Tournierin Kultapisara: matka Saharasta Pariisiin ja itseen

Kirjaston hyllyjen välissä haahuillessa silmä kiinnittyy tuttuihin nimiin. Pari-kolmekymmentä  - vai peräti neljäkymentä - vuotta sitten luin Michel Tournieriltä jokseenkin kaiken suomeksi ilmestyneen. Hämmentävän vaikuttavina muistan niin Keijujen kuninkaan, Perjantain kuin Meteorit. Annikki Sunin kääntämän Kultapisaran ilmestymisen aikoihin 1988 painiskelin ruotsinsuomalaisen kirjallisuuden kimpussa enkä silloin ihme kyllä huomannut, että Tournier olisi tarjonnut syvällisen näkökulman siirtolaisuuteen.

Kultapisara vie lukijansa ensi alkuun Saharan keitaalle. Äärimmäisessä köyhyydessä elävät berberit törmäävät satunnaisesti eurooppalaisiin, kun näitä pöllähtää maastoautoissaan paikalle. Kamera ilmestyy äkkiä vaaleatukkaisen naisen käsiin, ja hän nappaa sumeilematta kuvan pojasta, Idrisistä, joka kuviin tottumattomana hämmentyy perin juurin. Alkaa pojan pitkä odotus, että posti toisi hänelle luvatun kuvan. Kun sitä ei kuulu, Idris lähtee keitaalta päämääränään Pariisi. Sieltä hän kuvittelee löytävänsä naisen ja oman kuvansa.

Juuri ennen lähtöään Idris löytää hiekasta kultaisen pisaran, jonka eräs tanssija oli yön juhlan huimassa esityksessään pudottanut. Koko tanssiseurue on aamulla poissa, kun poika herää. Hän ottaa korun talteen ja ripustaa sen kaulalleen. Korulla tulee olemaan järisyttävä osuus hänen vaiheissaan samoin kuin matkan varrella kuultavilla tarinoilla.

Jätän enemmän referoinnin sikseen, koska vasta kirjaa lukiessa voi hiukan aavistella, kuinka mahdotonta ranskalaisten - puhumattakaan meistä pohjoisen Euroopan ihmisistä - on ollut ja kaiketi yhä on tajuta Afrikasta Ranskaan tulleita työläisiä. Idrisin viattomuus ja nöyryys, samalla alttius tulla kutsutuksi ihmeellisiin työn tapaisiin sattumuksiin, hämmentää jo sillä, että ranskalainen ei tunnu näkevän Idrisiä, keitaan poikaa, afrikkalaista.

Tournier on tehnyt mittavia taustatöitä teostaan varten, kuten Anne Fried kirjaa tarkasti analysoivassa Post scriptumissaan mainitsee. Kultapisara on aikanaan ollut odotettu hahmotelma kipeästä siirtotyöläisyydestä. Katse on enimmäkseen Idrisin, Ranskan outous on luettavissa Idrisin hitaasti karttuvista kokemuksista. Merkittävää on muslimiberberien yhteisön tarjoama turva. Pikku hiljaa Idris kiinnittyy joukkoon, jossa vanhat ja viisaat johdattelevat kertomuksillaan muistamaan sitä, mikä on ominta keitaalla syntyneelle. Oma itse alkaa vahvistua, vaikka kauan sitten otettua kuvaa ei löydy.

Tämmöisissä mietteissä otin vastaan tiedon tämän vuoden Finlandia-voittajasta, Mikko Rimmisestä. Yhtään Rimmisen kirjaa en ole lukenut, mutta lehtijuttujen perusteella kiinnostus heräsi - niin kuin muuten jo silloin, kun Pussikaljaromaanista kohistiin. Kukaties tempaudun joulun tullen myös jonkin Rimmisen kieli- ja kerrontavetoisen romaanin tapahtumiin. Hyvää harjoitusta tuli siihen lajityyppiin hankituksi monin suurin palkinnoin kruunatunTournierin matkassa.