Seili soi musikaalina Turussa

Eilen illalla näin Turun kaupunginteatterin uuden ison satsauksen Seilin, musikaalin hullusta rakkaudesta ja Seilin saareen teljetyistä naisista. Paikallinen teatterikerho oli buukannut mukaan ilmoittautuneille jäsenilleen lipun hyvältä paikalta. Muutakin yleisöä ilmaantui niin, etten havainnut ainoatakaan tyhjää tuolia.

Tästä syksystä teatteri on toiminut Logomoon perustetuissa väistötiloissa ja jatkaa siellä, kunnes jokirannan teatteripytinki on remontoitu ajanmukaiseksi. Rahaa palaa, aikaa kuluu. Lopulta edessä on paluu avariin, ehostettuihin tiloihin.

Ohjaaja Mikko Koukin mukaan Seili puhuu rakkaudesta, ikiaikaisesta aiheesta. Itse tarina jää mielestäni ohuenlaiseksi. Monet olennaiset käänteet ohitetaan pikakelauksena. Niitä ei ehdi kunnolla hahmottaa, eivätkä henkilötkään liian yksioikoisina sytytä. Miehet vallitsevat omistajan elkein naisia. Heistä jokaiselle on käynyt huonosti, jopa Seilissä työskentelevälle hoitajalle. Hän on sekä työnsä että rakkautensa vanki, jota lääkäri kohtelee kuin huoraa ja himoitsee tämän nähden kaunista potilasta, Sofiaa. Sofia synnyttää ja menettää lapsensa saman tien. Lääkäri sen vie ties minne. Pysyneekö lapsi edes hengissä?

Lajinsa mukaisesti esityksen paino on muhkeasti soivassa musiikissa, säpsähdyttävissä tehosteissa ja tällä kertaa myös suurenmoisissa tanssikohtauksissa. Niistä erityisen vaikuttavana koin lattian tasalla valkein liehuvin vaattein sumussa esitetyn pyörteilyn. Se loihti vaikuttavan kuvajaisen epätoivoisina hukuttautuneista naisista. Myös naisten raivo kävi vastustamattomasti ilmi hurjissa pöytien siirtelyissä, kun tanssijat heittäytyivät voltteja tehden yli ja ympäri rekvisiitan.

Lavastajat tuntuvat selättäneen väistötilojen hankaluudet ja kehittäneen ketterästi siirtyileviä korkeita  seinämiä moniin eri tarkoituksiin. Myös yksinkertaisin kalustein syntyi hujauksessa sekä vene että hoidokin ahdas koppero totisine kuvioineen. Aikoinaan Seilissä kuulemma uskottiin, että tuollaiset seinään maalatut ankean väriset neliöt rauhoittaisivat, kun niitä vain suostui tuijottamaan melkeinpä työkseen.

Lavastuksen keinoihin kuuluu nykyään digitaalisten kuvien heijastaminen osaksi näyttämöä. Eilen se tehtiin jännästi taustan puunrunkoja imitoiviin verhoihin avartamaan sekä hoidokkien mielenmaisemia että Seilin saarinäkymiä. Kuvien myötä katsojat johdateltiin aistimaan milloin kesää, milloin talvea tuiskuneen. Pysähdyttäviksi koin ne otokset, joissa hukuttautuvat naiset huljuivat hitaasti kohti meren pohjaa, samoin äidin askelluksen mereen lapsi sylissään. Äiti palasi, vesi vei lapsen. Ikiaikaista tuntuu olevan myös lapsenmurha.

Suna Vuori kirjoittaa Helsingin Sanomissa 5.10.2014 mittavan kritiikin Seilistä. Siinä hykerryttävät muun muassa kiitokset Kirsi Tarvaisen syvästä altosta. Ne laulut, joissa Almaa esittävän Tarvaisen altto soi, olivat minulle parhaita kaikista iskelminäkin tutuista biiseistä.

Telkkarin ääressä Neljättä tietä

Tallensin lauantaina 21.9.2013 Yle Teemalla lähetetyn tv-version Esa Leskisen Kansallisteatteriin ohjaamasta Neljäs tie -esityksestä (http://teema.yle.fi/ohjelmat/juttuarkisto/neljas-tie). Näin minullekin tarjottiin kotisohvaltani aitiopaikka teatteriin, jonne Liedosta on melkoinen matka. Itselleni sopivana iltana keskityin ottamaan vastaan tarjouksen prologista epilogiin. Katsomiskokemus osoittautui voimalliseksi ilman ison yleisön läsnäoloakin.

Kansallisteatteri kuvaa sivuillaan esitystä näin: "Neljäs tie on kuvia kumartelematon komedia vakavista aiheista. Musiikkipitoisessa dokumenttiteatterin, draaman ja satiirin yhdistelmässä kummittelevat sulassa sovussa niin nykypäivän aatteet, tulevaisuuden haasteet kuin menneisyyden haamutkin. Näytelmä kuvaa suomalaisen yhteiskunnan hiljaista vallankumousta, poliittisen toiminnan ja aatteiden muutosta kohti rajoittamattoman markkinatalouden ideologiaa, jossa asioiden arvon määrittää ennen kaikkea niistä saatava taloudellinen hyöty.
Historiallisten dokumenttien ja hämmentävien käänteiden kautta Neljäs tie kertoo Suomi-nimisen maan ja sen asukkaiden taipaleesta halki sodanjälkeisen ajan kriisien ja karikoiden aina edessämme häämöttävään tulevaisuuteen asti. Esitys on dramaattinen aikamatka maahan, joka kenenkään huomaamatta muuttui tunnistamattomaksi. Samalla se on kertomus historiasta, joka toistaa itseään – ensin farssina, sitten tragediana." (http://www.kansallisteatteri.fi/esitykset/neljas-tie/)

Katsoessa mieltä myllersivät muistot 1990-luvun alun lamasta. Hyvin läheltä silloin liippasi tietyn insinööritoimiston uhkaava konkurssi. Jos se olisi toteutunut, katastrofi olisi pyyhkäissyt mukaansa senkin talouden, johon kuuluin. Monesti olen miettinyt, missä määrin aviopuolisoni sittemmin hautaan vienyt sairaus otti vauhtia vaikeista kuvioista. Hänen työtaakkansa oli raskas kahdella suunnalla: osakkaana ylivelkaisessa pienyrityksessä sekä professorina, samalla osastonjohtajana Tampereen teknillisessä korkeakoulussa (myöhemmin yliopisto). Leikkauslistojen kärjessä komeili silloin muun muassa rakennusosaston lakkauttaminen Tampereelta, vaikka näytöt hyvistä tuloksista ja muut järkisyyt puhuivat aivan muuta. Monen vuoden sitkeiden ponnistusten tuloksena lakkautusuhka väistyi. Samoihin aikoihin pitkään orastanut neurologinen sairaus ilmeni yhä rasittavammin, mutta sai yliotteen vasta 2000-luvun alkuvuosina.

Nyt kun taas päivittäistä uutisvirtaa hallitsevat vaatimukset säästöistä, leikkauksista ja tiedottamiset yltyvistä irtisanomisista, huoli tulevaisuudesta kuristaa kurkkua. Pari vuosikymmentä sitten globaali sekasortoisuus ei vielä tuntunut yhtä puristavana kuin nyt. Ainakaan en muista, että olisi pitänyt murehtia myös USAn velkaantumista, lainakattoa ja kummankin vaikutusta Pohjolan perukoille asti. Pankkien käsittämättömät toimet ulkomaisen velan tuputtajina 90-luvun alussa muistan, koska asia tuli kovin lähelle. Silloin niin kuin myöhemmin pankit pelastettiin verovaroin. Pankit eivät armoa antaneet konkurssikuilun laidalla hoippuneille, mutta palkitsivat suurin bonuksin johtajansa. Ihmisiä syrjäytyi peruuttamattomasti. Tällä haavaa tuntuu taas siltä, että ajelehdimme virrassa kohti putousta kykenemättä rantautumaan. Markkinatalous nitisee liitoksissaan, rauhoittavien lääkkeiden kulutus kasvaa, työttömien joukot paisuvat, ilmastokatasrofi uhkaa, vesistöjen ja koko luonnon tila tuikkii hälytysmerkkejä.

Mikä olisi se neljäs tie, jolle olisi vääntäydyttävä ennen rysähdystä putouksen pohjakivikkoon? Näytelmän runsaudensarvi syöksee tilastoja, kommentteja, näkökulmia, historian faktoja huimaa vauhtia. Tarjonta edustaa vasemmistolaisia painotuksia tavalla, joka muistuttaa 70-luvusta. Näytelmä tiivistää karun kuvan siitä, miten olemme eläneet ja miten kansalaisia on johdettu. Kaikki puheet vaihtoehtojen puutteesta toistuvat jokseenkin samoina kuin pari vuosikymmentä sitten. Näytelmä auttaa epäilemään, että meitä taas vedätetään kustantamaan ties mitä finanssikuplien aiheuttamia seuraamuksia. Esitys pakottaa miettimään niin suuria kysymyksiä, että pää turpoaa.

En jatka pidemmälle. Linkit pariin kritiikkiin kannattaa tutkia, jos aihe kiinnostaa. Suna Vuori arvioi esityksen 22.3.2013 Helsingin Sanomissa ja otsikoi juttunsa sanoin "Kansallisteatterin Neljäs tie avaa talouspolitiikkaa ansiokkaasti
Kansallisteatterin Neljäs tie tuo näyttämölle Suomen taloushistorian ja eurooppalaisen finanssipolitiikan nykyhetken sekä synkän aavistuksen maailman tulevaisuudesta"
http://www.hs.fi/kulttuuri/a1363847169784
Maria Säkö puolestaan otsikoi Skenessä näin: "Neljäs tie
Kansallisteatterin Neljäs tie ei olisi voinut tulla parempaan aikaan."
http://www.skenet.fi/artikkeli/13/04/neljas-tie

Strindberg-harvinaisuus Sopukassa

Syksystä asti mielessä on pyörinyt, että August Strindbergin Aavesonaatin käyn katsomassa Turun kaupunginteatterin Sopukassa (http://www.turku.fi/Public/Default.aspx?nodeid=18690).  

Annina Karhun kritiikki Turun Sanomissa 24.11.2012 (http://www.ts.fi/kulttuuri/nayttamotaide/418540/Arvoitusten+tiivis+verkko) synnytti oitis päätöksen, vaikka vasta eilen illalla näin näytelmän.

Juha Siltanen on sekä suomentanut että ohjannut näytelmän. Hän kuvaa juonta yksinkertaiseksi (http://www.unikankare.net/kirjoitukset/ap_Aavesonaatti16112012.html):

 Aavesonaatti alkaa kun salaperäinen johtaja Hummel kohtaa sattumalta kadulla ylioppilas Arkenholzin, jonka isä on menettänyt omaisuutensa osaksi Hummelin takia. Mies saa kuitenkin houkuteltua nuorukaisen palvelukseensa ja antaa tälle tehtäväksi soluttautua vieraaksi läheiseen taloon. Samalla Siltasen mukaan alkaa "nuoruuden ja vanhuuden välinen tilinteko, luurankoja vainuava ihmissuhdedraama ja heleä kehtolaulu, synnintunnustus ja manaus pahan häivyttämiseksi" - - Vielä samana yönä talon salaisuudet revitään yksi toisensa jälkeen esiin.

Ennen teatteriin menoa jätin nettitutkimukset tekemättä, koska halusin tuta Strinbergin tekstin sellaisena kuin Siltasen tulkinta sen tarjoilee. Toki mielessä väikkyi marraskuinen tuoreeltaan luettu kritiikki, joten tiesin odottaa erinomaista. Sellaista myös sain. 

Vastaan hangoittelematta  myönnyin vanhahtavaan lavastukseen, jossa keskellä näyttämöä tönöttää kerrostalon pienoismalli valaistuin ikkunoin kuin unikuva. Selin yleisöön pyörätuolissaan lukee mies lehteä. Pian selvisi, että hän on johtaja Hummel, kaikkien näyttämölle ilmestyvien henkilöiden kohtaloita kovalla kädellä muovannut mies. 

Henkilöitä on paljon, osa heistä aaveita, joita vain nuori ja puhdas ylioppilas havaitsee. Henkilöt on puvustettu ja ohjattu liikkumaan tyyppiä ylikorostaen, keveästi tyylitellen. Paikoin eleet ja askeleet lähenevät tanssia. Kaikkiaan näyttämökuva ihmisineen ja rakennuksineen toistaa käsitystä ihmismielen kerroksisuudesta, sillä henkilöt puikahtelevat näkyviin milloin pohjakerroksesta, milloin keskiosan portailta tai yläkerroksen parvekkeelta ja koko näyttämön takaosan ylittävältä sillalta. Mainittavaa ja suurenmoisesti vaikuttavaa on myös kuultu musiikki, katkelma Richard Wagnerin Valkyyriasta. Jokin paikoin kuultu pianosonaatti kaikuu yhä korvissani.

Etsimättä minulle pälkähti katsomossa päähän rinnastus Ingmar Bergmaniin. Nettilöydöksistä luin aamulla, että hän onkin tulkinnut Aavesonaatin ainakin neljästi näyttämölle. Epäilemättä jälkiä tästä kamarinäytelmästä löytyy myös Bergmanin leffoista.

Niinpä koin väkeävän teatterielämyksen eilen Sopukassa. Erinomaisin näyttelijöin Strindbergin vain muutaman kerran Suomessa esitetty näytelmä heräsi eloon ja puhutteli minuakin sadan vuoden takaa. Kiitos tekijöille siitä. Lopun kristusmainen sovitus liiteli jo melkoisiin korkeuksiin, mutta taisi silti tuottaa katharsiksen tapaisen kokemuksen monille katsojille, ei ehkä kaikille.

Paljon kuvia ja Kolme sisarta lauantaiannoksena

 Läntinen Uusimaa kutsui visiitille. Lauantain päivätarjonnasta poimimme emäntäni kanssa ohjelmaan meitä kiinnostaneet kolme näyttelyä Espoon modernin taiteen museosta Emmasta (http://www.emma.museum/): Per Maningin valokuvat ihmisistä ja eläimistä, Väiski Vemmelsääri ja kumppanit -esittelyt videoineen sekä Juhani Harrin Maailma matkalaukussa -esinekoosteet. Kaikin puolin oli antoisaa päästä Emmaan, jossa häpeäkseni en ole ennen käynyt.

Myös Helsingin taidemuseossa on esillä useita näyttelyitä. Keskityimme pelkästään Marjatta Tapiolan maalauksiin (http://www.hel.fi/hki/Taimu/fi/Toimipisteet/Helsingin_taidemuseo_tennispalatsi/TP_Nayttely_01). Kuva on peräisin museon nettisivulta. Isojen pintojen aistillisuus, voimakkaat värit ja  herkät viivat vangitsevat tutkimaan, mitä kuvista löytyy. Löytyy hahmoja, tunnistettavia, myyttisiäkin. Samalla tuntuu kuin maalaus siirtäisi energiaa kuvan äärellä seisovaan katsojaan.
Hämmentävän upeita teoksia.

 Iltapäivä oli jo pitkällä, kun ruvettiin hakemaan ruokapaikkaa. Sellainen löytyi aivan Kom-teatterin naapurista kadun vastakkaiselta puolelta. Sea Horse -ravintola (http://www.seahorse.fi/) yllätti sekä  kaurismäkiläisellä sisustuksellaan, rivakalla palvelullaan että rapeaksi paistetuilla silakoillaan. Koko isoa annosta en jaksanut syödä, mikä tiedoksi niille, jotka haluavat tuhdin aterian: Sea Horsesta sellaisen saa. Ruokalista ei konstaile. Iltaviiden aikoihin näkyi tunnettu perussuomalaisten kansanedustaja perheensä kanssa aterioimassa lihapullia lisukkeineen,  ainakin yksi näyttelijä parin tuttunsa kanssa jo maksamassa syömisiään. Ravintolan sivuilta löytyy ruokalista ja lisäksi juttua paikan historiasta kaikkine kuuluisine asiakkaineen. Tämän kuvan otin hetkellä, jolloin lähistöltä oli juuri tyhjentynyt muutama pöytä. Kohta ne taas täyttyivät uudestaan.

Ilta oli vielä nuori, kun poistuimme Merihevosesta ja köpöttelimme kadun yli Kom-teatteriin odottelemaan illan esitystä. Luvassa oli Anton Tsehovin Kolme sisarta. Poimin tähän yhden esityskuvan teatterin sivuilta (http://www.kom-teatteri.fi/). Kaikki olennaiset tiedot esityksestä löytyvät samalta sivulta. Mainitsen vain sen, että nuori ohjaaja Lauri Maijala kuuluu vielä opiskelevan teatterikorkeakoulussa, mutta on jo hankkinut nimeä muun muassa elokuvalla.

Mitä näimmekään? Emme tosiaan mitään Eino Kalima -toisintoa. Rajut tuulet ovat jo puhaltaneet kaiken sivistyksen tapaisen pintakoreuden näytelmän ihmisistä. Heidät näytetään rujon kiimaisina, eläimellisinä, laiskoina. Naamiaisia yritellään, ei tule valmista.

Tsehovin näytelmiä tehdään yhä uudestaan, koska ne puhuvat ihmisistä tavalla, joka ei vanhene. Mutta tuntuu kuin nykyohjaajat hakisivat vauhtia Andriy Zholdakin tapaisista kuuluisuuksista, saati Jouko Turkasta, Kristian Smedsistä ynnä muista, ja panisivat ranttaliksi kahta hurjemmin. Syksyllä näin Zholdakin ohjaaman Kirsikkapuiston Turun kaupunginteatterissa ja lumouduin näkemästäni. Eilen en. Näytelmä toki julistaa pysyviltä tuntuvia totuuksia siitä, että onnea ei voi saavuttaa, sitä voi vain tavoitella. Jos Moskovaan pääsisi takaisin, siitä ei enää huomaisi mitään innostavaa. Haikailu jatkuisi. Mutta millä melskeellä ja riehunnalla tätä tolkutetaankaan! Tuttua alkaa olla sekin, että esitys venyy ylen pitkäksi. Eilen näyttelijöiden - ja katselijoidenkin - fysiikkaa koeteltiin kolmen ja puolen tunnin sessiolla.

Tulkinta sai vastakaikua. Katsomosta kuului innostunutta naurua sopivin kohdin. Nuorisoa oli paljon paikalla. Lieneekö esitys tehty näköisekseen siksi, että se tavoittaisi aivan uudet sukupolvet? Jos jo Turun Kirsikkapuiston tulkinnasta mutistiin "Missä Tsehov?", niin Kom-teatterin esitystä on kurottu melkoisesti irti alkutekstistä. Esimerkiksi pitkä englanninkielinen palopuhe naisten tarpeesta tasa-arvoisuuteen oudostutti ainakin minua. Samoin osoitteleva kuvitus nuoren aviovaimon repsahduksesta pelkäksi nisäksi ja kakkavaipan kanniskelijaksi korostanee alle kolmekymppisen ohjaajan ajatuksia naimisiin menon älyttömyydestä. Kuulin ja näin tulkinnasta, että rakkaus katoaa ja tylsyys astuu tilalle, kun mennään naimisiin. Alkaa veto syrjähyppyihin. En muista, mitä Tsehov on kirjoittanut. Tekstiä tarkoin lukemalla asia olisi selvitettävissä, mutta jääköön.


Mukavalta tuntui, kun ohjaaja oli itse paikalla esityksen alusta loppuun. Hän huolehti hymyilevänä  jopa yleisöstä toivottaessaan sanattomasti meidät tervetulleiksi. Väliajalla hän kehotti kohteliaasti meitä poistumaan katsomosta. Esityksen päätyttyä.ohjaajan tutut halailivat häntä innoissaan. Runsain aplodein kiiteltiin myös antaumuksellisesti ja taiten roolinsa tehneitä näyttelijöitä. Kovaa hommaa, totta vieköön.

Patriarkkaa iltapuhteella

Kävin eilen katsomassa itseäni peilistä. Näin kuvani paljon tarkemmin kuin konsanaan kotona kylppärissä. Asiaan vaikutti ratkaisevasti Juha Jokelan kirjoittama ja ohjaama näytelmä Patriarkka Suomen kansallisteatterissa. Yleisö sai heti alkajaisiksi tuntumaa peiliin tuijottelusta, kun ei näyttämöllä vielä muuta ollut tarjolla kuin kookas peilipinta.


Turun teatterikerho kuljetti peräti kaksi bussilastillista meitä Patriarkasta kiinnostuneita iltapuhteeksi Helsinkiin. Turhaa reissua emme tehneet, sillä jo pelkät näyttämötekniset ratkaisut osoittivat, että yli 140-vuotiaassa teatterissa eletään tätä päivää. Itse näytelmä herätteli tarkastelemaan perheen ja maan asioita sukupolvi ja -puolivinkkelistä 60-luvulta nykypäivään. Rakentajina ja vastuunkantajina itseään pitävä miesten sukupolvi hapuili tajutakseen terapiasukupolveksi leimattuja omassa perheessään. Toisinkin päin otti koville. Naisille oli alkuun varattuna vain sopeutujan osa.

Minulla isoäitinä on rutkasti kokemuksia, joille löysin kaikupohjaa näyttämöllä esitetystä. Kuinka tuttua onkaan toistensa ohi puhuminen! Uskallus ottaa kiperiä aiheita puheeksi yhteisessä ruokapöydässä onnistuu harvojen arjessa, mutta näyttämölle luotuihin tilanteisiin on lupa heittäytyä ja katsella itseään osana sopivia roolihahmoja. Ah, kuinka nautinnollista olikaan samastua totuuksia laukovan Petra-miniän vuodatukseen ensimmäisen näytöksen kohokohdassa... Virpi-vaimon tuskailut omasta äitiydestään osuivat nekin itse koettuun. Ja entä sitten miesten unelmien toteuttaminen vaikka toisten kustannuksella! Tai naisten suostuminen omien unelmiensa hylkäämiseen. Huh-huh, semmoistako elämä on?

Suna Vuori kirjoittaa Helsingin Sanomissa 21.9.2012, että Patriarkka täyttää odotukset vain osittain.
"- - Olennaisin, mitä Jokelalla on sukupolvi- ja samalla sukupuolikonfliktista sanottavanaan, tiivistyy yhteen kohtaukseen esityksen ensimmäisellä puoliskolla. Se onkin komea kohtaus, myös visuaalisesti, taustan peilipinnan taakse piilotettujen kameroiden ja niiden ristiin ajettujen lähikuvien ansiosta.
Tilanne alkaa päivällispöydästä, kuten parhaat keskustelut usein. Isännän omahyväisyydestä tarpeekseen saaneen päähenkilö-Heimon miniä, tiukka feministi Petra (Kristiina Halttu), lausuu julki käsityksensä edellisen sukupolven miehistä: "Mulkkuja."
Määritelmä osuu Heimon (Raimo Grönberg) ystävään, rasvaisesta huumoristaan liukkaaseen Kaleen, jota Juha Muje armoitetusti esittää.
Heimo ja Kale loukkaantuvat, totta kai, mutta vielä voimakkaammin puheeseen reagoivat seurueen muut naiset: Kalen pian entinen virkamiespuoliso (Kaija Pakarinen), Heimon turhautunut vaimo Virpi (Kirsti Wallasvaara) sekä Heimon ja Virpin sovinnainen tytär (Pirjo Määttä). Heimon ja Virpin vähän kaikesta ahdistunut poika Jarno (Juha Varis) vetäytyy.
Piilossa pidettyihin arvoihin sohaiseminen puhkaisee paiseen, josta valuu visvaa useammankin parisuhteen ja perinnön päälle.
Jännitteitä ei kuitenkaan pureta. Suurta välienselvittelyä ei tule, ei kohtaamista eikä puhdistusta, ei edes tuhoa.- - " (http://www.hs.fi/kulttuuri/Arvio+Kansallisteatterin+Patriarkka+t%C3%A4ytt%C3%A4%C3%A4+isot+odotukset+vain+osittain/a1348113308182).

Katsoin näytelmää huomattavasti innostuneemmin kuin Suna Vuori. Oikeastaan olen samoilla linjoilla kuin Maria Säkö, jonka arvio on ilmestynyt 27.9.2012. Lainaan tähän pikku katkelman pitkästä arvioista:

"- - Patriarkka on henkeäsalpaavan upeasti näytelty ja täynnä pakahduttavan tunnistettavia hetkiä, joista muodostuu pelkkää ajankuvaa laajempi, panoraamamainen esitys nykypäivän ihmisestä yhteiskunnassa ja ihmissuhteissa. Patriarkka limittää kohtauksia, nappaa hetkiä sekä liikkuu suvereenisti ajassa ja paikassa.
Suuren tarinan sijaan piirtyy näyttämölle koko ajan tarkempi kuva, johon katsojan on otettava kantaa järjellään ja sydämellään. Verkko on tiheä, ja jokainen katsoja poimii siitä ne asiat, jotka osuvat häneen. Samankaltaista haastavuutta oli jo Jokelan aiemmassa teoksessa, Esitystaloudessa. Patriarkan havainnot – ja katsojassa heräävät pohdinnat – ulottuvat kuitenkin laajemmalle alueelle.- - ".

Arvio kannattaa lukea kokonaisuudessaan osoitteesta http://www.skenet.fi/artikkeli/12/09/patriarkka.

Näytelmä olisi tarpeen nähdä toistamiseen, jotta ehtisi hoksata myös sellaiset visuaaliseen toteutukseen ladatut painotukset, jotka näkymiä ihmetellessä pyyhkäisivät ohitse.  Monia herkullisia häivähdyksiä vilahtelee yhä muistin sokkeloissa, mutta harmikseni huomaan, etten saa niistä enää kunnolla otetta.

Kirsikkapuiston ilta

Pitkään odotettu, pelättykin perjantai-ilta koitti eilen. Oli varattuna lippu Turun kaupunginteatterin Kirsikkapuistoon. Ystävät Helsingistä jättivät lippunsa käyttämättä, joten ne sopi antaa muille. Toiselle löytyi helposti käyttäjä, toinen jäi arpapelin varaan. Ilokseni illalla parvekkeen eka riville ilmestyi tyhjään paikkaan lipun työpaikaltaan saanut. Yli neljätuntinen istuminen alkoi semmoisella jyminällä, että taatusti katsomossa heräsimme joka ikinen iikka.

 

Yllätyin, innostuin, suorastaan kuumenin Alma Pöystin huikeasti revittävästä laulusta ja jopa pitkästä monologista, jossa ohjaaja Andriy Zholdak julistaa teatterikäsityksiään. Alma-Anjan suulla ohjaaja karjuu, että on kyse elämästä ja kuolemasta. Murtautukoon näyttelijä ensimmäisten joukossa unteluudestaan ja ryhtyköön shamaanina opaaksi helppoon tyytyville katsojille! Introksi käsittämäni vuodatus jatkuu kiihkeänä ja kourii esiin teatterin mahdollisuuksia pureutua syvälle ihmisen olemiseen.

Ennalta tiesin, että näen Anton Tšehovin viimeiseksi jääneestä nelinäytöksisestä draamasta vain loppupuolen. Näyttelijät ja teoksen lyhyt esittely löytyvät kaupunginteatterin sivuilta kuten myös nämä kuvat. Kritiikkejä on julkaistu paljon. Niissä moititaan esityksen hitautta ja pituutta. Onneksi muutama tuttu tarjoili omina kokemuksinaan jopa innostavia vaikutelmia: hyvä jälkivaikutus; suurta draamaa, jota ei voi sivuuttaa pikakelauksella; harvinaista paneutumista... Liityn tuttujeni arviointeihin. En tunne tarvetta etsiä esityksestä puutteita, vaan jään miettimään, mitä minulle sanottiin. Olen kokenut jotakin hyvin vakavasti otettavaa.

Vaikka Kirsikkapuisto on tullut nähdyksi useana tulkintana, näytelmän juonta en paljoa muistanut sen perusteella, mitä näyttämöltä eilen tarjottiin. Rappeutuneen venäläiskartanon tunnelman tunnistin tšehovilaiseksi. Ihmiset rimpuilevat menneisyyden ja tulevaisuuden välissä. Rakkauden puute vaivaa, seksuaalisuus riivaa. Miehen rajuina repäisyinä se purskahtaa hetkeksi esiin. Naiset kiertävät tukahtuneina kehää, vääntelehtivät, raapivat itseään. Naimisiin menoista ei tule mitään.

Hermostuneesta touhukkuudesta huolimatta saamattomuus vallitsee, omaisuuden menetys uhkaa. Kauhistunut odotus jähmettää, kunnes tulee tieto kartanon myynnistä tilan entiselle maaorjalle:  tyhjä  toimeliaisuus pysähtyy. Kirveiden iskut alkavat kuulua saman tien. Niin kaatuvat paitsi kirsikkapuut myös hervottomien kuvitelmat pelastumisesta. Aikakausi vaihtuu ryminällä. Rahanhimoiset, uutterat nousukkaat ryhtyvät muuttamaan tätäkin ympäristöä. Herrasväki matkustaa Pariisiin epävarmana tulevaisuudestaan. Kartanon raunioihin jää leijailemaan vainajien haipuva muisto.

Entä ne äänet, jotka kaiken aikaa kuuluvat! Järisyttävältä tuntuu, kun sora syöksyy raeryöppyinä kattorakenteista asuintiloihin. Lopulta sortuu kokonainen seinä. Rappion kuva syvenee. Kellot pysähtelevät, niitä herätellään - turhaan. Onton touhukkaiden askelten kopina kaikaa. Mutta suvannoissa kurjet huhuilevat sointuisasti ja kutsuvat muuttomatkalle. Entä musiikki! Kappaleita en osaa mainita, mutta kaipuu soi yhä mielessäni, kun muistelen suurenmoisia musiikkivalintoja.

Vasta pitkään mietittyäni huomaan, että näin esityksen, jossa klassikkoa tulkitaan syvälle repliikkien alle porautuen. Minulta on kysytty, esittääkö Zholdakin ohjaus Tšehovia vai tuhoaako se hänen näytelmänsä. Vastaan epäröimättä, että minulle paljastui perjantai-illan esityksessä Kirsikkapuisto ytimiään myöten. Ei haitannut, vaikka en saanut kaikista repliikeistä selvää, sillä näyttelijät elävät todeksi sitä ahdistunutta muutoksen maailmaa, jonka Tšehov on vanginnut tekstiinsä.

Kaksi Maariaa Myllyojan talolla

Eilisiltana kolmen naisen poppoo suuntasi nykyisin Turkuun kuuluvaan Maariaan ja siellä Myllyojan talon pihaan, Paimalantie 374. Paikka havisee punavalkoisen sukukunnan historiaa niin vahvasti, että tarjosi aiheen näytelmälle. Se pohjautuu Kaisa Pakkalan kirjoittamaan kronikkaan Eskolan suvun vaiheista. Näytelmäteksti syntyi Pekka Saariston ja Kaisa Pakkalan yhteistyön tuloksena. Esityspaikaksi luontui autenttinen Myllyojan tila ruusutarhoineen.

Hankkeelle on luotu kunnon nettisivut. Sieltä löytyy muun muassa tämä selvitys näytelmästä:

Koskettava kertomus elämästä entisessä Maarian pitäjässä ja sen Raunistulan kylässä Suomen kohtalon vuosina 1890 - 1921. Päähenkilöt ja tarinan kertojat talollinen Wilhelm Eskola ja torppari Kalle Rantala olivat aikanaan kumpikin kunnan merkkimiehiä ja sukulaissuhteiltaan serkuksia. Veriseen veljessotaan eivät serkukset osallistuneet. Raastavat tapahtumat jättivät kuitenkin jälkensä: Wilhelm halvaantuu ja Kalle tuomitaan vankileirillä kuolemaan. Naiset ja lapset ovat tapahtumissa vahvasti mukana. Serkusten vaimot Amanda (Rasin talon tytär Kuralan Kylämäestä) ja Mandi kantavat vastuunsa arjesta, mutta ovat myös toimeliaita kylän yhteisissä asioissa. Palvelusväki joutuu valitsemaan puolensa, jopa ilotyttö Iida tietää kenen joukoissa seisoo... tai kaatuu!
KAKSI MAARIAA - punavalkoinen sukukunta on satuttava vakavuudessaan ja rikas riemussaan, kuten elämä itse. Huumoria unohtamatta!
Näytelmän ohjaaja ja toinen käsikirjoittaja Pekka Saaristo on vankka teatterimies, jonka tarkkaa ja vaativaa ohjausjälkeä on jo vuosien ajan saatu ihailla mm. Paimion ja Köyliön Tuiskulan kesäteattereissa.

 Lippalakkimies keskellä kuvaa on Pekka Saaristo. Tyytyväisenä hän ohjaili yleisöä lisäpaikoille, kun väkeä saapui saapumistaan vielä seitsemältä, vaikka näytelmä oli jo kuulutettu alkavaksi.

Sateinen päivä onneksi selkeni illaksi. Mutta lämpöasteet pysyttelivät matalalla. Yksi ja toinen kääriytyi vällyihinsä kuin rekiretkelle. Toiseen näytökseen ehdittäessä oli jo kaivettava hanskat käsiä lämmittämään.

Vanhojen puiden ja ruusupensaiden katveesta löytyi pöytiä niille, jotka nauttivat väliaikatarjoilun antimia. Muille riitti ihmettelemistä paikan ylitsepursuavassa vehreydessä.

Kellon käydessä kymmentä päättyi viimeistä edellinen esitys komeisiin kiitoksiin. Iso harrastajajoukko oli uurastanut harjoituksissa helmikuusta alkaen ja kehkeytynyt ohjaajan varmassa otteessa luonnikkaasti toimivaksi ensembleksi. Turhan pitkäksi esitystä moitin. Silti homma toimi jopa niin, että huomaan oppineeni yhtä ja toista lähialueiden historiasta. Mainittava pointti, kun kerran hanke ylsi  tavoitteeseensa.

Unohtumattomat

Viikko sitten tiistaina Pietarin-matkalaiset viivähtivät tovin Raivolassa. Edith Södergranin muistomerkillä muisteltiin suurta runoilijaa. Hänen ehkä tunnetuin runonsa, Landet som icke är, Maa jota ei ole , kuultiin pysähdyttävänä esityksenä. Oli aihetta kohottaa malja unohtumattomalle taiteilijalle.

Myös Edithin rakkaimmalle kissalle, Totille, osoitettiin lempeästi huomiota. Niin merkittävästä otuksesta on kyse, että sille on pysytetty patsas lähelle rakkaan matmorin muistomerkkiä.

Saatiin näppituntuma myös Birgitta Bouchtin selkoruotsiksi kirjoittamaan kirjaseen Katten i Ediths trädgård. Siinä Edithiä tarkastellaan Totin vinkkelistä.Taidanpa napata kirjan sivuilta itselleni kesäkissan!

Morbror Vanja, väkevä elämys

Eilisestä illasta neljä tuntia kului Turun kaupunginteatterin ison näyttämön katsomossa. Alkukuvassa näkyvä mies on se, jonka omaperäistä työn jälkeä osasin odottaa. On kyse Anna Kareninalla sävähdyttäneestä ukrainalaisohjaajasta Andriy Zholdakista. Nyt oli tarjolla hänen tulkintansa Morbror Vanjasta, Anton Tšehovin tutusta näytelmästä, tällä kertaa alunperin Klockteaterniin tuotettuna. Ystävä Helsingistä vannotti heti tämän uusimman tulkinnan nähtyään, että liput on varattava ajoissa, jos aikoo ehtiä elämyksen äärelle. Vierailuesitysten toteuduttua huokaan tyytyväisenä, että jo aikaa sitten hankin lippuni.

Viime marras-joulukuun vaihteessa vierailu näet peruuntui sairaustapauksen vuoksi. Koska lippujen kysyntä ylitti pienen Sopukka-näyttämön rajat, esitykset siirrettiin Päänäyttämölle. Ihan kaikkia paikkoja ei kaiketi ollut tarjottu myyntiin, koska katsomon vasemmassa laidassa istuvilta olisi jäänyt näkemättä moni olennainen kohtaus näyttämön vasemmassa laidassa. Tajusin tilanteen, sillä istuin 12. rivillä toiseksi viimeisellä paikalla, josta vielä näki riittävän hyvin. Taisipa myös lipunmyyjä mainita asiasta.

Lavastuksen keskellä loiskuu vesiallas, jonka yli ja sivuitse henkilöt kiiruhtavat, elleivät vehdanneet vedessä sukellellen. Ohjauksessa häivähtää paikoin farssiksi yltyvä komediallisuus. Ovia on sen verran useita, että niissä ravaaminen saa aikaan naurunhörähdyksiä katsomossa. Muutenkin ohjaaja tuntuu ottaneen huomioon sen, että Tšehov on itse luonnehtinut tämän näytelmänsä komediaksi.  Turhautuneet ihmiset touhottavat turhia. Professorin koko tutkijanura paljastuu tyhjäksi, mies itse kitisee vanhuuttaan ja kipujaan, kun nuori vaimokaan ei enää syty omasta miehestään. Muut miehet himoitsevat Jelenaa, Sonjaa ei kukaan. Elämä maatilalla on suistunut raiteiltaan professorin ja tämän vaimon tultua kaupungista. Ihmiset ovat läkähtyä helteeseen ja yltyvään kiimaansa. Ensimmäinen näytös päättyy Jelenan hämmentyneeseen repliikkiin, joka kuuluu jotenkin näin: mitä kaikki minusta oikein haluavat?

Toinen näytös selventää henkilöiden välisiä suhteita. Edesmenneen sisarensa (professorin 1. vaimo) maatilaa vuosikausia hoitanut Vanja-eno raivoaa tilan myyntiä suunnittelevalle professorille, joka ei ole tajunnut edes sitä, keiden työn varassa on tullut kaupungissa eläneeksi ja keille tila oikeastaan kuuluu. Pitkään kytenyt himo tohtorin ja Jelanan välillä purkautuu aktiin yhtä myrskyisästi kuin ukonilma. Myrskyn laannuttua seuraa rauhoittumista. Professori ja Jelena hankkiutuvat palaamaan kaupunkiin. Tohtori häipyy omille teilleen. Anoppi, Sonja ja Vanja-eno palaavat entiseen oloonsa, jota jäävät ihmettelemään suut ammollaan.

Näin kerrottuna tarina tuntuu yksinkertaiselta. Sitä se ei ollut katsottuna. Vivahteita on runsaasti, rytmi vaihtelee, rikkaita yksityiskohtia riittää. Näyttelijöiden taidokkuus kaikessa fyysisyydessään on häkellyttävän paneutuvaa.  He elävät kuin riivattuina tavoittamatta haluamaansa. Toiminnan tarkka ajoitus ja asemointi näyttämön eri osiin vaatii katsojalta keskittymisen lisäksi kykyä nähdä myös silmänurkista.  Lisäksi suomennoksen lukeminen näyttämön yltä vie väkisin huomiota pois näyttämöltä. Luettava kuitenkin on, sillä nopeasti suollettu ruotsi jää yläkatsomossa istuvalle kuulumattomiin. Onneksi monissa kohtauksissa on runsaasti mimiikkaa, sanoja tuskin lainkaan. Etevää!

Ja kuinka jumalaisen suurenmoista onkaan koko näytelmän äänimaailma ja äärimmäisen herkästi kohtauksia tukeva valaistus. Muhkea musiikkiosuus ennen näytelmän hiipumista lopun hiljaisuuteen  herättelee unen puutetta potevan iltatorkun katsojan ja nostaa tunnelman taivaisiin. Valtaisiin aplodeihin lisäsin minäkin mojovat akordit, mutten sentään huutanut innostuksesta niin kuin moni muu.

Turussa on siis yhä mahdollista nähdä mestarillisia teatteriesityksiä. Enää ei tarvitse pelkästään muistella tai joka käänteessä viitata "Kotkien", Holmbergin ja Långbackan porukan, suurenmoiseen kauteen 1970-luvulla. Eikä lähteä hienojen esitysten perään muualle, vaikka sitäkin toki kannattaa harrastaa.


Henkilöt Turun esityksessä 16.5.2012:

Anders Larsson (PROFESSOR ALEKSANDR SEREBRJAKOV), Krista Kosonen (JELENA ANDREJEVNA), Alma Pöysti (SOFJA "SONJA" ALEKSANDROVNA), Janina Berman (MARIA VASILJEVNA VOJNITSKAJA), Jussi Johnsson (IVAN "VANJA" PETROVITJ VOJNITSKIJ), Jan Korander (MICHAIL LVOVITJ ASTROV), Anders Slotte (ILJA ILJITJ TELEGIN)

Text: Anton Tjechov & Andriy Zholdak
Regi och helhetskoncept: Andriy Zholdak
Kompositör: Sergej Patramanskiy
Scenografi: Andriy Zholdak & Tita Dimova
Kostymör: Tuomas Lampinen
Ljus design: Andriy Zholdak & Pietu Pietiäinen
Ljud design: Ludvig Allén

Sylvi ja Anita lähikuvina

Vapunaaton ohjelmaani kuului Lieto-oppaiden järjestämä retki Helsingin kaupunginteatteriin. Sen pienellä näyttämöllä on nähtävissä Panu Rajalan Sylvi ja Anita kerrassaan vangitsevana esityksenä. Sylvi Kekkoseksi on muuntunut Eeva-Liisa Haimelin, Anita Hallamaksi Heidi Herala.Ville Sormunen toimii milloin adjutanttina, milloin suurlähettiläs Jaakko Hallamana, mutta myös kavaljeerina tai jonakin muuna avustajana, ellei peräti peräänkatsojana. Suurena varjona kaikkien taustalla häämöttää Urho Kekkonen.

Niukka lavastus tarjoaa tilaa vahvoille naisille. Sylvin tarkkanäköisyys kiteytyy ironisiin kommentteihin aviomiehen lehahduksista. Anitan temperamentikkuus pitää hänet liikkeellä. Kaikessa toimeliaisuudessaan hän tuntuu aina tarkkailevan myös sitä, mitä Sylvi mahtaa miettiä järjestelyistä, joita tarvittiin UKKn ja Anitan tapaamisiin. Etenkin toisessa näytöksessä suhde kiehahtaa jo raivonpurkauksiin. Sylvi ei missään vaiheessa riehaannu. Hän käyttää vaivihkaisia keinoja tilanteiden säätelyyn eikä pidä Anitaa vihollisenaan. Lopulta asioista voidaan puhua yhdessä miltei ystävinä.

Ja kuinka nautittavasti molemmat naiset ilmaisevatkaan tuntemuksiaan! Näyttelijät loistavat roolisuorituksillaan. Ei haittaa, vaikka hiukan tuntuu tirkistelyltä.  Ohjaaja on paneutunut käsikirjoitukseen niin, että sen tulos elää herpaantumattomana, hienosti asemoituna ja nyansoituna toimintana näyttämöllä. Taustakuvat ja musiikki tukevat hienovaraisesti esitystä. Pitkämatkalaisen kannalta mainiota on sekin, ettei tämän tarinan kertomiseen tarvita kuin pari tuntia.

Naiset miehinä

Iltapäivällä otin yhtenä noin 30 kuulijasta vastaan Liedon kunnan tarjouksen tulla tunniksi runojen äärelle. Kaksi naista, Riitta Vasenkari (oik.) ja Jutta Lehtinen, olivat sonnustautuneet miehen pukuun, naiselle liian isoon (!). Mutta onnistuivatpa katselemaan maailmaa miehen vinkkelistä, vaikka höyhen kutitteli kuonoa. Esityksen puhutteleva otsikko näet kuuluu Höyhen kuonolla - miehisiä katseita maailmaan.

Yleisö paneutui keskittyneesti yhtä lailla Ivan Krylovin eläinsatuihin kuin Raymond Carverin, Lasse Heikkilän, Riku Korhosen, Juho Niemisen, Kai Niemisen ja Jukka Saarisen runoihin sodasta, rakkaudesta, kuolemasta, elämän perimmäisistä kysymyksistä, miehen ja vaimon arjesta... Taiten valittu musiikki leijaili paikoin taustalla ja syvensi tekstin tulkintaa. Lisäksi esityspaikkana Liedon kunnantalon aula ja sen maisemaikkuna sävyttivät tapahtumaa ulottumaan kauas sisätiloista.

Vuosien mittaan olen kuullut ja nähnyt monia Riitta Vasenkarin mainioita runoesityksiä. Kaikki ne ovat olleet Marja-Leena Kurosen ohjaamia. Huumori välkähtelee aina mukana, vaikka monesti paino on ollut elämän suruissa ja muissa koettelemuksissa. Yhtään synkkää koostetta en silti muista kuulleeni. Murheessakin loistaa valonkajo kuten muutamassa sotarunossa sikermän lopulta. Ne jäivät erityisesti mieleeni. Lähtihän oma isäni jatkosotaan, kun olin puolivuotias, ja palasi sieltä parin kuukauden kuluttua vaikeasti päähänsä haavoittuneena. Eikä enää tervettä päivää nähnyt, mutta eli sentään melkein 73-vuotiaaksi.

Nautin suuresti runoista, joiden valikoinnissa ja tulkitsemisessa on taas nähty melkoisesti vaivaa. Hyvältä tuntui elää mukana tiheässä tunnelmassa, niin kuin vain elävässä esityksessä parhaimmillaan  on mahdollista.

Lunta enemmän kuin teatteria

Lauantaina Helsinki veti puoleensa. Oli sovittu tyttärentyttären kanssa, että me tammikuun synttäritapaukset juhlimme karttuneita vuosiamme yhdessä. Hommasin kummallekin sopivaan päivään teatteriliput Homo! -musikaaliin (http://www.kansallisteatteri.fi/esitykset/homo/), josta syksyllä luin arvostelijan kehut. Surku vain, etten paikan päällä yltänyt kriitikon innostukseen. Vaikka meteli oli melkoinen, torkahtelin useaan otteeseen, mikä on vallan tavatonta. Onneksi nuorempi juhlija sai hyvin kiinni esityksestä. Eikä hommasta sitten sen enempää.

Mutta melkoinen kokemus oli päästä osalliseksi hesalaisten lumitilanteesta. Lauantai-iltana jo säätiedotukset valistivat siitä, mitä tuleman pitää. Eivät suotta varoittaneet: yöllä alkanut pyry yhä jatkui sunnuntaiaamuna, kun jalkapatikassa lähdimme siihen osaan Lauttasaarta, jossa auto yöpyi. Jo oli kinoksia ja autoja lumimöykkyinä pikkukatujen varsilla. Joten kuten jalankulkija mahtui sekaan. Tutun luota avautui ihmeellinen näkymä puistoon, jossa hiihdettiin, kun kerran passelia maastoa on tarjolla.

Pyry lykkäsi yhä lisää lunta taivaalta, kun aloin harjata omaa kulkupeliäni ajokuntoon. Talkkari otti osaa kovaan kohtalooni ja auttoi alkuun lykkimällä enimmät lumet syrjään auton viereltä. Siitä sitten lähdin pinnistelemään kohti Länsiväylää. Piti ehtiä ehjänä seuraavaan paikkaan. Reissu epäilytti, sillä mielessä kummitteli kuvia Lahden väylän kolarisumasta edellisessä lumimyräkässä. Onneksi lähes kaikki ajoivat varovaisesti. Pääsin hyvin perille Kirkkonummen tuolle puolen,  jossa pikku tietkin oli ehditty aurata. Visiittipaikan ahtaimpia kulkuväyliä isäntä viimeisteli lumilingolla.

Lumentulo muutti suunnitelmia kotiin paluusta. Jäin yöksi hyvien ystävien mainioon majataloon.

Aamulla pyry oli tiessään. Silti sivutieltä Hangon tielle en päässyt vaivatta, koska sohjo teki auton pyörille tempun. Mutta apukin oli lähellä, sillä joutilaana takakontissa jo pitkään reissanut Fiskarsin lapio tuli ensi kerran käyttöön. Lykin sohjot sivuun ja pääsin kuin pääsinkin isolle tielle. Kotona sitten jo paistoi aurinko niin vetoavasti, että sai minut liikkeelle luistimet jalassa. Ensi esitys tämäkin. Ja tilaa riitti, kun koululaiset lomailevat kuka missäkin.

Pahan alkuja

Vilkkaan viikon torstai-illaksi minulla oli teatterilippu Seela Sellan tähdittämään esitykseen Hannah ja rakkaus. Tavaksi on jo tullut, etten ennakolta selvitä, mihin olen menossa. Tuntuu komealta hypätä milloin mihinkin tilaisuuteen ikään kuin suorin vartaloin mitään varomatta. Useimmiten yllätys sytyttää. Niin myös eilen.

Nautin heti ensi hetkistä siitä, mitä näin, vaikkei rekvisiitta ole kummoinen. Kirjoja kasoittain, kirjoitusliuskoja seinillä ja lattialla, vaatimaton sänky, ruokapöytä ja pari tuolia. Kaiken keskellä nököttää nojatuoli, johon Sella pölähtää Hannahina. Puhelin soi, vanha nainen ei ota löytääkseen kapinetta, vastaa lopulta ja kuuntelee varoituksen sanoja: lupaa olla enää tupakoimatta - ja etsii vimmatusti savukkeita. Yrittää jopa pummata niitä asuintalonsa ovimieheltä, jolle soittaa talon sisäisellä puhelimella ja kertoo odottavansa haastattelijaa.

Jokin esine, kirje tai kirja herättää muiston. Näyttömölle tulee lisää väkeä. Luontevasti siirrytään esitetystä nykyisyydestä muistoihin, jolloin vanha ja nuori Hannah ovat yhtaikaa näkyvillä. Ensimmäinen näytös kestää täyden tunnin, mutten huomannut ajan kulua. Muukin yleisö täpötäydessä salissa seurasi hievahtamatta ihmisiä näyttämöllä.

Israelissa 2010 palkitun näytelmän on kirjoittanut Savyon Liebrecht, suomentanut Kirsti Simonsuuri. Helsingissä se sai ensiesityksensä Taru Mäkelän ohjaamana elokuussa 2011. Neljän teatterin yhteisyritykselle on eduksi, että näyttelijöitä tarvitaan vain neljä: Seela Sella vanhana ja  Elena Leeve nuorena Hannahina, Matti Onnismaa Martin Heideggerina sekä Kasimir Baltzar Hannahin Rafael-opiskelutoverina ja myös tämän poikana. Tositapahtumiin perustuva näytelmä valottaa juutalaisen Hannah Arendtin ja kuulun filosofin, natsinakin tunnetuksi tulleen  Martin Heideggerin pitkään salassa pysynyttä rakkaussuhdetta ja ystävyyttä. Näytelmän taustalla vaikuttaa toinen maailmansota kaikkine kauhuineen ja seurauksineen.

Mikä saa 18-vuotiaan opiskelijan rakastumaan itseään parikymmentä vuotta vanhempaan, nuhjuiseen ja naimisissa olevaan opettajaansa, vaikka läheltä löytyy ikätoveri, Hannahille rakkautensa tunnustava Rafael? Vastaukseksi kirkastuu ajattelu, jonka professori Heidegger pukee saksan sanoiksi vastustamattomalla tavalla. Hannah lumoutuu. Mies puolestaan herää eloon nuoren naisen kosketuksesta ja ihailusta. Lahjakkuudet kohtaavat toisensa. Hannah tunnustaa syttyneensä heti Heideggerin ensi luennolla.

Mutta 1930-luvulle tultaessa miehen Hitler-lumo on se, jota Hannah ei enää siedä. Ratkaisevaksi tulee ilmaus 'jude', jonka mies lipsauttaa arkipäiväisesti suustaan eikä opastettunakaan huomaa sanan paljastaman asennoitumisen uhkaavuutta. Hannahille alkaa selvitä, että suhteiden epätasapaino, epäsymmetrisyys luo pahuutta: valta-asemassa ihminen ei asetu heikomman puolelle, vaan jatkaa alistamista. Yksityinen ja yleinen kokemus ristivalottuvat. Professorilta jää piiloon, mitä hän on tullut tehneeksi rakastamalleen lahjakkaalle juutalaisopiskelijalle samoin kuin monille muille yliopistonsa juutalaisille. Pahuus paljastuu arkipäiväisiksi teoiksi.

Toisessa näytöksessä vanha Hannah saa tuta, miltä tuntuu vastata syytöksiin. Rafaelin poika  ilmaantuu muka haastattelijana Hannahin kotiin ja vaatii lopulta selitystä vain sille, miksi Hannah nuorena hylkäsi Rafaelin. Tämä ei koskaan toipunut menetyksestä. Niinpä myös Hannah on osallinen pahaan. Katsojakin ymmärtää olevansa kaikkien ihmisten tavoin osallisena pahan tuottamiseen silkkaa sokeuttaan, ihan arkipäiväisesti. 

Vaatimattomalta tuntuu lopettaa juttu näin kuin mahalaskuun, mutta itse katsomiskokemus ei tunnetta tue. Suurista asioista, filosofioistakin,  henkilöt replikoivat säkenöivän ymmärrettävästi. He pohtivat tosissaan kysymyksiä olemisen perustoista ja ottavat yleisön mukaan puhumalla monesti suoraan kohti yleisöä. Hetkittäin tuntui, kuin olisin ollut juuri se ihminen, jonka kanssa roolihenkilö keskustelee katsetta sivuun siirtämättä.

Iltapäivän elämys: ERIK XIV

Kuinka ollakaan, sain lipun lauantaiseen klo 15 alkaneeseen Erik XIV -oopperaan. Yli kolmituntinen esitys, jossa kahden tunnin jälkeen jaloiteltiin puolisen tuntia, sopi minulle iltauniselle hyvin.

Ensimmäisen elämyksen tarjosi itse paikka. Logomon tehdas on näet kokenut täyden muodonmuutoksen. Sen valtaisa halli on muuntunut tilavaksi, helposti muunneltavaksi saliksi, jonka katsomoihin mahtuu useita tuhansia ihmisiä. Aulatilat ravintoloineen ja isoine vessoineen ottavat viimeisteltyinä vastaan kävijät. Tämmöinen paikka Turusta tosiaan puuttui näihin päiviin asti.

Paikan vihkiäsiin 22.11.2011 valmistunutta oopperaa ei olisi nähdäkseni voitu muualla Turussa esittää. Edes orkesteri nyt nähdyssä ja kuullussa kokoonpanossa ei olisi mahtunut Turun Konserttisaliin. Jännittävä kokemus on sekin, että sain paikan A-katsomon ensi riviltä, tosiaan permannolta. Laulajat ja kuvaajat toimivat niin lähellä, että heitä olisi miltei yltänyt koskettamaan. Kuvaajilla oli keskeinen työ, jonka tulokset näkyivät kaiken aikaa jättiskriineillä. Niinpä solisteja saattoi seurata sekä edessään lattialla, eri rakennelmissa että myös isokoisina lähikuvina skriineiltä. Toimii!

Kaikesta näkeämästäni ja kuulemastani olen vielä niin pyörällä päästäni, että luovutan tilaa produktion tiedottajille ja lehtikirjoittajille. Sen verran pystyn jo sanomaan, että Erikin ja Karin Månsdotterin tarinan seuraaminen ei tuottanut vaikeuksia.  Tekstit auttoivat, ellei laulajan sanoja kuullut selvästi. Musiikki sai minut loppua kohden valtoihinsa niin, että kyynelet valuivat. Moista en muista tapahtuneen ikinä ennen musiikkiesityksiä kuunnellessa. Kaikkein satuttavimpina aarioina koin Helena Juntusen kaksi suurta aariaa juuri ennen loppua. Niistä jäi vielä korviin soimaan avoin kysymys:"Mikä teitä kannattelee elämässä?" Siihen alkuaan vallasnaisen Märta Sturen esittämään kysymykseen Karin vastaa omalta osaltaan, mutta suuntaa kysymyksen vielä sekä Karinin aikanaan hoviin johdattaneelle Märtalle että itse asiassa meille kaikille kuulijoille. Loisteliasta musiikkia, intensiivistä eläytymistä! Tuntui kuin tekijät olisivat yltäneet kaikessa tekemisessään shakespearelaisiin mittoihin. Ansaitut kiitoksetkin kaikuivat pitkään ja nostattivat yleisön jalkeille osoittamaan arvostustaan harvinaislaatuisesta elämyksestä.

Tässä vielä taustatietoja sekä oopperasta että Logomosta (Lehdistötiedote 19.11.2011):

Suomen historian jännittävimpiin henkilöihin kuulunut Eerik XIV on aiheena uudessa kotimaisessa oopperassa, jonka Turun kaupunki on tilannut säveltäjä Mikko Heiniöltä ja kirjailija Juha Siltaselta kulttuuripääkaupunkivuoden kunniaksi. Pääroolissa nuorena Eerik-kuninkaana nähdään ylistetty ruotsalainen mezzosopraano Charlotte Hellekant ja hänen vastanäyttelijänään Kaarina Maununtyttärenä loistaa suomen kauneimmaksi ääneksi luonnehdittu sopraano Helena Juntunen. Turkulaisen osaamisen´voimannäyte Eerik XIV -ooppera vihkii käyttöön uuden kulttuurikeskus Logomon suuren salin (ns. B-halli). - -

Suomalaiset kärkinimet huippuprojektin takana: Yksi Suomen palkituimmista nykysäveltäjistä, turkulainen Mikko Heiniö, vastaa kolminäytöksisen oopperan musiikista, ja libreton on kirjoittanut Pro Finlandia -palkittu kirjailija Juha Siltanen. Oopperan ohjaa Erik Söderblom ja musiikin johdosta vastaa Leif Segerstam. 10 laulajan solistikaarti koostuu suomalaisista ja ruotsalaisista huippulaulajista: lavalle nousevat Charlotte Hellekantin ja Helena Juntusen lisäksi mm. Jesper Taube, Lennart Forsén, Petri Bäckström, Juha Kotilainen, Hannu Jurmu ja Laura Nykänen. Orkesterina toimii Turun filharmoninen orkesteri ja kuorona Turun konservatorion kamarikuoro ja Turun oopperakuoro sekä laulajia turkulaisista musiikkioppilaitoksista.

Visuaalinen ilotulitus

Oopperan ensi-ilta 22.11.2011 on samalla myös Logomon suuren salin vihkimistapahtuma. Katsomo, joka suurimmillaan palvelee yli 3000 katsojaa, on oopperassa noin 1600 katsomopaikan suuruinen. Upouuteen Logomon suureen saliin toteutettava lavastus leikittelee tehdashallin massiivisuudella ja teknologisilla ratkaisuilla. Renessanssihovin ylellisyys tuodaan tähän päivään projisoinnein ja monipuolisin teknisin ratkaisuin.

Tunnettu tanssija-koreografi Tiina Lindfors vuodattaa kiitosta oopperasta kolumnissaan Turun Sanomissa 22.11.2011. Se on otsikoitu sanoilla Erik XIV, kruununjalokivi. Jutun saa auki, jos pystyy kirjautumaan Turun Sanomiin.

Yksityisiin keskusteluihin osallisena

Katsomosta näkyy paljas näyttämön lattia, sivuilla tummanharmaan laikukkaat seinät, takaseinänässä avara oviaukko taustanaan samaa laikukasta harmaata: siinä raamit eilisillan esitykseen Turun kaupunginteatterin Sopukassa, jossa vihdoin näin Ingmar Bergmanin tekstistä tehdyn Yksityisiä keskusteluja. Niiden pohjana ovat olleet Bergmanin äidin, Annan, päiväkirjat 1920-luvulta. Olin menossa katsomaan ohjaaja  Pasi Lampelan romaanista sovittamaa näytelmää jo runsas kuukausi sitten, mutta terveys petti. Tulipa samalla opituksi, että teatterilipun käytön voi siirtää.

Teatterin sivuilta kaappasin kuvan, jossa Anna on yhdessä rippipappinsa, Jacob-sedän, kanssa. Näytelmän tekijät jatkavat teatterin sivuilla: Kun Anna tunnustaa rippipapilleen aviorikoksensa, hän tempautuu matkalle, jolta ei ole paluuta. Hän kohtaa miehensä Henrikin, hän kohtaa äitinsä, hän kohtaa ystävättärensä ja rakastajansa, hän kulkee itsensä ja koko elämänsä läpi.

Anna haluaa tietää mitä hänelle ja Henrikille on tapahtunut. Miksi unet ovat muuttuneet painajaisiksi, miksi rakkaus on muuttunut vihaksi, hyväily kuristamiseksi? Hän kamppailee kuullakseen oman äänensä, mutta kuuleeko hän muuta kuin miehensä, äitinsä, lastensa, pappinsa äänet?

Ketä hänen pitäisi uskoa?

Niin paljon kuin he Henrikin kanssa kärsivät valheista ja kompromisseista, mitä heille jää jos he jättävät ne taakseen? Löytyykö kaiken takaa totuus vai yhä uusia valheita, yhä uusia kompromisseja?

Yksityisiä keskusteluja on syvällistä ja intensiivistä teatteria rakkaudesta, syyllisyydentunteesta ja vapaudenkaipuusta. Sen ajattomat teemat haastavat ja koskettavat. Annan roolissa on Minna Hämäläinen.

Parituntinen esitys näyttää vapautta kaihoavan Annan piinan. Naisvaltaisen yleisön reaktioita voi aavistella, mutta vain yhden suoran kommentin kuulin vaatenaulakoilla:"Miksi ihmeessä piti huutaa koko ajan?" Annaa esittävä Minna Hämäläinen tosiaan puhuu korkealta ja kovaa, mikä ehkä on tarkoin harkittua. Hänen kaipuunsa näkyy niin isona, ettei sille käy asettaminen sordiinoja. Niinpä hahmo herättää katsojassa ristiriitaisia mietteitä. Isoksi kysymykseksi paisuu se, pitääkö aviopuolisolle kertoa syrjähypystään. Yksi ja toinen katsojista lienee pohdiskellut asiaa omien kokemustensakin valossa. 

Rippipapin ohje ja sen syvällinen perustelu ihmisen pyhyydellä, jumalallisuudella, vaatii totuuden paljastamista. Me kuitenkin näimme, mikä tragedia totuudesta seuraa. Loppujen lopuksi, rippipapin kuoleman kynnyksellä, Anna toteuttaa oman sisäisen näkemyksensä ja jättää paljastamatta papille totuutta avioliitostaan, joka yhä pysyy koossa vuosia rakkaussuhteen päättymisen jälkeen. Näin hän tuntee varjelevansa kuolevan MIEHEN jaloa elämännäkemystä, jota nainen näin suostuu pönkittämään, vastoin kokemuksin hankittua ymmärrystään. Miehistä paljastuu heiveröisyyttä...

Teatterin sivulta pääsee lukemaan Turun Sanomissa julkaistun, Irmeli Haapasen 23.1.2011 kirjoittaman kattavan arvostelun, jonka hän otsikoi näin: 

Minna Hämäläinen tekee elämänsä roolin Yksityisten keskustelujen Annana

Sääli ihmisiä

Kumma juttu, mutta en saa liitetyksi tälle sivulle sen paremmin linkkiä teatterin sivuille kuin Turun Sanomiinkaan. Jokin on äskettäin muuttunut linkkikuvioissa. Lieneekö syynä se, että minulla on nyt käytössä Windows 7?

Vincent River nähty - lopultakin!

Vuosi sitten panin merkille, että Turun Kaupunginteatterin Sopukassa esitetään pienimuotoista brittinäytelmää, jota kriitikot ylistivät. Päätin mennä katsomaan ihmettä. Mutta kuinkas sitten kävikään? Harvakseltaan tarjotut esitykset poistuivat ohjelmistosta, ennen kuin huomasinkaan. Näkemättä siis jäi. Katsastettuani nyt teatterin syysohjelmistoa, huomasin yllättyneenä, että esityshän on palannut näyttämölle. Eilen illalla klo 20 istuimme tanakasti katsomossa alakerran emännän kanssa. Alkamassa oli tulkinta Philip Ridleyn näytelmästä Vincent River. Kaupunginteatteri esittelee sen sivuillaan (http://www.turku.fi/public/default.aspx?nodeid=17675) näin:

- -Tämä nuorille(kin) suunnattu esitys kertoo jännityskertomuksen tavoin keski-ikäisen Anitan ja 17-vuotiaan nuorukaisen Jamien kohtaamisesta Lontoon East Endissä. Läheisen väkivaltainen kuolema pakottaa heidät käymään läpi traagisen tapahtuman, kulkemaan kohti hyväksyntää ja valoa. Vincent River on näytelmä seksuaali-identiteetin etsimisestä, asenteiden murtumisesta ja muutoksesta - rakkaudesta, joka on otettu pois. 

Esityksen on ohjannut ja lavastanut Mikko Roiha, jonka töistä Turussa on viime vuosina nähty Pienin yhteinen jaettava sekä Juha. Näyttämöllä nähdään Tiina Weckström ja Markus Riuttu. Äänisuunnittelusta vastaa Sami Silén, videosuunnittelusta Mika Meskanen ja pukusuunnittelusta Taina Sivonen. Näytelmän on suomentanut Sami Parkkinen.

Philip Ridley

Philip Ridley on lontoolainen kuvataiteilija, kirjailija ja elokuvaohjaaja.

Philip Ridley on kirjoittanut viisi romaania, useita lastenkirjoja, viisi näytelmää sekä lisäksi viisi lasten ja nuortennäytelmää. Lisäksi hän on kirjoittanut elokuvakäsikirjoituksia ja ohjannut kolme pitkää sekä yhden lyhytelokuvan. Hän on toistaiseksi ainoana taiteilijana voittanut Evening Standardin tulokaspalkinnon sekä elokuvaohjaajana (Most Promising Newcomer to British Film) että näytelmäkirjailijana (Most Promising Playwright Awards).

Philip Ridleyn tunnetuimpia näytelmiä ovat Dakota, Disney Killer, Maailmankaikkeuden nopein kello, sekä Vincent River, jotka kaikki on esitetty myös Suomessa. Hänen elokuvistaan tunnetuimpia ovat Lapsuuden loppu (Reflecting Skin) sekä The Passion of Darkly Noon.

- -

Kuvassa: oik. Markus Riuttu, Tiina Weckström; valokuva Mika Meskanen

Näyttelijät ovat tauotta ahtaalla lavalla koko puolitoista tuntisen rupeaman. Näyttämön taustakuvassa ajelehtivat harmaat pilvet. Ne värittyvät ja valostuvat tietyissä kohtauksissa, harmaantuvat uudestaan, kunnes vaihtuvat kiihkeästi sykkiviin värilaattoihin, auton valojen heijastuksiin, ahdistaviin valokentän kapeutumisiin...

Taustaa tuli seuratuksi, vaikken enää tarkasti muista, mitä siellä näkyi loppua kohden. Upea musiikki ei pelkästään tukenut näkymiä, vaan osallistui voimallisesti kummastakin näyttelijästä kumpuaviin tunteisiin. 

Välillä minusta tuntui, kuin olisin ollut osallisena psykodraamassa, ellen peräti psykoterapiassa, josta psykiatri puuttui. Jamie potee kauhukokemustaan Vincent Riverin murhasta ja häväistyn ruumiin näkemisestä. Vincentin äiti Anita on täynnä kysymyksiä tapahtumista, joita hän ei mitenkään voi ymmärtää eikä myöskään hyväksyä mieleen hiipivää epäilystä poikansa homoudesta. Jamie tivaa tietoja Vincentistä, Anita poikansa kuolemasta. Kumpikin saa haluamaansa melkeinpä enemmän kuin kestävät. 

Istuin katsomossa henkeäni pidätellen seuraamassa näyttelijöiden porautumista syvälle sisimpiin kipuihin. Miltei käsittämättömältä tuntui myös se, että kumpikin jaksoi näyttää oman murtumisensa ja jatkaa esitystä katkeamatta. Tiina Weckströmille sentään ohjaaja on sallinut pitkähköt jaksot lattiamakuulla Jamien suoltaessa kaikkein salaisimpia kokemuksiaan Vincentin kanssa. Esitän kunnioittavat kiitokseni kummallekin ja yhtä lailla koko tiimille.

Rankka, järkyttävä teksti - huikea tulkinta, totta tosiaan! Lauantai-illan kokemuksen liikahduttamana sanon vielä sen, että elävä esitys voittaa mennen tullen loikoilut kotisohvalla telkkaria töllöttäen. Kunpa en nyt kuulostaisi ylen hurskaalta tai jopa hurskastelevalta...

Tampereellakin tapahtuu

Tiistaina 2.8. suuntasin auton nokan kohti Kangasalaa. Sieltä löytyi kaveri illan teatterikeikalle. Jo kauan sitten hommasin liput Tampereen teatterikesään kutsuttuun ja Frenckell-näyttämöllä nähtyyn Jyväskylän kaupunginteatterin Yötarinoita-esitykseen (http://www.jyvaskyla.fi/kaupunginteatteri/naytelmat/yotarinoita). Keskisuomalaisuus kiinnostaa. Itse tarinoista en lippuja tilatessani tiennyt mitään. Vasta teatterissa selvisi, että kyse on unettomuudesta. Kuvat löytyvät Jyväskylän kaupunginteatterin omilta sivuilta.

No, valinta osui nappiin ainakin aiheen puolesta, sillä poden vähäunisuutta, ellen ajoittain peräti unettomuutta. Olisin voinut toimia yhtenä näytelmätekstiin aineksia antaneena, jos joku olisi huomannut kysyä. Teksti näet pohjautui sekä tutkimuksiin että haastatteluihin.

Keskisuomalaisen kriitikko Maiju Salmi pohtii ihmeissään 28.1.2011 esi-illan vaikutelmiaan:

Yötarinoita on kummallinen näytelmä, kummallinen myönteisessä mielessä. En ikinä olisi uskonut, että unettomien lähettämistä kirjoituksista koottu näytelmäteksti riittäisi kantamaan (väliaikoineen) kahden ja puolen tunnin mittaista esitystä. Niin kuitenkin kävi. Katsomossa ei tullut puutunut olo, vaikka esityksestä puuttuivat klassiset draaman kaaret, kliimaksit ja loppuratkaisut.

Näytelmä koostui yksittäisistä episodeista, tarinoista, joiden pohjalta kaupunginteatterin näyttelijä Anneli Karppinen oli tehnyt käsikirjoituksen. Sekä käsikirjoitus että Anssi Valtosen sovitus ja ohjaus osoittautuivat ilmeisen toimiviksi. 

Olen samaa mieltä Salmen kanssa. Lisäksi taas kerran huomasin, kuinka yksinkertaisen etevästi näyttämö tilana osataan hyödyntää ja kuinka taiten näyttelijät muuntuvat hahmosta toiseen. En havainnut yleisön kosiskelua, en musiikilla koristelua. Kun joku lauloi tai muuten soi, ääni rakensi olennaisesti kohtausta. Siksi toiseksi Yötarinat tarjosi sellaistakin tietoa, jota minulla ei ollut, vaikka aiheen parissa olen jonkin verran askarrellut. Siis näimme hiukan semmoisen valistusnäytelmän kuin joskus takavuosikymmeninä. Mutta aiheen käsitelytapa osoittautui niin tuoreeksi ja monipuoliseksi, että me kaksi vanhaa naista otimme mielihyvin vatsaan sen, mitä meille tarjottiin. Jaksoimme jopa jatkaa juttua aiheesta vielä pitkälle yöhön, kun takaisin Kangasalle päästiin. Sitten nukuttiin makeasti aamuun asti.

Niskavuorta Hämeenlinnassa

Eilen illalla bussilastillinen tarjoukseen tarttuneita matkasi Hämeenlinnaan katsomaan sikäläisen teatterin toteutusta Niskavuori-näytelmistä (http://www.hmlteatteri.fi/niskavuori). Tarjolla on kooste, joka keskittyy Loviisan tarinaan. Ennakkotiedot olivat jo kertoneet, että mitään turhaa esitystä ei ole ponnistettu näytille. Yli kolmituntisen toteutuksen nähneenä liityn ylistäjien kuoroon. Ainoa seikka, joka hiukan riepoi, on pituus, joka korostui tuntuvasta bussimatkasta mennen tullen. Jossain määrin myös akustiikka tuotti ongelmia, sillä repliikkejä tuppasi häviämään ohi korvien, vaikka kuinka pinnisti kuullakseen kaiken.

Ensimmäiseksi kiittelen pelkistettynä mainiosti toimivaa näyttämökuvaa, joka etualaltaan muuntuu muutamien tuolien, kirstun ja peilin paikkojen vaihtamisin. Sänky paikalle liukuu sivulta, kun sitä tarvitaan. Taustalla kohoilee kypsän oloista viljaa, jonka lomitse etenkin miehet kulkevat. Sivuille aukeavat rampit toimivat siltoina kohtauksesta toiseen. Kaiken yllä leijuu vinokulmainen heijastinpinta, joka tarjoaa näkymiä niin kaupunkiin, metsään kuin sotatapahtumiin.

Luja, olennaisuuksiin keskittyvä käsikirjoitus toteutuu kirkkaana näyttämöilmaisuna, kun myös ohjaus ja näyttelijöiden työ osuvat kohdalleen. Puhutteleva ratkaisu on sekin, että Ritva Oksanen vanhana Loviisana on näyttämöllä läsnä kohtauksissa, joissa Liisa Peltonen hehkeänä nuorena Loviisana kokee pettymyksiä. Keskittyeenä yleisö seurasi tämän muodonmuutosta pinnaltaan kovaksi mahtinaiseksi. Niskavuoren maailmassa miehet sortuvat yhä uudestaan sekä viinaan että rakkauksiinsa. Naiset raatavat ja jatkavat talon valtiaina, kunnes vääjäämättä sotien jälkeinen aika murtaa ja hajottaa myös Niskavuoren. Mutta se pannaan toteen vasta, kun Loviisa on kuollut.

Kotimatkalla vieruskaverin kanssa mietiskelimme, kuinka nuori polvi mahtaa ottaa vastaan Niskavuori-esityksen. Myöntää täytyy, että tarinoiden tuttuus auttoi meikäläisen ikäisiä muistamaan kohtauksista paljon näyttämölle tuotua enemmän. Syntyikö huima katsomiskokemus juuri tästä tuttuudesta? Vai selittyykö mielihyvä, suorastaan katharsis, etevästä rytmityksestä ja kaikesta muusta taidokkuudesta kuten pukujen värisävyillä viestimisestä? Oli miten oli, komea esitys!

Manner taas Tampereella

 

Jo viime keskiviikkona näin Tampereen Työväen Teatterissa  Eeva-Liisa Mannerin uuden tulemisen, nyt ihan itsenään Kellariteatterin näyttämölle. Houkutti lähteä tänään sinne uudestaan, kun sain kutsun Tampereen yliopiston alumnien tilaamaan esitykseen ja sitä edeltävään keskustelutilaisuuteen "Meidän Anna-Liisa". Otsikko ei ole mitenkään yliampuva, sillä paikalle kokoontuu lukuisa joukko ihmisiä henkilökohtaisine muistoineen näytelmän toisesta naisesta, Anna-Liisa Mäenpäästä. Niitä on minullakin: ensin auskultointivuodelta 1970-luvun alusta Tampereen normaalikoulusta, sittemmin työtoverina opettajankoulutuslaitokselta 1980-luvun puolivälistä lähes viimeisiin sairauden hetkiin asti. Nyt on  kuitenkin tyydyttävä pysymään kotona, kun tuhti flunssa on nujertanut kaikki menemishalut jo useina päivinä.

Miltä tuntui katsella näyttämöllä ihmistä, jonka aikoinaan tunsin vaikkakin koin etäiseksi? Outoahan se oli. Annina Ärölän tulkitsema Anna-Liisa toki muistuttaa tätä, mutta toisen näytöksen keskivaiheille asti vierastin hahmoa. Vasta vähitellen aloin nähdä, mistä näytelmässä on kyse: ennen kaikkea Anna-Liisan kyvyttömyydestä päästä ja päästää lähelle. Vähäisiksi jäävät hänen yrityksensä hiukan irrotella. Velvollisuudet pitävät otteessaan. Ylelliset lahjat ystävälle tulevat torjutuiksi. Eiväthän ne kosketa. Anna-Liisa tajuaa kyvyttömyytensä ja tuntuu kutistuvan kutistumistaan, kun taas Eeva-Liisa vahvistuu ja loittonee.

Sen verran vielä omista tuntemuksistani, että pitkään jaksoin kiusaantua myös Eeva-Liisaa esittäneen Marja Skaffarin kimeästä äänestä. En minäkään mitään näköiskuvaa runoilijasta odottanut, mutta koko hahmo tuntui liian oudolta. Yllätyin Aamulehdessä  23.1.2011 julkaistusta Anne Välinoron ylistävästä arvostelusta, jossa hän kiittelee erityisesti Skaffarin toteuttamaa Manneria "täynnä sanomisen pakkoa olevana ihmisenä". Kannattaa lukea koko arvostelu, mutta varautua siihen, ettei näytelmä heti innosta jokaista katsojaa kuten Välinoroa. Myöntää kuitenkin täytyy, että näytelmän jälkivaikutus on vahva. Ilmeisesti osatekijät käsikirjoituksesta roolitukseen, simppeliin näyttämökuvaan ja ohjaukseen ovat sittenkin kunnossa. Mainittakoon, että lisää linkkejä arvosteluihin löytyy TTTn sivuilta.

Näytelmän tapahtumia kuljettaa naisten välinen kirjeenvaihto. Teatterin omat sivut tarjoavat aiheesta seuraavan selostuksen: 

"Eeva-Liisa Manner myy mökkinsä Kangasalan Havisevalta Anna-Liisa Mäenpäälle kesällä 1964. Siitä alkaa hurja, intohimoinen, hilpeä ja välillä niin kipeää tekevä ystävyys. Vuosia, kohtaamisia, kirjeitä, väärinkäsityksiä, oikeinkäsityksiä.

Esitys vie 60-luvun Tampereen ja Kangasalan kautta Mannerille rakkaaseen Espanjaan. Se kuljettaa Mannerin mielenmaisemiin, putoaa tähtikirkkaisiin taivaisiin, kurottaa  kaivojen syvyyksiin. 

Mannerin persoonan yksinäisyys, herkkyys ja särmikkyys säätelevät näyttämön lämpötiloja. Kömpelyys arjen askareissa kääntyy huumoriksi – elämää valaisee armahtava itseironia.

"Menin hyvin tärkeänä Malagaan ostamaan keittolevyä - ja palasin levysoitin kainalossa." – Eeva-Liisa
Mannerin ja TTT:n historiat nivoutuvat monin säikein yhteen. Mannerin  Uuden vuoden yö oli v. 1965 Kellariteatterin avajaisnäytelmä. Poltettu oranssi oli ohjelmistossa peräti yhdeksän vuotta.
Mannerin syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 90 vuotta.

Eeva-Liisa Manner (1921-1995) oli tamperelaistunut runoilija, suomentaja, näytelmäkirjailija, kriitikko ja prosaisti. Lyyrikkona hän on edelleen maamme kirkkainta kärkeä; maailmanluokan menestyksestä hänet on erottanut ehkä vain kielimuuri.
Anna-Liisa Mäenpää (1926-1990) oli tamperelainen suomen kielen yliopettaja ja didaktiikan lehtori, valtakunnallisesti tunnettu ja kiitetty monen opettajapolven kouluttaja.

Esitys perustuu Tuula Hökän toimittamaan teokseen Kirjoittamisen aika, Eeva-Liisa Mannerin kirjeitä 1963 - 69, Mannerin muuhun tuotantoon sekä mielikuvitukseen.
Näyttämösovitus Seija Holma
Ohjaus Auvo Vihro
Lavastus Mari Hämäläinen
Pukusuunnittelu työryhmä
Valo- ja äänisuunnittelu Timo J. Mäkinen
Rooleissa Marja Skaffari (Eeva-Liisa Manner) ja Annina Ärölä (Anna-Liisa Mäenpää)"

Hamburger Börs kuin ilotulitus

Eilinen ilta kului Turun kaupunginteatterin isossa katsomossa. Kangasalta saapunut ystävä halusi nähdä pörssinäytelmän, joka alaotsikollaan luonnehtii päähenkilöä Wallina Valtinia näillä sanoin ja kaikki häntä rakastivat. Huimaksi, hauskaksi ja epäsovinnaiseksi naiseksi näytelmä hänet tosiaan esittää.


Teatterin sivulta löytyy hiukan henkilähistoriaa: Vuonna 1898 vain 28-vuotiaasta neiti Wallina Valtinista tuli Suomen kansalainen, ja hän saattoi ostaa ravintola Hamburger Börsin. Ravintolan johtajana hän ryhtyi heti suuriin uudistuksiin, joiden johdosta ravintolasta tuli pian Turun suosituimpia. Ravintolan yhteyteen hän rakennutti uusinta tyyliä noudattavan hotellin, jossa oli oma voimalaitos ja puhelin joka huoneessa.
Wallina Valtinin Hamburger Börs oli maineikas, korkeatasoinen hotelli, joka tuli tunnetuksi myös laadukkaasta ohjelmatarjonnastaan. Mainetta keräsi myös hotellin omapäinen johtajatar, joka paistinpannu kädessään torjui vuoden 1905 suurlakon aikana lakkolaisten hyökkäyksen hotelliinsa.

Melko salaperäiseksi androgyyninen Wallina silti jää, mikä lienee käsikirjoittajan Harriet Nylund-Donnerin tarkoitus ellei sitten niukaksi jäänyt taustatyö selitä asiaa. Ainekset eivät tunnu riittäneen pitkään näytelmään, koska se katkaistaan tavan takaa sinänsä taiturimaisin sirkus- ja show-esityksin. Katsoja saa yllin kyllin silmän ja korvan ruokaa, mutta tuskin nimeksi mitään korvien väliin. Ihmekö sitten, että yövieraani Kangasalta tokaisi aamulla vaikutelmanaan esityksestä:
- Tyhjää.
Edes loppukohtauksen ällistyttävän säkenöivä ääni-, valo- ja kipinäshow ei enää muistunut mieleen kuin väkisin pinnistäen. Hienoa oli kuitenkin kokea huippuunsa viritetyn ammattitaidon upeita tuotoksia pitkin matkaa oli sitten kyse puvuista tai muusta rekvisiitasta. Kokonaisuus siis komeaa katseltavaa ja kuultavaa, näyttelijät loisteliaita.

Merkille panimme, kuinka sävytykset vihjaavat Wallinan lesbouteen. Nykyään homoutta ja lesboutta nähdään kai puupölkyssäkin. Illan näytelmässä kolmiodraamaa syntyy pelkästään naisten kesken, silti kaikki kolme - taloudenhoitaja Hulda Vuoristo ja ompeleva ystävätär Elsa Lewan Wallinan ohessa - vaalivat lasta, jonka Wallina käy Elsansa kanssa hakemassa Tukholmasta. Kenen lapsi mahtaakaan olla? Missä tilanteessa jonnekin jätetty? Näytelmän alku tarjoaa viitteitä tappelukohtauksessa, jossa Wallina osoittaa voimansa. Sulhanen häipyköön. Elsa ilmestyy apuun. Ratkaisevan tovin emmittyään Wallina ymmärtää pitää upean jalokivisormuksen. Timanteissahan on naisen turva... Ja korukaupasta saamillaan rahoilla hän tosiaan perustaa ennen näkemättömän hotellin Turkuun. Siinä varsinainen tarina.


Mutta esitys on paljon muutakin. Koska minulla ei ole teatterin omaan mainokseen lisättävää, kopioin tämänkin palan tekstiä teatterin sivuilta:
Hamburger Börsin musiikki matkaa näyttämötapahtumien mukana, melkein läpisävellettynä ja jopa minimalistisia, elokuvallisia keinoja käyttäen, puhjeten kuitenkin useasti aikalaismusiikiksi ja suuriksi teatraalisiksi kohtauksiksi. Musiikin esittämisestä huolehtii teatterin laajennettu orkesteri kahden vierailevan solistin tuella.
Esitys on toteutettu yhteistyössä Aurinkobaletin kanssa, koreografian on suunnitellut Urmas Poolamets. Näyttävistä sirkusnumeroista vastaavat Cirque du Soleil -sirkusryhmän sirkustaiteilijat Slava Volkov ja Pauliina Räsänen.

Kannattaa katsoa muut nimet ylle kopsitusta teatterin linkistä.