Leikkipuisto tehokäytössä

 

Mikä onni, että asuintaloni pihasta on suora yhteys Hyvättyläntien leikkipuistoon. Juhannusaattona saimme paikan lähes yksityiskäyttöön, sillä muut ihmiset olivat kaikonneet kuka minnekin. Olin näet kutsunut keskimmäisen tyttärentyttären perheineen piknikille Lietoon. Kotona minulla ei enää ole lelun lelua, joten kunnan leikkipuisto ja hyvä sää tarjosivat kelpo puitteet tapaamiseen. Emmalla ja Otolla oli tilaa testailla melko uusia välineitä. Liedon kunta näet kunnosti paikan perusteellisesti parisen vuotta sitten, mistä suurkiitos kunnalle.

Erityisesti linna kutsui valloitusyrityksiin. Siinä riitti kiinnostavia kiipeily- ja liukumisreittejä. Ne sopivat myös kolmivuotiaalle, kun vähän vahdittiin vieressä. Lähes viisivuotias Emma selvisi omin neuvoin.

 

Pöytä penkkeineen tarjosi mukavan paikan levitellä tarjolle eväitä. Kuvan tilanteessa niitä on jo syöty. Lasten vanhemmat nauttivat olostaan hetken kaksistaan ja seuraavat silmä tarkkana, kuinka jälkikasvu kokeilee lähivälineitä kahden vanhuksen seurassa.
 

 Otto sai keinukaverin Heikistä, 80, joka ei mahtunut hätäisesti otettuun videonpätkään.

Puiston puut tarjoavat jo nykykoossaan suojaa liialta porotukselta. Pari auringosta nauttivaa näkyi etsiytyneen varjottomaan paikkaan omiin oloihinsa loitolle leikkipaikoista. Arto Sipisen suunnittelema kunnantalo levittelee selkäpuoltaan tekokummun tuntumassa. Se on luotu entisen papupellon tilalle.

 Alakerran emäntä, paikallinen kotiseutuneuvos, varmisti, että tekokummun ruusutarha perustettiin ensi alkuun  lahjoitusruusuin. Muun muassa sukuseurat kustansivat oman nimikkoruusunsa. Kaikki nimikyltit ovat jo hävinneet eikä alkuperäisistä pensaista ole kuin rippeet jäljellä. Mutta kunnan toimin uusia ruusuja on saatu tilalle.

Käytiin nais- ja lapsivoimin ihailemassa ruusuja sekä tutkimassa kivipaatta kummun korkeimmalla kohtaa. Se on isänmaata puolustaneiden muistomerkki, joka sopi eilen juhannusaattona panna merkille. Olihan jatkosodan alkamisesta 25.6.1941 kulunut 80 vuotta.

Muistomerkiltä olisi voinut kävellä suosittuun liikennepuistoon, jossa on muun muassa Paputie entisen papupellon muistona. Volttitie puolestaan muistuttaa sähköpömpelistä, joka sai lähteä lasten liikennepuiston tieltä. Sinne voidaan suunnistaa joskus toiste. Eilen käännyimme kukkivien ruusujen sivuitse kohti vetokiikkua. Monesti lenkillä kulkiessa olen katsellut, kuinka innokkaasti lapset heijaavat itseään. Tositoimiin pääsivät myös Emma ja Otto äitinsä avustamina.

 

Kaikista kohteista ei jäänyt talteen kuvia. Jännästä verkosta ja monipuolisesti askeltamista harjoittavasta laitteesta hoksasin napata kuvan tehokäytössä.

Alemman kuvan laitteen kupeita sormeilin itse vielä tämän aamun lenkillä. Heikiltä kuulin, kuinka lapset olivat innokkasti näpränneet seinämien liikkuvia osia.

 Täytyy oikein huokaista syvään, että onpa meillä mainio leikkipuisto! Kelpaa Kirkkonummelta poiketa toistekin isomummun luo. Täällä pääsee etäällä autoista tutkimaan lapsille kehiteltyjä laitteita. Kokonaan testaamatta on vielä liikennepuisto.

Saakoon myös kunnan puutarhuri ihailevat terveiset. Kaikille muillekin lähetän terveisiä. Olkoon juhannuksen jälkeinen kesä täynnä mukavia puuhia ja ihmisten tapaamisia ilman koronapeikkoa!

Startti yskii

 

Mökki-innostuksen laannuttua vapauden huumaa rajoittaa vasemman polven nivelrikko. Erinäisiä hoitotoimia on luvassa lisää, kunnes pääsen kivuista. Niinpä ennen uusia matkailun avauksia tutkailen vanhoista blogijutuista, mitä kaikkea on tullut nähdyksi. Visiitti lapsuudenystävän luona Porvoossa 23.5.2012 antoi aiheen raporttiin, johon linkki vie. Silloin jo mielessä väikkyi pistäytyminen muissakin Suomen rannikkokaupungeissa. Hinku liikkeelle lähtemiseen on yltynyt koronarajoitusten jatkuttua jatkumistaan. Vain kipeä polvi pandemian lisäksi muistuttaa, ettei ihan vielä kannata rynnätä minnekään. 

Ennen muuttoa Turusta Lietoon 2009 ja Akanvirtaa-blogin aloittamista kirjoittelin kuvien kera Näin jokirannassa -blogijuttuja. Niihin sain aineksia tiirailemalla tapahtumia parvekkeeltani. Mitä kaikkea näinkään! Huomaan Blogger-ohjelman kehittyneen, sillä jokirantajuttujeni lay out vaikuttaa nyt katsottuna kankealta. Yritin kohentaa kuvien asettelua ja kokoa, onnistumatta. Digimaailma, jos mikä, elää muutoksesta. 

Netistä löysin hienon talvikuvan entisestä kotitalostani Wileniasta, jonka ylimmän kerroksen oikean puoleiselta parvekkeelta seurasin rannan tapahtumia. 

Kaikkein roimimpiin havaintoihin en tarjoile linkkejä. On hyvä muistaa, että järkyttävän usein kesämekkala tarkoitti jonkun pudonneen tai hyppänneen veteen. Sitten paikalle porhalsi kokonainen liuta pelastajia palokunnasta ambulanssiin ja poliiseihin. Kerran seurasin ryyppyporukan touhuja keskellä päivää, kunnes poliisit lopettivat mahdottomaksi äityneen näytöksen. 

Tässä muutamia maistiaisia jokirannassa asumisen ajoilta:

Olin passissa, kun Ruotsin kuningaspari saapui vierailulle Turkuun. Leffantekoa tutkailin muutamaan kertaan. Iso syy unelmien asuinpaikasta, Aurajokirannasta, pois muuttamiseen oli melu, jota piisasi kaiken kesää. Festarien aikaan oli parasta paeta kotoa. Huimia olivat myös monet urheilutapahtumat kuulutuksineen. Joihinkin tapasin osallistua, ellen unohtanut lähteä liikkeelle. Soutu- ja melontatapahtumiakin riitti ylenmäärin, saati äriseviä moottoriveneiden kisoja.

Yläilmoista laskeuduin aika ajoin jokirantaan. Kävelyretket suuntautuivat usein jokisuulle ja Turun linnaa kiertämään. Kun nähtävinä olivat isot purjelaivat, sain innokasta kävelyseuraa. Yhdellä reissulla aurinko porotti niin, että käsivarrestani löytyi pian melanoomaksi kehittynyt näppylä. Onneksi se ehdittiin operoida pois ennen vakavien jälkiseurauksien ilmaantumista.

Kahviloissa piipahtelin monesti ihan yksikseni. Viime tingassa ennen Lietoon muuttoa käytin hyväkseni tilaisuutta jokiristeilyyn.

Kaiken turkulaismekkalan jälkeen tuntuu siltä, että Liedossa Aurajoki tarjoilee paremminkin komeita luontoelämyksiä kuin taustaa ihmisten touhuille. 

Runsaan veden aikoihin kosket kuohuvat näyttävästi. Tässä pari omaa otosta takavuosilta sekä Nautelan- että Vierunkoskelta:

 

 

Riippusilta ei enää tutise!

Liedon keskustan sivuitse virtaavan Aurajoen maisemaa on pitänyt vain muistella, sillä paras katselu- ja kuvauspaikka on ollut remontissa. Entinen, tutiseva riippusilta uhkasi sortua jokeen, koska sen betoniset ja muutkin tukirakenteet olivat pahasti hapertuneet. Parissa kolmessa kuukaudessa vaivat on karkotettu. Moni on jo käynyt testaamassa siltaa ja ilokseen huomannut sen vakaaksi.

Mopoilijoille liikennemerkit eivät edelleenkään lupaa oikotietä. Kuinkahan lienee käytännön laita?

Sillan helposti vaihdettavat puuosat ovat saaneet vielä kelvata, koska niihin ei ole näkyvästi kajottu.

Muitakin uudistuksia olen löytänyt tutuilta reiteiltä. Hiljakkoin läheisen puiston laitaan näet ilmestyi opaste Tammireiteille, lisäksi Liedon kunnan sivuilta kopioin ohjeet luontopoluille. On meillä ainakin lääniä ulkoilla!

 
Pikku hiljaa olisi kyllä alttiutta osallistua muiden ihmisten kanssa myös livetapahtumiin ja nauttia yleisölle valmistelluista esityksistä.

Sinkkunaisten vappua

Aattoillaksi oli kutsu kiirinyt, että tulkaapa Nautelan kartanoon. Merja Jokila Ulla-ystävänsä kanssa pystytti taas makoisat pidot vanhoille tutuille. Heti kättelyssä tusinan verran nauravaisia naisia pääsi vauhtiin kuohuvalla lasillisella ihan vapun perinteiden mukaisesti.

Tovi vierähti omaa paikkaa etsiessä. Vinkki löytyi kuohuviinilasin kylkeen teipatusta numerosta. Hiukan piti nöyrtyä, että näki tuolin istuinosan takalaitaan kiinnitetystä numerosta, onko se sama kuin lasin kyljessä.

Asemiin päästyä nautitittiin ehdan kotiseutuneuvoksen hersyttelyt porukan nauruhermojen virittämiseksi ilonpitoon.

Keväisen aterian kaikki kolme vaihetta esittäytyivät kerralla. Alkuun oli tarjolla porkkanasosekeittoa krutongeilla ja raejuustolla höystettynä. Snapsiksi oli valmistettu kefiiripohjainen juoma, joka ihastutti heti myös väritykseltään. Pääruokana oli paahtopaistia kahden eri tavoin makoisan perunasalaatin kera.

Monipuolinen juustotarjotin viimeisteli aterian. Jänniä makuja juustojen ja keksien kupeeseen löytyi useista hillokkeista. Myös viinien valikoima oli runsas, minkä havaitsi yltyvästä puheenpulinasta ja naurunremakasta.

Illan mittaan emännät virkistivät pöytäkuntia uusin paikan vaihdoksin ja lopulta myös kahvi- tai teekupposilla. Puheenaiheet alkoivat tasaantua. Lopulta pohdittiin isojakin kysymyksiä. Olihan meillä kaikilla kokemuksia, joita tohti jakaa ja tähtäillä vähän tulevaisuuteen.

Pois lähtiessä kartanon pihapiirissä alkuillasta viihtyneet kauriit lymyilivät näkymättömissä. Niiden sijaan katselimme verevää täysikuuta. Se loi taianomaista tunnelmaa, kun pikku hiljaa lähdimme ajelemaan kotia kohti. Ihana ilta! Kiitos kaikille ja aivan erityisesti Merjalle ja Ullalle.

Nimien jäljillä

Meitä on kaksi naapurusta, joista kumpikin on pitkään ollut tyystin kiinni kirjoituspuuhissa. Ensimmäisenä oman julkaisunsa sai painosta Marja-Riitta Perttula, ystäväni opiskeluajoista asti. Hänellä on kokemusta paikannimien keruusta jo osana opintoja. Vuosikymmeniä myöhemmin aarteita sopi pöyhiä esille omista arkistoista. Lisää karttui, kun puuhaan tarttui.

Hauskoja juttuja Liedon paikoista nimineen ilmestyi melkoinen sarja Turun tienoo -lehdessä parisen vuotta sitten. Lukijoiden myönteiset kommentit kannustivat tekijää niin, että hän valikoi, täydensi ja toimitti aineistosta kirjan Liedon paikannimiä ja tarinoita (2015). Kirja oli mahdollista myös kuvittaa. Aika puuha oli siinäkin, kun kuvia otettiin ja kerättiin osittain talkoina. Loistokas lisä teokseen tuli Hannu Nurmen piirroksista. Kirja on osoittautumassa myyntimestykseksi. Moni lukija innostunee kiertelemään ja kaartelemaan kirjan tarinoiden paikoissa, kunhan kevät koittaa.

Huhtikuussa 2014 Turun Tienoossa Marja-Riitalta ilmestyi juttu Karviaisten Kaijasta. Kirjasta se löytyy muokattuna. Tässä malliksi kopio lehtijutusta:

Kuka on kuullut Karviaisten Kaijasta? Kaija istuu lujasti keskellä peltoa Karviaisten kylässä Liedon ja Auran rajalla. Kaija on iso, terävänokkainen irtokivi.

Perinteen kerääjän H. A. Reinholmin (1819-83) mukaan Kaija muistuttaa Lapin seitaa. Kaija oli talvitien maamerkki, jonka kautta hevosmiehet kulkivat Turkuun markkinoille. Ensi kertaa matkaavan piti kumartaa Kaijalle ja luvata matkatovereilleen viinaa tai olutta sisältävä härjänkannu. Ellei tämä suostunut sovinnolla Kaijaa syleilemään, hänet vietiin paikalle väkisin tai hänen hattunsa heitettiin kiven päälle. Siihen jäi tulokas yksin hattuansa kiskomaan. Erään kyläläisen muistissa oli vielä yläneläinen isäntä, jonka piti heittää poikansa lakki kiven juureen, kun tämä ei muuten suostunut Kaijaa kumartamaan. Karinaisisten vastaavaa kiveä nimitettiin Kaisaksi.

Härjänkannu voitiin juoda kiven ääressä tai vasta kaupungissa. Härkämies tarjosi usein kaksikin kannua, ja muut pani sarvet eli vielä kannun lisää. Härkäkannun nimi johtuu siitä, että ensikertalaista, nuortamiestä, on kutsuttu nimellä mullipoika, härkäpoika tai härkämies.

Vastaavia palvontamenoja on mm. Virossa ja Norjassa, usein kaupunkeihin johtavien reittien varrella. Prof. Matti Klinge on esittänyt, että kyse on alkuaan muinaisskandinaavisen Thor-jumalan palvonnasta; tämä kun oli myös matkustavaisten suojelija.

Nimet Kaija ja Kaisa ovat Katariinan kansanomaisia muotoja. Turun tuomiokirkossa omistettiin Pyhälle Katariinalle alttari v. 1370, ja kun hänen symbolinaan on ratas, arvelen, että Thor on vaihtunut kristilliseksi Kaijaksi, mutta rituaali on säilynyt.

 ''''''

Oma tuotokseni on 75-sivuinen vihko nimeltä Lindberg-Lähdemaan suvun juuria Rymättylässä. Julkaisua en myy, vaan lahjoitan yhden kappaleen asianosaisille. Halukkaat saavat myös PDF-tiedoston sähköpostitse, jos on tarpeen monistaa lisäkappaleita. Tänään vein postiin kasan isoja kirjekuoria, joihin olin työntänyt sekä saatekirjeen että yhden vihon. Osoitteisiin merkitsin isän puoleisten serkkujeni tai heidän läheistensä nimen. Selvitys näet koskee Rymättylään 1700-luvun puolivälissä juurtunutta pitäjänräätäliä ja hänen jälkeläisiään. Näistä yksi olen itsekin.

Nimien jäljissä uurastin alakerran emännän tavoin, vaikken joutunut pohtimaan semantiikkaa enkä löytänyt kaikkia nimiä ihan itse. Hauskin oli nimitieto Petter Bårg(h)ista. Tämmöinen Petteri löytyi Åbo svenska församlingista, samoin hänen vaimonsa ja poikansa Gustav. Kustaa mainitaan tietyssä Rymättylän kylässä syntyneeksi. Hän oli ensimmäinen siinä isälinjassa, josta aina päädyttiin pitäjänräätäliksi, kunnes oma isoisäni ei enää ommellut vaatteita, vaan tarvittaessa eläinten haavoja sen verran kuin eläinvälskärin sopi. Isäni veljistäkään ei enää tullut räätäleitä, vaan merimiehiä tai laivanrakentajia. Kotisaarelta oli lähtenyt yksi ja toinen jo varhain.

Huokaan helpotuksesta syvään. Huomaan ilokseni, että niskakipu on hellittämässä. Helpotusta ja iloa tuottaa sekin, että uskon nyt osaavani vastata lastenlasten kysymyksiin menneistä isän puoleisista sukupolvista. Jo puolen tunnin kuluttua joudun ensimmäisen tenttiin, kun poikani perheineen tulee hakemaan ja katsastamaan eilen painosta saatua vihkoa. Saa nähdä, mikä on vastaanotto...

Kuvaushommissa

Helatorstai koitti aurinkoisena. Niinpä kolmen kopla suunnisti sateen takia kertaalleen peruuntuneelle retkelle, jonka tuloksia nähdään syksyllä valmistuvassa alakerran emännän kirjassa. Siihen tulee tarinoita Liedon paikannimistä. Muutamista kohteista tarjoillaan myös kuvia. Ylle kopioidun kuvan jokin versio löytyy taatusti kirjasta, sillä se esittää Kustaa Mauri Armfeltin syntymäkotia. Lähteissä mainitaan tämän tutun aatelisen syntyneen Tarvasjoella. On syytä mainita, että pakkokeinoin toteutetun kuntaliitoksen tuloksena Tarvasjoki on nykyisin osa Lietoa.

Rakennuksen omistaa perhe, joka on kunnostanut taloa ja tehnyt toisesta pitkästä sivusta uuden julkisivun kuisteineen kaikkineen. Kuvassa näkyvä puoli säilynee entisellään. Raja Juvan kartanon pihaan kulkee hämmentävän lähellä taloa. Kartanostakin otettiin useita kuvia, mutta jääkööt kirjaan. Otoksen kuusikujasta nappasin omia aikojani sen synkeän vaikuttavuuden takia, Itse piha aukeaa avarana ja valoisana. Kartanon vaaleankeltaista päärakennusta on jatkettu 1970-luvulla niin, että julkisivu noudattaa alkuperäistä tyyliä.

Seuraava kohde oli Maisun kivi Liedon Yliskulmalla lähellä Kymppitietä. Entisajan matkalaiset kuuluvat kumartaneen kiveä matkaonnen takaamiseksi. Etenkin ensikertalaisen kumarruksen oli oltava nöyrä. Muuten kokeneemmat katsoivat aiheelliseksi kouluttaa kankeapolvista. Hänen lakkinsa saatettiin heittää kivelle. Kun lakin hakuun kavunnut selvisi alas, oli uusittava kumarrus. Ryyppyjäkin lienee vaadittu ja tarjottu. Näin asioista perillä oleva alakerran emäntä kertoili. Ja minä jätän käyttämättä parhaat kuvat kivestä. Ne nähdään vasta kirjassa.

Yliskulmalla Huilun kylää halkovan vanhan Hämeen härkätien kupeessa kohoaa ikivanha, monen myrskyn runtelema mänty. Sitä on käytetty rangaistuspuuna, johon pahantekijä sidottiin piestäväksi. Kuka uskoisi, että vielä 1880-luvulla vanki ensin hakattiin vereslihalle, ennen kuin hänet passitettiin Siperiaan.

Nykyisin puun runko palvelee geokätkijöitä. Rungon piilopaikasta löytyy rasia, jossa kirjoitustarpeiden lisäksi on laminoitu lappunen kertomassa, mihin puun on aikoinaan katsottu soveltuvan.


Muutaman lisäpyörähdyksen päätteeksi alakerran emäntä ohjasi auton ja kuvausapulaisensa Loukinaisiin. Sieltäkin löytyy Kymppitien tuntumasta melko ehyt, kaunis kyläkokonaisuus. Paikalliset talkoolaiset ovat äskettäin kunnostaneet kylän muhkean vinttikaivon. Parasta kuvaa en tähän pienentänyt, vaan sen, josta uupuu hiukan vivun kärkeä.

Mainio retki avarasi taas ymmärrystä nykyisestä kotikunnasta. Mukavalta tuntui sekin, että ihmiset ottivat auliisti vastaan jopa pihalleen, kun ykskaks autolla paikalle tupsahdettiin. Juttukavereita löytyi muualtakin. On tosiaan helppo päästä osalliseksi, kun oppaana ja pomona on syntyperäinen, perinteisiin perehtynyt paikkakuntalainen.

Pihatalkoissa oppii

Tänään aamukymmenestä tunti pari tuhtia hyötyliikuntaa isossa porukassa tuotti siistin pihan. Tulipa samalla tavatuksi pihapiirin kaikkien talojen asukkaita, kun töitten päälle pysähdyttiin nauttimaan tarjoilusta. Väliseinätön autotalli palveli avarana krouvina, jossa osuin juttusille sellaistenkin naapurien kanssa, joita en lähes neljänä Liedon-vuotenani ole onnistunut tapaamaan näillä nurkin. Jokainen viidestä talosta on oma yhtiönsä, joten edes yhtiökokoukset eivät tarjoa mahdollisuutta tutustua kaikkien talojen asukkaisiin.

Makkaranpaistaja naapuritalosta hoiteli sutjakasti myös kahvinkeiton ja -tarjoilun. Mehevät pullat olivat syntyneet toisen miehen hyppysissä. Krouvilaiturin naisten hommana oli kuulemma ollut pöytien kattaminen. Me kässälaiturilaiset taisimme tällä kertaa vain nauttia syötävistä ja juotavista.

Jo ennakkoon oli ilmoitettu, että talkoiden jatkoksi saadaan kierrätysneuvontaa. Sitä tarjoili Lotta Salminen paikallisesta Kisällikellarin kierrätyskeskuksesta (http://www.lieto.fi/netcomm/default.asp?path=2630). Hän havainnollisti opastustaan puhtain jättein, joita me "oppilaat" ehdottelimme minkä mihinkin keräysastiaan. Yllätys oli, ettei siistejä, käytettyjä lautasliinoja pannakaan kartonkikeräykseen ja että tyhjät hiussuihkepullot samoin kuin maalit, öljynjämät yms. on vietävä läheiseen Kisällikellariin ja sieltä edelleen ongelmajätteiden mukana Riihimäelle.

Johdannon jälkeen mentiin porukalla katsastamaan, mitä pihapiirin roskiksista löytyy. Sieltähän paljastui kummia: kaatopaikalle oli menossa aerosolitölkkejä, viherkasvi, mattoja, haravointijätteitä, tavallista keittiöjätettä ja kaiken kruununa pullo puolillaan jotakin siivousnestettä. Sotkun selvittämisen jälkeen pyttyyn jäi kaksi risaa keramiikkaruukkua. Vain ne kuuluivat pyttyyn. Kalliiksi tulee, jos ihmiset yhä elävät siinä uskossa, että kaatopaikalle vaan kaikki se, mikä huushollista tulvii yli. Tällä kertaa laskua ei tule, sillä sotku lajiteltiin. Lisäksi jäteneuvoja lupasi viedä mennessään myrkyt Kisällikellariin. Kenties hieno suihkepuollo päätyy vielä hyötykäyttöön.

Kaatopaikkapytty aiheuttaa myös jatkotoimia. Siihen hankitaan entistä selkeämmät opastetarrat malliksi meille asukkaille. Seuraaviin pihatalkoisiin hankitaan siirtolava, jonka haravointijäte otetaan maksutta vastaan Topinojan kaatopaikalle. Minä lupasin vaivihkaa itselleni, etten enää kerää metallikansia tyhjiin kahvipakkauksiin. Ne eivät kuulemma sisällä metallia, vaan palavat iloisesti muun polttokelpoisen jätteen seassa. Opin senkin, etten enää vie mihinkään pyttyyn tyhjiä alumiiniputkiloita, joissa yhä on ponnekaasua. Vaikka kaasun saisi pois, pakkaukset ovat iso riski polttoprosessissa. Kisällikellari ottakoon haltuunsa tällaiset ongelmapurkit.

Sininen kutsu

Pikainen päiväkävely lähiympäristössä tuotti toivotun yllätyksen. Tienposken risukossa näet hehkui jotakin sinistä, mikä sai kävelijän askeltamaan tieltä syrjään. Kannatti poiketa, sillä nyt minäkin huomasin kevään ensimmäiset sinivuokot. Pitäisi lähteä retkeilemään Ruissaloon, jotta näkisi näitä kevään airuita runsaina kasvustoina, suorastaan mattoina maastossa. Viime kevään malliin mökillä tuskin kasvaa muita kuin valkovuokkoja. Mutta vielä ei ole niiden aika näyttäytyä.

Joukkuevoimistelijat Liedossa

 Lietohallissa raikaa tänään musiikki, kun tytöt näyttävät taitojaan TULn Varsinais-Suomen piirin järjestämässä joukkuevoimistelun avoimessa kilpailussa. Vuorollaan matolle pelmahtaa ihan pikkuisia yhtä lailla kuin aikuisia naisia omina joukkueinaan. Kaikkiaan kilpailuun on ilmoittautunut 60 joukkuetta.

Sonnustauduin halliin hyvissä ajoin, jotta ehdin nähdä pojantyttären esiintymässä. Lahjan Tyttöjen Lilium-joukkue näet marssi numerolla 1 suoritukseensa.

Katsomon parhaat paikat oli varattu paljon ennen 12:ta, jolloin varsinainen kisatapahtuma pyörähti käyntiin. Hyvä videointipaikka löytyi kuitenkin ylhäältä kaiteen takaa, jossa sopu teki tilaa. Naapuri hoiteli kuvaamisensa iPadilla, minä Nikon D90:llä. Videointi tosin meni pieleen, sillä minulta unohtui yksi olennainen napinpainallus. Onneksi muuta kuvasatoa kertyi runsaasti.

Still-kuvia napsin lattiatasosta tuomareiden selän taakaa. Siitä näki hyvin.  Hienoa että pikkuisille jaettiin heti suorituksen jälkeen osallistumismitalit. Uskoisi palkinnon kannustavan jatkamaan harrastusta.

Tulipa myös tutkituksi tuomareiden tuolien selustat ja ihmetellyksi, mitä mikin lyhenne tarkoittaa. Selväksi tuli, että TV (technical value) tarkoittaa tuomaria, joka seuraa tietyn ikäryhmän joukkueiden suorituksen teknistä tasoa, numero 2 viittaa kai kakkostuomariin. Hänen vieressään istui tekniikkaa tarkkaileva YT (ylituomari). AV (Artistic Value) YT puolestaan on ylituomari, joka punnitsee kunkin suorituksen taiteellisuutta. Lisäksi rivistä löytyi niitä tuomareita, joiden selustassa näkyi merkintä EXE (execution). He arvioivat suorituskokonaisuutta. Tuomarointi näytti edellyttävän lappujen kirjoittamista. Niitä juoksutti parvi tyttöjä tuomarilta toiselle. Aika ajoin tietyt tuomarit lappuineen poistuivat neuvonpitoon. Homma toimi hyvin, sillä tuloksia ilmaantui pikavauhtia kuulutettaviksi.

Kaikkiaan pitkä rivi tuomareita reunusti suoritusaluetta kahdella sivustalla. Mitä ilmeisimmin jokainen tuomari on varttunut tehtäväänsä voimistelemalla ensi itse vuosikaudet sekä hankkimmalla sitten valmentajakoulutusta ja -kokemusta. Myös tuomaripätevyys vaatinee oman koulutuksensa.

Miettineeköhän pojantytär joukkuekavereineen pikku hiljaa siirtymistä matolta pöydän taakse? Sellainen tuli mieleen, kun yli 16-vuotiaiden sarjassa voimisteleva Lilium esiintyi tänään kutistuneena. Yhdellä tytöllä selkävaiva esti osallistumisen. Muillakin taitaa jo mieleen pyrkiä ajatuksia painopisteen siirtotarpeesta, kun viimeinen lukiovuosi on alkamaisillaan. Viidet monen tunnin treenit viikossa voivat olla turhan iso aikasyöppö, jos on tarve onnistua myös ensi kevään valkolakkikisoissa.

Näillä suoritusvuoroaan kuvaushetkellä odottaneilla tytöillä lienee kuitenkin vielä monta hyvää treeni- ja kisavuotta edessään, ennen kuin koittaa aika vastata kysymykseen: mitähän minusta isona tulee?

Jääkentän hurmaa

 Ikkunasta on hauska katsella uutterasti jäällä suhaavia kouluaisia opettajineen. Ei päivää ilman värikkästä joukkoa jäällä! Iltapuhteella isät poikineen pölähtävät kaukaloon, ja lätkä kolisee.

Taannoin suojasää teki temput sulattamalla melkoisen alueen. Mutta ei hätää, uudet pakkaset pelastivat kentän liialta sulamiselta. Lumikaistale muistuttaa kevään uhkasta, mutta on vielä kierrettävissä.

Omat luistimeni huilailevat varastossa. Odottakoot siellä uusia jäitä. Jospa vielä viipottaisin minäkin jäällä enkä vain silmäilisi, kuinka homma muilta käy. Nyt kiinnostaa kevään eteneminen: hidasta, hidasta, mutta pikku hiljaa tullee valmista.