelle. Nytkään ei ole kuin asteen verran pakkasella. Päivän mittaan sekin taitaa antaa lämmölle periksi. Säätiedoissakaan ei luvata pakkasia lähipäiviksi. On siis syytä luistella, kun vielä voi.

Lapsia katsellessa innostuin ottamaan muutaman kuvan ja hiukan käsittelemään niitä. Saa nähdä, hävitänkö otokset saman tien omista kuvatiedostoistani. Tuskin kukaan minun jälkeeni jaksaa kaivella kaikkea sitä aineistoa, jota olen tietokoneelleni ja lisäkovalevylleni tallentanut. Se kuvasatsi, jonka eilen illalla sain järjestykseen, siirtyy kaiken muuan sukututkimusaineiston kanssa tyttären huomaan. Hiljattain isoäidiksi ylentyneenä hän saattaa hyvinkin jatkaa aineiston kartuttamista. Kun aika on kypsä, ilmestynee taas uusi julkaisu. Onhan kirjan tai vihon muotoon toimitettu kooste paljon helpompi lukea ja selailla kuin esimerkiksi PDF-tiedosto läppäriltä saati tabletilta.

Valoisan aamun ilonaiheisiin ilmaantui mainio lisä, kun sähköpostista löytyi kutsu tyttövauvan nimijuhlaan. Siellä varmasti taas kamerat räpsyvät ja kuva-aineistot karttuvat. Osallistunen jossain määrin kuvaamiseen, mutta lupaan itselleni pysyä aisoissa ja huolehtia myös kuvien valikoinnista, tarkistamisesta ja arkistoinnista.

Intoilijan matkassa

Kesken sukututkimuksen raportointia ostin e-versiona Panu Rajalan Finlandia-palkinnon saajaksi ehdolle asetetun Intoilijan (2015) ja lähes saman tien aloin lukea sitä. Omassa hommassa on meneillään viikon odottelu ennen vedoksen saamista tarkistettavaksi. Niinpä oli aikaa tarttua valokuvistaan kuuluisaan I. K. Inhaan, oikealta nimeltään Konrad Into Nyströmiin, sellaisena kuin hän näyttäytyy Panu Rajalan kirjan sivuilla.

Olen huomannut, että teoksen ympärille kehkeytyi kohu. Siihen Rajala itsekin viittaa muun muassa nettipäiväkirjassaan. Joku radioon haastateltu lukija puolestaan pohti, miksei Rajala pätevävänä elämäkerturina ollut ryhtynyt juhlistamaan Inhan 150-vuotissyntymää elämäkerralla, vaan laati kohteesta romaanin. Syitä en tiedä. Lähteistä tosin selviää, että melko äskettäin Inhasta on julkaistu elämäkerta tekijänä Aamu Nyström, Inhan sukulainen. Sitä paitsi myös Panu Rajalan nykyinen vaimo, Marja Norha, kuuluu Nyströmin sukukuntaan. Aihetta on siis ollut kylliksi tarttua poikkeuksellisen sukulaisen elämänvaiheisiin niin, että miehen elämä ja olemus eroavat tavanomaisesta. Kirjan luettuani pidän romaanimuotoa oivallisena ratkaisuna, sillä romaani sallii muun muassa viljellä kieltä yhtä sävykkäästi kuin Inha itse alkuperäisissä teksteissään.

Paljon muun ohessa romaania lukiessa pääsee mukaan Inhan uskomattomille polkupyörämatkoille. Niitä hän teki pitkin poikin Suomea ja yhtä lailla Euroopan teille, kunnes väsyi polkemiseen. Huimalta tuntui lukea, kuinka tämä kameroista, polkupyöristä ja muista teknisistä laitteista perillä ollut oman tiensä kulkija hankki jopa moottoripyörän:

Väsyin polkemiseen, myin vanhan pyöräni ja ostin tuliterän välkkyvän moottoripyörän – Indian Prince! Loistopeli, sylinterit, tilavuus, kulutus – viis niistä! Hän on viimeinen rakkauteni, siniverinen. Voimani riittävät polkaisemaan, ja se alkaa päristä kuin tuhat vihaista ampiaista. Sillä kiidän hullun lailla pöliseviä teitä pohjoiseen, ohi Tuusulan, ohi Keravan, halki vanhan Hämeenlinnan – henkäisen torilla, tuolla Seurahuone, tuolla lyseo, tuossa kirkko – kaikki paikallaan – jatkan ohi Parolan, ohi Toijalan, Pälkäneellä yltä päältä pölyssä ja Viinikan kirkolle, Tammerkosken yli siltaa myöten, siihen veistää kaiteelle joku Väinö jähmeitä ihmishahmoja, yksi on jo näytteillä, mitä noistakin tulee, Halonenkin maalaa elävämpiä – päristelen Pispalan viertä, silmään heleää Pyhäjärveä saarineen ja syvänsinistä Näsijärven selkää – mutkaisia maantietä Pinsiön kuivalle kankaalle – ja huimasti laskien Sasin ahdetta alas – koko kansallinen maisema järvenselkineen, kaukometsineen avautuu Mahnalanselälle päin – herrajumala, kuinka tämä maa voi olla kaunis ja kuinka pienen murtosaarekkeen siitä olen saanut vangituksi negatiiveilleni, kiitos näistä näkymistä, Taivaan Taiteilija! (s. 322)

Inhan elämän kapeutuessa kapeutumistaan lukija osallistuu totisena hänen kohtaloonsa. Pohdinpa sitäkin, olisiko Inhasta ollut aviomieheksi niille neitosille, joita hän tuli kosiskelleeksi, tuloksetta. Inhan ikätoverit, nuo suomalaiset kuuluisuudet Jean Sibeliuksesta Pekka Haloseen, Eero Järnefeltistä Juhani Ahoon, perustivat perheen, kykenivät seuraelämään, näkyivät ja kuuluivat. Inha ei osannut pitää puoliaan, jäi yksin, erakoitui, vaikka omat veljet auttoivat.

Intoilija tarjoaa syvällisen, eloisan kuvan yhdestä 1900-luvun alkuvuosikymmenten originellista merkkihenkilöstä. Osaltaan myös Finlandia-ehdokkuus ja kohu kirjan ympärillä ovat vahvistaneet Inhan  pysymistä suomalaisten muistissa. Hyvä niin!

Kameran kautta katsottuja

Lämpöisenä lauantaiaamuna, kun taivas tarjoili pehmoista utupilvien suodattamaa valoa, otin pitkästä aikaa ison Nikonin esille ja lähdin katsastamaan, mitä kuvattavaa heinäkuinen mökipiha tarjoaa. Tarkoitus oli kerrata niitä kameran asetuksia, joilla kasvin tausta jää epätarkaksi. Ensimmäisessä otoksessa purppuraheisiangervon oksa kukkanuppuineen panee arvailemaan, mihin tarkensin. Ei ihan onnistunut tämä otos.

Ilmasipulin kukinto oli tässä se, johon tähtäsin. Pahaksi onneksi kuvasta uupuu metsälude, jonka suotta hätistin nauttimasta siitepölyateriaa. Aika mukavasti tulos silti vastaa pyrkimyksiä.

Tätäkin heilimöivän heinän kuvaa katselen mielikseni. Tiukasti raajaamalla kuvasta tuli sopivan pieni blogitarkoituksiin.

Uljaita päivänliljoja pihassa kukkii monella lohkolla. Käpristyneet terälehdet näkyvät tähtäyksessäni selvästi vasta nyt, kun niitä pystyy katsomaan muusta ympäristöstä eristettyinä. Tuleepa kukoistuksen hetkellisyys samalla havaittavaksi.

Särkynytsydän uupuu sekin pian kukkimisestaan. Parissa viikossa se kellastuu ja nuutuu niin, että tarhuri ottaa ja leikkaa sen. Ei hätää, lähellä kohoilee jo myöhäisen kesän kukkija, joka vähin erin valtaa paikan ja kerää katseet.

Pari päivää sitten avautui ensimmäinen lumpeen kukka. Aamu oli jo pitkällä, kun kamerani kanssa ihailin yhtä kukkayksilöä. Tällaiselta se näytti koko komeudessaan. Pari kolme muutakin lummetta availi umppujaan aamuhämärän hälvettyä. Lisää hehkeitä kukintoja ilmaantuu, kun nuppuja yltää pintaan. Niitä kehittyy lähes syksyyn asti, jos oikein muistan viime kesältä. Kaunista kesää piisaa vielä...

Nätti jättiläinen

 Mökkikuistilta voi tarkkailla, mihin asti luikertaa pihapiirin muhkein kasvi, jättimeloniksi mainittu. Juhannuskylmissä yksi taimi kuolla kupsahti. Ehdin vielä saada puutarhayrittäjältä uuden taimen, joka ei tosiaan ole aikaillut, vaan rupesi oitis lykkäämään sekä vartta, lehtiä että kukkia.   Mittaamalla saisi selville päiväkasvun, mutta olkoon mikä on.

Kukat houkuttelevat pikku kärpäsiä, kuten kuvasta näkyy. Kukan alapuolella näyttäisi pullottavan pahkura, josta kenties ehtii paisua kunnon kurpitsa ennen syyskylmiä.



Parhaan herkun äärelle työntyi isohko siivekäs, jonka lajia en osaa määritellä. Jos se ei ole mehiläinen, niin ehkä sitten ampiainen. Täydessä työn touhussa se uppoutui aivan kukan uumeniin. Melkoisen pitkään se siellä hyöri, kunnes kömpi lentoasemiin ja huristeli seuraavaan umppuun. Kameran kautta tapahtumaa tiiraillut sai hoidella omaa hommaansa kaikessa rauhassa.

Illuusio virtaavasta vedestä?

Kuva-arkiston seulominen tuottaa vauhdikkaita näkymiä. Eilen löytyi ylle kopioitu ja pienennetty otos Myllykoskelta Kuusamosta. Maisema- ja kasvikuvauksen kurssilaiset valvoivat yön 30. kesäkuuta 2011 ja ottivat kuvia ensin korkealta mäeltä avautuvista maisemista, rinteiden kasveista ja auringonnoususta. Päivän jo valjettua ajettiin Myllykoskelle. Siellä sain ensi kosketuksen virtaavaan veteen siinä tarkoituksessa, että vaikutelma piti vangita kameraan. Vartin yli neljän siihen tarttui sivun ylälaidan kuva asetuksin, joita ei kannata julkistaa.

Tulokseen olen melko tyytyväinen, vaikka muistan jo Kuusamossa näytetyn paljon omaani vaikuttavampia kuvia, kaikki muiden kurssilaisten ottamia. Moni heistä onkin ammattilaistasoa. Jos paneutuisin puuhaan yhtä intohimoisesti kuin esimerkiksi useista kuvistaan palkittu Anna-Liisa Pirhonen, luultavasti osaisin yhtä ja toista. Toisaalta, hitaastikin edeten oppii! Aika ajoin palautan mieleen, miltä tuntui yritellä kuvaamista verekseltään uusi digikamera kourassa. Ja miltä ne kuvat näyttivätkään...

Tällä viikolla piipahdan vielä Nautelankoskella testaamassa, mitä saan sen kuohuista talteen  Nikonillani. Tiedän, että ISO-arvo pitäisi määritellä mahdollisimman epäherkäksi ja aukko erittäin pieneksi, jotta valotusaika pitenisi. Kenties kaikki säädöt on tehtävä manuaalisesti.
Lisäksi on vältettävä tärinää. Tuen kamerakäteni puusillan kaiteeseen, sillä ulottuvilla ei ole jalustaa. Testitulokset julkaisen ennen pitkää.

Raakakuvista uusia virityksiä

Mökkimaastosta löytyi loppukesästä kauriin luuranko. Yhä se häämöttää paljaana, mutta palasiksi hajonneena. Kylkiluita ei ollut tunnistaa, sillä niitä peitti heleän vihreä kasvusto. Näyttivät aivan jonkin liljakasvin lehdiltä. Vain kallo oli vastustanut lahoamista muita luita paremmin. Kuva todistaa senkin, kuinka hyvät hampaat eläimellä on ollut käytössään. Ikenien kirkas vihreä on samaa kasvustoa kuin niissä luissa, joista ei otettu kuvia.

Otoksessa kiinnostaa myös sen jälkikäsittely. Kun kerran raw-dataa oli tallessa, sitä oli muun muassa mahdollista tutkia väri väriltä. Tekijän mukaan värikylläisyyttä ja kontrastia saattoi tulla liiaksi. Toisaalta kuitenkin oli tarpeen saada esiin juuri tuo räikeä vihreys. Samaan kauppaan irtosi muukin vihreys. Neulasista taitaa keskustelu vielä jatkua lisäkokeilujen myötä. Mahdollisesti raakakuvan kopiosta syntyy vielä muitakin versioita.

Tässä sienikuvassa kaikki värit toistuvat kallokuvaa hillitymmin. Värit miellyttävät silmää, samoin tarkkuus. Mikään sävy ei tunnu kirkaisevan. Silti sammalen täyteläinen vihreys ei jätä toivomisen varaa, kun kerran realistisuutta tavoitellaan. Hempeä aprikoosin värisyys sienissä ihastuttaa.

Viimeisenä kuvana tarjoilen sen, joka minun silmiini näyttää kaikin puolin onnistuneelta. Kaikki sävyt ja rajauksin tarkistettu sommittelu ovat tuottaneet hyvää jälkeä. Ei ihme, sillä tämän kuvan kanssa on tehty eniten jälkikäsittelytöitä. Tekijä itsekin on tyytyväinen tulokseen.

Kuva on otettu viime lauantaina aamupäivällä Nautelankoskella. Siellä "aina" ollut sauna kunnostettiin vuosi pari sitten. Ehkä sitä jopa käytetään tai edes näytetään osana alueen muita museoita.

Koska tämän sivun kuvat eivät ole minun ottamiani tai käsittelemiäni, kerrottakoon, että olen saanut luvan käyttää kuvia blogissani. Pohdiskelen samalla, olisiko minusta raw-datan parissa työskentelemään.

Yli vuoden takaisella maisema- ja kasvivalokuvauksen kurssilla Kuusamossa tunnustin suureen ääneen, että käytän Picasaa kuvien korjailuun. Värisävyjäkin olen muutellut huksfluks.  Seurasi syvä hiljaisuus. Pitkälle harrastuksessaan edistyneet kurssikaverit osoittivat vaikenemalla, että minunkin olisi aika siirtyä kunnon ohjelmiin. Kurssin vetäjä Paavo Hamunen, ammattivalokuvaaja, vannoi Adoben Lightroomin nimeen. Sillä voi sekä käsitellä että arkistoida kuvia. Testasin ohjelmaa, mutta se tuntui liialliselta minun käyttööni.

Syksyn mittaan yritän käynnistää isoksi paisuneen kuvavarastoni arkistoinnin, niin kuin kurssilla suositeltiin. Homma onnistunee Lightroomia tuntuvasti kevyemmällä ohjelmalla nimeltä ACDsee, jonka ostin muutama kuukausi sitten. Ohjelma näyttää kuvista kurvin poikineen ja muuta tarpeellista, joten työkalusta ei ole puutetta silloinkaan, kun jokin kuva kaipaa myös käsittelyä. - Perästä kuuluu.

Raw-kuvasta puhtia värisävyihin

Loppuviikosta sain mukavaa postia raisiolaisesta firmasta nimeltä A-laiturit, jonka mainio tuote palvelee mökkilammella. Pyysivät kuvia laiturielämästä uuteen esitteeseensä. Siihen kelpuutettujen otosten ottajat saavat palkkioksi 200 euron lahjakortin käytettäväksi firman tuotteisiin.

Tyytyväisenä laituriin tutkin ensin kesäkuvat, mutta yhtään lähetettäväksi kelpaavaa ei löytynyt. Koska halusin vastata hauskasti laadittuun kirjeeseen, niin mökkireissulla paneuduttiin muun kuvaamisen ohessa laituriin. Ystävällä oli mukana ammattikäyttöönkin sopiva Nikon D700. Sienireissulta palatessa kurvattiin lammen vastarannalle katselemaan, miltä laituri näyttää siltä suunnalta. Hyvältähän se. Eka kertaa otettiin raw-kuvia, joita voi säädellä alkuperäisestä kuvadatasta.  Etenkin värisävyt erottuvat täyteläisinä. Yllä tulos jpg:ksi muutettuna.

Alle poimittu kuva on otettu suoraan jpg:ksi. Eron huomaa, vai kuinka?

Tätä kuvaa minä olen rajannut, niin kuin kameran käyttäjän kanssa sovittiin. Ehkäpä saan näistä kuvista taas vauhtia omiin kuvauspuuhiini kunnon Nikonillani tyyppiä D90. Vaikka olenkin Nokia N-8:n kameraan ylen tyytyväinen, ei sillä sentään saa aikaan hyvän järjestelmäkameran veroisia otoksia. Iso vaiva kuitenkin on nähtävä, että oppii käyttämään kameransa lukemattomia mahdollisuuksia. Raw-kuviakin ja niiden käsittelyä voisi kokeilla. Yrittää täytyy, ettei talven mittaan vallan laiskistu...

Kerrottakoon vielä, että tämän sivun kuvat lähetin A-laiturit-kisaan oman viestini kera.

Mättähältä marjat punaiset

On taas se aika vuodesta, jolloin puolukka kutsuu poimijoita. Jonkin verran löytyy kumartelun aiheita omasta "takamettästä", vaikka maitikka onkin verottanut satoa. Opin vasta tänä kesänä kasvikirjoista, että maitikat ovat loiskasveja. Ne tunkeutuvat marjakasvien juuristoon ja imevät sieltä ravinteita. Riittävästi tuntuvat saaneen kasvuvoimaa, koska viimevuotiset runsaan puolukkasadon paikat ovat nyt jokseenkin tyhjiä. Mutta maitikoiden kukinta-aikaan heinäkuussa alue hehkui keltaisena loisten näyttäessä mahtinsa.

Jokunen näin komea puolukkaterttu sentään osui poimijan hyppysiin. Ilokseni myös kuva tuli tarkka ensi yrittämällä. Asiassa olennaisena osallisena tietysti Nikon D90 (F 8, ISO 200).

Lisäsadon saamiseksi on tallusteltava sellaisiin metsiin, joissa puolukat ovat saaneet rauhassa komistua. Kauas ei tarvitse kävellä. Ehkä jo ensi viikonlopuksi marjat ehtivät kypsyä niin, ettei kipoista enää tarvitse erotella valkoisena paistavia raakileita.

Kuu tarttui kuvaan

Iltana muutamana tuli istutuksi vasta pystytetyssä pihakeinussa mökillä. Iltahämärää alkoi valaista kuu kuusten takaa. Kun ei muuta kameraa ollut ulottuvilla, testasin, mihin Nokian N8 pystyy. Yöasetuksin aikaan saatu tulos äimistyttää laadukkuudella. Yhä useammin pelkkä kännykän kamera tuntuukin riittävän. Muut kamerat näet vaativat erikseen muistamista ja jossain määrin virittämistä. Silti en niitä hylkää.

Nakuttajille

Mökkirantojaan siistivät ihmiset tuskin jättäisivät lahopuita ja muita kenottajia aloilleen paitsi silloin, kun ymmärtävät lintujen ja koppakuoriaisten tarpeita. Tämmöisiä suojelijoita löytyy Teiskon Paarlahden saaresta.

Kuvan vasemmassa laidassa näkyy kelo tai oikeammin lahorunko, jota on uutterasti kolottu. Tikoille vanha runko on helppo nakuteltava. Muutkin linnut pystyvät nappamaan liikkuvan aterian puunsäleiden seasta. Ja mikä parasta, moni kolo on tarjonnut pikkulinnuille kaiketi myös pesäpaikan.

Haapa sinnittelee vesirajassa, kuten on tehnyt jo vuosia. Sen kallistuskulmassa riittää pohdiskelemista. Jokohan ensi talvi kaataa sen? Vai pitäisikö homma hoitaa sahalla, että rungon saisi helposti hilatuksi rantaan pilkottavaksi? Kas siinä pikku pulma.

Ei edes viime tapaninpäivän myrsky heilauttanut tätä kenottajaa kumoon, niin että sijoiltaan minäkin sen löysin tuoreimmalla saarivisiitilläni ja tallensin kuvaan N-8:lla. Ehkä otos käy joskus todistuskappaleesta, kun yritetään muistella, milloin mokomat puut vielä sojottivat rannassa.

Naisten saarella

Joka kesä saan ilokseni kutsun saareen Teiskon Paarlahdessa. Siellä majailee nykyään pelkästään naisia, ellei satunnaisia miesvieraita oteta lukuun. Joukon rautarouvana häärii kuvassa häämöttävä isoäiti, jonka seurana tänä kesänä on pitkään viihtynyt toinen tyttärentytär. Syksyllä hän aloittaa yliopisto-opintonsa. Myös hänen äitinsä saapuu kohtsiltään lomanviettoon saarelle.

Näiden naisten lemmikki, espanjanvesikoira Tara, on jokaisena seitsenvuotisen elämänsä kesänä nauttinut vapaasta olostaan isoäidin kaverina saarella. Tennispallojahti innostaa ladya yhä, vaikka pikkuisen on silmäkulma painunut merkkinä iän karttumisesta.Ja mikä parasta, Tara on vuosien tuttavuuden myötä hyväksynyt minutkin rapsuttajakseen, vaikka pentuna haukkui niin, että vissiin yritti häätää minut saaresta.

Varhain eilen aamulla astellessani saunalle huomasin taas kerran, kuinka viehkeältä paikka näyttää. Hyvältä näyttää myös Nokian N-8-kameran jälki. Harvoin enää tuleekaan otetuksi muita kameroita pikku reissuille.

Tässä iltakuva saunalta. Aika kiva, vaikka vastavalo polttaakin puhki taivasta oikealla.

Ensimmäistä kertaa minulta jäi menemättä järveen löylyttelyjen välillä. Syvässä vedessä ei ollut lämpöä kuin nippa nappa 15 astetta, mikä tuntui kintuissani kuin niitä olisi jäihin tuikattu. Ei ole emäntänikään vielä edes kastautunut saunan liukkailta rappusilta, etteivät alati uhkaavat suonenvedot yltyisi riesaksi asti. Venevalkamasta näet löytyy matalaa ja lämpimän oloista hiekkarantaa sopivasti aamu-uinteihin.

Päärakennuksen kuisti tarjoaa oivat puitteet kaikille aterioille. Emännän luomuluomus, upea salaattiherkku, kruunasi meidän saunailtamme. Lämmiketta sai viinitilkasta. Lisävahvistukseksi kääriydyimme matkahuopiin samoin kuin hurtissa kesäteatterimeiningissä. Näitä hetkiä sopii palautella kuvien kera mieleen, kun talvella räntä roikii ikkunoissa!

Peri ja WAM esittelevät valokuvia

Valokuvakeskus Perissä on meneillään näyttely nimeltä SELF-PORTRAITS, SILENT VOICES. Sen tekijät ovat Silvia Reichenbach, Paola Livorsi ja Saila Susiluoto.

Susiluodon Huoneiden kirja -runoteoksen proosarunot ovat olleet inspiraation lähteenä Reichenbachin paikkasidonnaisille omakuville ja Livorsin kuviin suunnittelemille äänimaisemille, joissa tekijöiden kaikilla äidinkielillään lausumat runokatkelmat sekoittuvat luonnonmukaisiin äänitehosteisiin ja syttyvät soimaan niitä lähestyttäessä. Galleriavieras kohtaa teoksen samanaikaisesti visuaalisesti, auditiivisesti ja fyysisesti. (http://www.peri.fi/?page=16)

Eilen illalla näin kuvat ja kuuntelin tovin myös ääniä. Huomaan, että kuvaajat tutkivat valojen suuntaa ja suosivat luonnonvaloa. Minä puolestani testasin taas, mitä jälkeä syntyy Nokian N8:n kameran käsisäädöillä ilman salamaa. Sanoisin, että kohtalaista varsinkin tässä kuvassa:

Kuvissa häämöttää naishahmo. Välillä se näkyy selvästi, mutta aina jotenkin syrjässä olevana, yksinäisenä. Näitä erikoisia sommitteluja, paikkoja, kuvakulmia katselin mielelläni.
Wäinö Aaltosen museossa on sielläkin esillä valokuvia näyttelyssä nimeltä Äärimmäisyyksien yhteinen tekijä - 20 vuotta valokuvakoulutusta Turussa (http://www.wam.fi/public/default.aspx?contentid=326339&nodeid=10898).

Yksi huoneellinen löytyi sellaisia kuvia, joiden parissa viihdyin melko pitkään. Kuvaajan nimeä en muista, mutta asetelmat jäivät mieleen ja se, että monen kuvan alaa rajasivat mustat verhot. Sommitelmista löytyi käärmeitä, hämähäkkejä, outoja heinäsirkkoja - ihmisistä vain esimerkiksi käsi kyynärpäähän asti. Kiehtovaa.

Moni kuvaaja taituroi animoimalla töitään tai tekemällä homman suoraan videokameralla. Sitten otoksia on leikelty ja liitetty uusin tavoin toisiinsa. Monet teokset ovat myös äänekkäitä ja niitä katsotaan pimeässä. Pitkään en niiden parissa viihtynyt enkä päässyt perille, mistä oikein on kysymys. Se tuli kuitenkin selväksi, että valokuvat ovat TAIDETTA, jotkut hämmästyttävän isokokoisia ja teknisesti suuritöisiä. Ne täyttävät koko seinän. Jänniä pikkuteoksia puolestaan on saatu esille myös kännyköiden näytölle.

 

 

 

 

Ystävyyttä ja yhdessäoloa

Ystävänpäiväksi valitsin vanhoista kuvistani tämän Canon Ixuksella otetun. Kuva onnistui, vaikken vielä paljoa tiennyt kameran toiminnoista saati taitanut niiden säätöjä. Näkymä tuo mieleen lämpimän vapunpäivän muutaman vuoden takaa, jolloin retkeilimme kahteen pekkaan hyvän ystäväni kanssa Paimion luontopolulla. Joskus myöhemminkin kävimme samassa paikassa katsomassa, näkyisikö lammella taas uljas pari laulujoutsenia. Mutta eivätpä olleet lammen vakituisia asukkaita, koska loistivat poissaolollaan. Hetkeen siis kannattaa tarttua, toista samanmoista on turha odottaa. Niin että nautitaan ystävistä ja yhdessäolosta, kun sopivasti kohdalle sattuu. Ja ystävyyssuhteissa pääsee testaamaan sitäkin, pystyykö kumppaneihinsa sitoutumaan joutsenten malliin hyvin pitkäksi aikaa, jopa koko eliniäksi.

Nosturi kylpee valoissa

Jo pitkään on ollut hankkeissa käydä ihmettelemässä vielä yhtä Aurajokirannan komistusta. Turun kulttuuripääkaupunkivuoden päätökseksi joen itärannalla Wärtsilän entisellä telakka-alueella näet paljastettiin kauas loistava muistomerkki. Kunnostettu nosturi kertoo laivanrakennuksen historiasta. Lehtitietojen mukaan turkulaista Meriaura Groupia on kiittäminen hyvästä työstä. Komeaksi lopuksi firma lahjoitti nosturinsa Forum Marinum -museolle. Sen edustalla, tosin joen länsirannalla lepäilee myös Suomen Joutsen mastot valaistuina.

Nosturin valo- ja äänitaideteoksen nimeltään Mater Marinum on suunnitellut taiteilija Taina Ervasti. Hanketta kuuluvat tukeneen Turun satama ja Turku Energia.

Paavon-päivän ja samalla syntymäpäiväni aattoiltaa juhlistettiin retkeilemällä pikku pakkasessa teosta  katsomaan. Nosturi loisti ensi alkuun ohjauskoppi punaisena, mutta vaihtoi vaivihkaa väriä. Mitään ääniä ei kuulunut. Valonlieskat nuolivat aika ajoin nosturin ylärakenteita ehkä muistumana Turun palosta. Pitkähköä pimeyttä seurasi taas se vaihe, jolloin ohjauskoppi sai punavärinsä takaisin.

Tottahan toki tämmöiselle retkelle varasin mukaan kunnon kameran. Aukon säädin isoksi, ISO-arvoksi pyöräytin 1600, mutta värilämpöitilan kanssa oli vähän enemmän tekemistä. Lisäksi olen käsitellyt kuvia minulle uudella ja oudolla ohjelmalla nimeltä ACDSee. Tällä sivulla esittelen ensimmäiset koe-editointini. Picasaan verrattuna ohjelma on tuntuvasti monipuolisempi, onneksi kuitenkin mukavan intuitiivinen. Alkaa tuntua siltä, etten kohta enää kaipaa, saati tarvitse Picasaa. Nyt kai uskallan ryhtyä myös kuvien arkistointiin, johon puuhaan ohjelma tarjoaa hyvät työkalut.

Liitän mukaan vielä pari valaistukseltaan ja rajaukseltaan erilaista kuvaa menomatkalta nosturille. Epätarkkuus johtuu minun tutinoistani. Osaksi valoerot selittyvät kameran säädöillä, mutta  kuvankäsittelylläkin on osuutta asiaan. ACDSee-ohjelmassa on monia liukusäätimiä, joilla voi päästä tarkkaan lopputulokseen, kunhan tietää, mitä kannattaa tavoitella. Toistaiseksi vain testailen, vertailen ja yritän päästä hommasta jyvälle.

 

Aurajoen valoja

Aurajoelle voi joskus lähteä ihan vain valoja katselemaan. Syksyllä yhtenä merkkivuoden kohokohdista valmistui Myllysilta. Tutut ovat kehuneet paitsi kulkuväylää yleensä myös sen viimeistelyä. Sillan alustan kiiltävät teräslevyt ja upeat valaisimet innostivat minutkin Liedosta asti  iltakävelylle tutuille rannoille. Uljasta näkymää oli hauska kuvata. Tässä yksi otos:

 Kulttuuripääkaupunkivuoden päätteeksi turkulaisia ilahdutettiin erityisillä joulunajan värivaloilla. Ne loistivat Teatterisillalla ja sammutettiin samalla, kun merkkivuosi painui eilen historiaan.

 Juhlavuoden päättäjäisvalaistus komisti muutaman päivän myös viereistä kallioseinämää. Ajelin  sunnuntaina 18.12. vilkaisemaan sitäkin näkymää, mutta kaatosateessa en edes noussut autosta. Onneksi siltavalaistuksen ehti käydä kiireettä ihailemassa vielä joulun jälkeen.

Näillä vanhan vuoden kuvilla toivottelen uuden tervetulleeksi. Onnea tuokoon se mukanaan, jos mahdollista...