Landeria näin ensi alkuun

Jo pitkään mieltä on poltellut lukemisen hinku. Mutta vasta lumen myötä tuli testatuksi, että yhä pystyn keskittymään kokonaiseen romaaniin. Ensimmäisenä pikku jonottamisen jälkeen sain kirjastosta käsiini Leena Landerin Liekin lapset (Siltala 2010). Muita on tilauksessa.

Nettietsiskelyjen tuloksena kirjasta löytyi paitsi kritiikkejä myös tietoja, joita en muista lukeneeni tai kuulleeni, vaikka teos on tämän vuoden satoa.  

Wikipedian mukaan (http://fi.wikipedia.org/wiki/Leena_Lander) näet Landerin teos on synnyttänyt Landerin ja hänen entisen kustantantajansa Tammen välille kiistaa siitä, onko teos itsenäinen teos vai Landerin aiemman teoksen Jumalattoman kovaa tinkiä uusi versio, jolloin Tammi saattaa ryhtyä käräjöimään sopimusrikkomuksesta.

YLE Turun haastattelussa Lander kuitenkin kiistää yhteyden ja vetoaa tekijänoikeuksiin.
- Ei se perustu siihen. Haluan korjata asian. Tammen Hannu Harju ei ole koko kirjaa lukenut ja tämän hän myöntää. Olen varma, että keskustelu päättyy kuin seinään, kun hän teoksen lukee. Hän ymmärtää, että on kyse kahdesta aivan eri teoksesta. Tässä on kyllä myrsky vesilasissa, Lander laukoo.
Kirjailija vertaa tilannetta esimerkiksi elektroniikkateollisuudessa tehtävään tuotekehittelyyn.
- Jos nyt mentäisiin sanomaan jollekin Nokian toimihenkilölle, että joku heidän uusi älypuhelimensa on sama kuin vuonna -87 esitelty tiiliskiven kokoinen kapula, niin kyllähän tässä nyt sentään on tuotekehittelyä tapahtunut 20 vuoden aikana. Kyllähän kirjailija voi käyttää omia hahmojaan, joihin hänellä on tekijänoikeus. (http://yle.fi/alueet/turku/2010/05/leena_lander_harkitsee_oikeustoimia_tammea_vastaan_1693728.html)

Ilmeisesti kiista on sovittu, koska netti ei näyttänyt kertovan sen jatkosta mitään. Siispä siirryn pohtimaan kirjaa lukukokemuksena. Hiukan yli 400-sivuinen, aikatasoiltaan vaihteleva teos on lukijalle kuin palapelin kokoamista. Sitaatti Jobin kirjasta ja kopio työmies Joel Ivar Aleksander Tammiston saamasta valtiopetostuomiosta sekä Halikon Suojeluskunnan esikunnan hänestä Päämajan tutkintoasian tuomarille antama lausunto avaavat näkymän siihen, mitä tuleman pitää. Ensimmäisissä  lyhyissä  kappaleissa eletään kuitenkin huhtikuuta 2009. Keski-ikäinen mies on jättänyt vaimonsa, talonsa, autonsa, entisen ammattinsa ja muuttanut perimäänsä Nappi-Arvin mökkiin. Köllinimen järkyttävä tausta paljastuu pikku hiljaa. Itse mökki on tallella kertojan isovanhempien synnyin- ja kotikylässä Vartsalassa Halikonlahden perukassa. Siellä saha ja Joensuun kartano antoivat monille paikallisille  leivän 1800-luvun lopulta pitkälle 1900-lukua.

Vuoden 1918 tapahtumia murhatekoineen on peitelty ja piiloteltu, mutta ei unohdettu. Teoksen lopulla Risto Selin -nimiseksi selviävä Nappi-Arvin perillinen jättää Salon poliisille selvityspyynnön kahdesta henkirikoksesta, joiden uhrien nimet, kuolintavat, rikosten motiivit sekä sen, mihin uhrit on haudattu, hän uskoo selvittäneensä. Märynummen joukkohautaan hätäisesti peiteltyjä viittäkymmentä muuta uhria selvityspyyntö ei koske, vaikka usean kohdalla aihetta olisi ollut. Risto Selin keskittyy niihin tapauksiin, joissa hänen omia sukulaisiaan on ollut osallisena. Ja niistä syntyy rikas kudelma ihmisten pyrkimyksistä ja koko elämisen kirjosta. Uuden, teknisen aikakauden tuloa seurataan Joelin lentokoneisiin hurahtamisen ja siitä selviämisen kautta. Voi olla, että tarkalla erittelyllä aihelmasta saattaisi löytyä symbolin aineksia viittaamaan sosialismin nousuun ja tuhoon. Jätän tässä kumminkin enemmän yrittämisen sikseen.

Teos on paikka paikoin dokumentaarinen. Sadan vuoden takaiset tapahtumat hahmottuvat lukujen alkuun liitetetyin Joel Tammiston päiväkirjamerkinnöin. Ne toimivat johdantona kuvauksille, joissa useat eri keskushenkilöt  saavat omia nimikkolukujaan. Niistä käy ilmi myös se, minkä ikäinen kyseinen henkilö on ollut esitettyjen  tapahtumien aikaan. Ratkaisu on sellainen, että kirjaa pitäisi lukea uudemman kerran. Kertalukemisella ei hevin muista, mistä milloinkin oli kyse ja kuka oli kenenkin serkku tai muu sukulainen.

Mutta väliäkö sillä, muistanko minä kaikkea tarkasti. Sen kuitenkin imin tapahtumista, että ihmiset ovat kokeneet kovia ja pitäneet yhtä. Halikossa punaisuus ei ollut murhanhimoista, vaan paremminkin omaan porukkaan kuulumista - välttelemistäkin - ja jopa isäntien tilanteen ymmärtämistä.  Riston isoäiti Saida Salin (o.s. Harjula)  hahmottuu lujaksi naiseksi, joka edeltäjiensä tavoin kasvattaa vielä isoäitinä oman lapsenlapsensa. Nuoria äitejä kuoli sadan vuoden takaisissa oloissa, joten orpous, myös hylkäys, saattoi osua kohdalle. Paha peri sen, jolla ei ollut huolehtivia sukulaisia. Hienosti teos valottaa sitäkin, kuinka selvitystyö hoitaa tekijäänsä. Risto Selin pääsee tolpilleen eikä jää mitenkään paitsi aikuisten lastensa kiintymyksen osoituksista, vaikka ex-vaimo sellaisella uhkaa.

Yksi seikka, josta mielelläni keskustelisin Leena Landerin kanssa, on se, kuinka hän tuntee onnistuneensa Risto Selinin nahkoihin asettumisessa. Minusta näet tuntui kaiken aikaa siltä, ettei hän ole ihan oikeasti mies, vaan selvästi miehen kaapuun piiloutunut nainen. Ehkä olen väärässä, kun esimerkiksi oletan mieheltä jäävän näkemättä sisustuslehtimäisen fiiniyden ja sen paljastavat yksityiskohdat kodissa, jonka emäntää Risto on tullut jututtamaan selvistystyönsä takia. Naiset semmoisia seikkoja katselevat, luulisin. Myöskään kielenkäyttö ei mitenkään vaihdu siirryttäessä kauan sitten kuolleista ihmisistä, naisistakaan, nyky-Ristoon. Uskottavan tuntuisen kuvan tapahtumista ja varstalalaisista teos silti välittää. Hyvänä kirjana teos piti otteessaan: luku-urakka ei vienyt viikkoakaan, vaikken edes joka päivä ehtinyt tarttua kirjaan.