Paavo puhuttelee

Tasan kymmenen vuotta itseäni vanhempi,  kansankunnan unilukkarinakin toiminut, Paavo Haavikko (http://www.otava.fi/kirjailijat/kotimaiset/a-i/haavikko_paavo/fi_FI/haavikko_paavo/), on vasta nyt avautunut minulle. Puolivahingossa kirjaston hyllystä napattu Haavikon muistelmateos Vuosien aurinkoiset varjot (1994) pakotti lukemaan pitkälle muutamaan yöhön ja jatkamaan taas aamusta.

Mitä sanoisin lukukokemuksesta? Alun lapsuusmuistot Helsingin Kalliosta kihartuivat sellaisiksi virkkeiksi, etten uskonut pitkään jatkavani lukemista, kun en oikein päässyt kärryille. Tarkat havainnot asuinpaikoista, sukulaisista ja koulustakin kätkeytyävät eestaas nykiviin lauseisiin. Pikku hiljaa lapsuuden maailman murtuessa ja muuttuessa kirjailijan toimenkuvaksi tekstin imu ei enää päästänyt otteestaan. Ja kun mukaan ilmestyy Marja-Liisa Vartio, virta voimistuu.

Pariskunta kietoutuu toisiinsa, myös joissakin töissään. Suuria ulkoisia ja sisäisiä vaikeuksia riittää. Ne tulevat läheltä kuvatuiksi etenkin Marja-Liisa Vartion kirjeissä, joita Haavikko on liittänyt kirjaansa monia, ellei peräti kaikkia tallesta löytyneitä. Paljasta, riipaisevaa! Teksti vyöryy, luvut ovat pitkiä, alalukuja tuskin löytää, sillä ne on merkitty pienikokoisin numeroin. Kappaleet vetävät henkeä, kun niiden väliin on jätetty tyhjää.

Mistään muualta en tähän mennessä ole kuullut saati lukenut sellaista täsmäkuvausta 1950-luvun modernisteista kuin tästä Haavikon muistelmateoksesta. Myönnän lukeneisuuteni puutteet. Monia muitakin tietoaukkoja teos täytti tavalla, joka kertoo Haavikon tinkimättömästä totuuteen pyrkimisestä. Luotan tekstiin. Hän kuvaa niukasti, mutta tarkasti myös kaikkein kipeimpiä kokemuksiaan Marja-Liisa Vartion lyhyen elämän loppuvaiheissa. Jotakin niistä muistan aikoinaan lukeneeni. Nyt vasta ymmärrän, mitä vuonna 1966 alkukesästä todella tapahtui. Haavikko oli silloin 35-vuotias.

Lainaan tähän kirjan loppuluvun:

22.
Pentti Saarikoski oli nähnyt Haavikon sivusta kaupungilla jolloinkin syksyllä 1966 ja ollut varma, että siinä kulki joku toinen henkilö, ennen kuin oli tuntenut hänet. Haavikko se oli, Saarikoski kertoi, mutta se oli niin muuttunut tai murtunut, että sitä ei tuntenut.
      En ole koskaan  ollut niin vanha kuin silloin, mietti Haavikko myöhemmin. (s. 273)

Olisikohan nyt sopiva hetki mennä kirjastossa suoraan hyllyille, joilta löytyy sekä Haavikkoa että Vartiota?