Huovista lukiessa

Joulun alla tuli kerätyksi muutama kirja paikallisesta kirjastosta lukemisen tarkoituksessa, vaikken mikään himolukija enää olekaan. Otin  Hertta Muelleria, Toni Morrisonia ja Veikko Huovista (http://fi.wikipedia.org/wiki/Veikko_Huovinen). Huoviselta käteen osui  semmoinen opus kuin  Viime talvi. Alaotsikokseen se on saanut hiukan monimielisesti Arvokeskustelua. Kuinka ollakaan, kirjasta tuli minulle hykerryttävä kumppani moneksi toviksi, vaikkei se kookas olekaan, 241 sivua.

Tämmöistä plokkaria kiinnostaa, miten muut hoitavat päiväkirjanpitoaan. Huovinen on rajannut homman yhteen vuoteen ja päättää sen 71-vuotispäiväänsä 7.5.1998. Hissukseen Sotkamossa elellyt mies tarkkailee vinosti myhäillen elämää siellä täällä. Hän lukee lehtiä, katsoo jos jotakin telkkarista, pötköttelee kamarissaan, kalastelee kaverinsa kanssa jäältä, kiroaa pihatien tukkivaa lumiauraa, käy armaan vaimonsa kanssa joskus kulttuuritapahtumissa ja Helsingissäkin, useammin kuitenkin tyttären ja lastenlasten luona Oulussa. Kaikesta irtoaa kommentti poikineen. Ja millaista kieltä hän kirjoittaakaan! Sävykästä ja osumatarkkaa. Humoristina hän murjaisee niukoin sanoin välillä niin kohdalleen, että olen nauraa hohottanut ääneen ihan yksikseni.

Erityisesti olen pannut merkille Huovisen havainnot siitä, kuinka seitsenkymppisen vinkkelistä katsottuna ihmisten puuhat lähellä ja kaukana näyttävät melkoisen tolkuttomilta, naurettaviltakin. Vanhemmiten joutuu syrjäraiteelle. Tietotekniikka vieroksuttaa, kaikkinaiset väenkokoukset samoin. Tietyn sivuun jättäytymisen perustunteen tunnistan itsessänikin, vaikka huseeraan aika paljon sosiaalisissa kuvioissa enkä torju tietotekniikkaa. Mutta se viisaan ukon tarkkavainuisuus, josta päiväkirjamerkinnät tarjoilevat makupaloja, opastaa meikäläistä naisihmistäkin hiomaan hoksottamiaan, vaikka loitolta katselisi ajan hyörinää. En myöskään pane hanttiin, jos kielenkäyttööni siirtyy edes häivähdys Huovisen sanavalmiudesta.