Helle häätää mökkiläisen sisälle tupaan. Pikku hiljaa edistyy luku-urakka, joka itse asiassa pitää hyvin otteessaan. Meriluoto sanoo kirjoittavansa suoraan asioiden keskeltä. Hän pohtii kirjoittamisiaan, tutkii päiväkirjojaan editointimielessä, potee rahapulaa, uurastaa huushollihommissa, kärsii Helsingin-asunnon remontista, tapaa ihmisiä, erityisesti omaa klaania. Monesti hän tuskailee kustantajan toimia ja purkaa mielipahaansa toimittajien tolkuttoman vääristelevistä haastatteluteksteistä, kärsii ujoudestaan, joka vie vetäytymiseen lähes aina, vaikka pitäisi puolustautua ja vaatia oikaisua.
Tänään pääsin osalliseksi huumasta, jonka synnytti päiväkirjojen ensimmäisen osan ilmestyminen. Hommaan ennen pitkää käsiini opuksen ja päiväkirjojen muutkin osat. Nyt elän kuin Meriluoto kesiään: uurastan ihan eri puuhissa kuin mihin kerrostalossa on mahdollisuus.
Kuuntelin alkuiltapäivästä korppien korahtelua lähimetsästä ja luin Meriluota. Nautinnollinen oli aamukin. Ennen kahdeksaa uiskentelin telkkien kanssa lammessa. Ne etsivät ateriaa, minä revin irti osmankäämejä ja lehtiään vedenpinnalle levittelevää kasvia, jonka nimeä en tiedä. Meneillään on myös pohjatutkimus sen selvittämiseksi, tarvitaanko ruoppausta. Alkaa tuntua siltä, ettei moiseen puuhaan sittenkään ole syytä. Lampi nääs syvenee heti rannasta niin, etteivät jalat tapaa pohjaa, vaikka vesi on lämpöaallon madaltamaa. Mutta laituri olisi poikaa. Sille löytyy jopa vaihtoehtoisia paikkoja. Ja laiturin nokasta portailta uimaan lähtiessä ei tulisi enää nostatetuksi pohjasta mutapilviä kuten nyt. Niin että puuhaa piisaa, muutakin kuin lukemista.
4 kommenttia:
Harvinaista herkkuahan tää helle meille kuitenkin on koko vuodenkiertoa ajatellen ja mikä nautinto pulahtaa veteen! Keksin mökin tuntumassa yhä uusia kirjastoja, joihin voi palauttaa pääkaupukiseudun kirjat, kun mökkikunta ei niihin kuulu. Mitä meneen maailman idyllisiä kirjastoja löytyykään! Tekniikka on uutta, vaan pysähtyneisyys ja kyläkirjastomaisuus sekä tietty uneliaisuus ja rauha, tuntuu pääkaupungissa asuvalta hauskalta.
Niinpä , sitä uneliaisuutta just kaipaan !ja tietty sitä vettä , vaikka onpa tuota löytynyt , kun etsii ..Meriluoto ..ihme ilmestys , hän kun tarjoilee koko elämänsä luettavaksi ..eikä se aina ole mitään herrasväen herkkua....Juu , laituri ja sitten jätä vesi rauhaan..kirkastunee ajallaan , luulisin .Hiekka ja pohjavesi , eikös se yhdistelmä pitäisi tuottaa kirkasta !? ..Ja nyt meillä sitten on ihanan viileää...
Mutta miten Meriluoto kokemansa meille tarjoaa! Upea ja voimakas nainen suomalaisessa niin harmaassa ja pinnallisessa kulttuurielämässä. Hänen runoutensa elää yhä vuosikymmenien jälkeen.
Ei siis ihme, että kun luin Meriluodon kirjan loppuun, se jäi askarruttamaan. Yrittelin jo jatkotekstiä blogiin, mutta ei oikein irronnut. On vaikea saada sanoiksi tuntemuksia, joita vanhan parin viimeisten yhteisten vuosien kuvaus herätti. Dokumenttia jos mikä ihmiselon kurjuudeksi kääntyneestä ihanuudesta! Sekin puhuttelee, miten haurastuvassa naisenkropassa hehkuu virkeä henki. Ehkä saan pikku hiljaa tartutuksi myös Meriluodon runoihin, vaikka nyt olen yhä kiinni kaivinkoneen jahtaamisessa takaisin pihatöihin.
Lähetä kommentti