Kaksin toki kaunihimpi

Kiva pari pyyhälsi tänään ovesta tupaan. Eivät hauvat ihan kaksin tulleet, sillä perässä askelsi tyttärentytär, koirien aulis passari ja minun tämän päiväinen lounasvieraani.  Hyvin kelpasin minäkin koirien kaveriksi, vaikken niille muuta tarjoillut kuin pikku kipollisen vettä. Varsinkin etualan Tirri pesi käsivarsiani useaan otteeseen. Takaa tähyilee hiukan vanhempi Sofi, jota kai voisi kutsua rouvaksi kaksien pentujen jälkeen.

Kumpikin kyttäsi sopivasti hollilla olevasta alaikkunasta pihan tapahtumia. Mutta havahtuivatpa mokomat huomaamaan muutakin, kun hiivin hakemaan puhelinta. Sen ottamiin kuviin on tyytyminen, sillä virkeät koirat olisivat ilman muuta ravanneet perässäni tutkimaan kaappia, josta olisi löytynyt muita kameroita. Tuskin olisivat enää asettuneet  tähystyspaikalleen.

Tässä vielä Sofin leppeää lattialla oloa. Tirri ei asettunut aloilleen kuvausta varten, vaan oli nuolla koko puhelimen kameroineen kaikkineen. Tiedoksi hiihtolomailevalle tyttärelle ja vävylle, että hyvin pyyhkii tällä ja toisellakin koiralla niin kuin myös niiden hoitajalla. Kaksin on nääs reissussa "vanha" pari. Aikuiset tyttäret viipottavat omia teitään paitsi silloin, kun tarvitaan koiravahdiksi.

Viereisessä kuvassa Tirri-neiti tuntuu tuumivan, mihin tästä pääsee. Tarkasti katsomalla huomaa, että juoksuaikaisella neidillä on pöksyt jalassa. Hyvä niin, sillä tahrattomina pysyivät paikat, joissa parivaljakko hetken viipyili.

Toista oli 1970-luvulla, kun lemmikkinä oli valtaisa irlanninsusikoira Xavia von Vertargo, kaverien kesken Xavi vaan. Ompelin sille juoksuajan tarpeisiin pöksyt. Niihin mahtui vauvan vaippa. Häntää varten värkkäsin isohkon rei'än. Kuminauhoilla yritin säätää viritystä niin, että laitos pysyisi paikoillaan. Sisätiloissa homma sujui kohtalaisesti, mutta hullusti kävi, kun Xavi joskus otti ja paineli vaivihkaa omille teilleen. Se nääs oppi kuulemaan, milloin alaovi jätti yhden kilahduksen vajaaksi eikä mennyt lukkoon. Isona, vahvana otuksena se sitten otti hiukan vauhtia ja pukkasi oven auki.

Saattoi kulua jokunen tunti, ennen kuin meistä ihmisasukeista kukaan huomasi koiran puuttumisen. Talossa oli nääs kokoa ja kerroksia. Näitä tilanteita olen muistellut jo aiemmin blogiteksteissäkin, samoin sitä kummaa, ettei yksikään kangasalustalainen ikinä suoraan meille koiranomistajille soittanut tai muuten ilmaissut paheksumistaan irrallaan seikkailevasta isosta koirasta. No, eihän se tietysti alvariinsa kuunnellut vapauden kutsua, koska sen kanssa lenkkeiltiin parikin kertaa päivässä iki-ihanassa Kirkkoharjussa. Ja sitten kun se juoksenteli vapaana pöksyt polvissa roikkuen, näky on kai ollut niin hullunkurinen, että sille on voinut vain nauraa. Jopa uroksia taisi hirvittää, sillä noista reissuista ei seurannut myöskään satunnaisia pentuja!