Kirsikkapuiston ilta

Pitkään odotettu, pelättykin perjantai-ilta koitti eilen. Oli varattuna lippu Turun kaupunginteatterin Kirsikkapuistoon. Ystävät Helsingistä jättivät lippunsa käyttämättä, joten ne sopi antaa muille. Toiselle löytyi helposti käyttäjä, toinen jäi arpapelin varaan. Ilokseni illalla parvekkeen eka riville ilmestyi tyhjään paikkaan lipun työpaikaltaan saanut. Yli neljätuntinen istuminen alkoi semmoisella jyminällä, että taatusti katsomossa heräsimme joka ikinen iikka.

 

Yllätyin, innostuin, suorastaan kuumenin Alma Pöystin huikeasti revittävästä laulusta ja jopa pitkästä monologista, jossa ohjaaja Andriy Zholdak julistaa teatterikäsityksiään. Alma-Anjan suulla ohjaaja karjuu, että on kyse elämästä ja kuolemasta. Murtautukoon näyttelijä ensimmäisten joukossa unteluudestaan ja ryhtyköön shamaanina opaaksi helppoon tyytyville katsojille! Introksi käsittämäni vuodatus jatkuu kiihkeänä ja kourii esiin teatterin mahdollisuuksia pureutua syvälle ihmisen olemiseen.

Ennalta tiesin, että näen Anton Tšehovin viimeiseksi jääneestä nelinäytöksisestä draamasta vain loppupuolen. Näyttelijät ja teoksen lyhyt esittely löytyvät kaupunginteatterin sivuilta kuten myös nämä kuvat. Kritiikkejä on julkaistu paljon. Niissä moititaan esityksen hitautta ja pituutta. Onneksi muutama tuttu tarjoili omina kokemuksinaan jopa innostavia vaikutelmia: hyvä jälkivaikutus; suurta draamaa, jota ei voi sivuuttaa pikakelauksella; harvinaista paneutumista... Liityn tuttujeni arviointeihin. En tunne tarvetta etsiä esityksestä puutteita, vaan jään miettimään, mitä minulle sanottiin. Olen kokenut jotakin hyvin vakavasti otettavaa.

Vaikka Kirsikkapuisto on tullut nähdyksi useana tulkintana, näytelmän juonta en paljoa muistanut sen perusteella, mitä näyttämöltä eilen tarjottiin. Rappeutuneen venäläiskartanon tunnelman tunnistin tšehovilaiseksi. Ihmiset rimpuilevat menneisyyden ja tulevaisuuden välissä. Rakkauden puute vaivaa, seksuaalisuus riivaa. Miehen rajuina repäisyinä se purskahtaa hetkeksi esiin. Naiset kiertävät tukahtuneina kehää, vääntelehtivät, raapivat itseään. Naimisiin menoista ei tule mitään.

Hermostuneesta touhukkuudesta huolimatta saamattomuus vallitsee, omaisuuden menetys uhkaa. Kauhistunut odotus jähmettää, kunnes tulee tieto kartanon myynnistä tilan entiselle maaorjalle:  tyhjä  toimeliaisuus pysähtyy. Kirveiden iskut alkavat kuulua saman tien. Niin kaatuvat paitsi kirsikkapuut myös hervottomien kuvitelmat pelastumisesta. Aikakausi vaihtuu ryminällä. Rahanhimoiset, uutterat nousukkaat ryhtyvät muuttamaan tätäkin ympäristöä. Herrasväki matkustaa Pariisiin epävarmana tulevaisuudestaan. Kartanon raunioihin jää leijailemaan vainajien haipuva muisto.

Entä ne äänet, jotka kaiken aikaa kuuluvat! Järisyttävältä tuntuu, kun sora syöksyy raeryöppyinä kattorakenteista asuintiloihin. Lopulta sortuu kokonainen seinä. Rappion kuva syvenee. Kellot pysähtelevät, niitä herätellään - turhaan. Onton touhukkaiden askelten kopina kaikaa. Mutta suvannoissa kurjet huhuilevat sointuisasti ja kutsuvat muuttomatkalle. Entä musiikki! Kappaleita en osaa mainita, mutta kaipuu soi yhä mielessäni, kun muistelen suurenmoisia musiikkivalintoja.

Vasta pitkään mietittyäni huomaan, että näin esityksen, jossa klassikkoa tulkitaan syvälle repliikkien alle porautuen. Minulta on kysytty, esittääkö Zholdakin ohjaus Tšehovia vai tuhoaako se hänen näytelmänsä. Vastaan epäröimättä, että minulle paljastui perjantai-illan esityksessä Kirsikkapuisto ytimiään myöten. Ei haitannut, vaikka en saanut kaikista repliikeistä selvää, sillä näyttelijät elävät todeksi sitä ahdistunutta muutoksen maailmaa, jonka Tšehov on vanginnut tekstiinsä.