Nälkä

Doris Lessing on palannut lukulistalleni. Kun kirjastossa haahuilee päämäärättä, silmään tarttuu helposti tuttuja nimiä. Niinpä poimin mukaani Mustan madonnan (The Sun Between Their Feet 1966, suom. Eva Siikarla 1989). Sen vanhimmat kertomukset ovat vuodelta 1954. Suomennoksen nimeksi on otettu ensimmäisen otsikko. Kaikkiaan kertomuksia on 17, monet aivan lyhyitä, mutta  viimeinen, Nälkä, on peräti 156-sivuinen. Se muistuttaa opettavaista satua, jonka kertoja puhuu 17-vuotiaan mustan Jabavu-pojan suulla. Tätä vainoaa sammumaton nälkä päästä pois kotikylän surkeudesta kaupungin ihmeisiin. Sama nälkä on ajanut jo monia poikia pois kyläyhteisöstä vastoin vanhempien toiveita ja varoituksia.

Nälkä on niin polttava, että Jabavu voittaa pelkonsa, kun saa houkutelluksi Papu-veljensä mukaan. Kävellen matkaa tekevät veljekset joutuvat koettelemuksiin, mutta saavat myös apua. Yhä pahemman nälän kurniessa vatsassa heidän polulleen ilmaantuu hyviä ihmisiä, joilta heruu sämpylöitä, ennen  kokemattomia kaupunkiherkkuja. Voimat palaavat, Jabavun matka jatkuu, Papu karkaa takaisin kotikraaliin. Hyvät ihmiset opastavat lähtijää ottamaan kaupungissa yhteyttä herra Miziin, Tree Road 33:ssa. Mutta Jabavun nälkä ei salli hänen oikopäätä etsiytyvän "valon ihmisten joukkoon", vaan itsetuntonsa uhossa koettelemaan onneaan varkaana. Hommat sujuvat - ensi alkuun. Kohta koettelemukset kuitenkin kasvavat ylivoimaisiksi. Poika vajoaa sellaiseen epätoivoon, johon kertojan mukaan vain kraaliyhteisöjen ulkopuolelle sysätyt voivat vaipua, kunnes elämänhalunsa menettäneinä kuolevat.

Opettavaisen sadun tunnusmerkkien mukaisesti vankilaan teljetylle Jabavulle kuitenkin ilmaantuu apu herra Mizin lähettämällä kirjeellä. Sen avainsana on me. Herra Mizi mainitsee kirjeessään, että Jabavu pääsee osaksi kunnon mustien yhteisöä, kunhan hän vapauduttuaan luottaa "meihin".

"-- Sana joka on merkinnyt hänelle kaikkein eniten noista monista kiireellä paperille kirjoitetuista sanoista on me. -- Rauha virtaa häneen.
    Sillä heimossa ja kraalissa hänen isiensä elämä perustuu sanaan me. Mutta hänelle se ei kelvannut. Ja sen ja nykyhetken välissä on ollut kova ja ruma aika jota on hallinnut vain sana minä, minä, minä - julmana ja terävänän kuin veitsi. --

Jabavu istuutuu lattialle jalat sojossa. Hän ei enää näe sellin harmaita seiniä, hän ei lainkaan ajattele oikeudenkäyntiä tai vankilaa sen jälkeen.
Me, Jabavu sanoo yhä uudelleen ja uudelleen. Me. Ja on kuin hän tuntisi tyhjissä käsissään veljien lämpimät kädet."

Lessingin paneutuminen älykkään pojan ahdinkoon pakottaa lukemaan yksinkertaisen tarinan loppuun ja toivomaan pojalle selviytymistä kaupunkioloissakin niin, ettei kohtalokas nälkä enää kahlitse häntä. Ehkä kuva kraalipojasta on jo vanhentunut, mene tiedä. Toisaalta TV-dokumentein todistetaan, että yhä Afrikasta löytyy heimoja, jotka jatkavat vastarintaansa sekä puolustavat omia alueitaan ja tapojaan elää. Vaatimusten oikeutusta ei voine kukaan kiistää semminkin, kun nuoria houkuttelee vauras elämä muualla.

Tuntuu hyvältä, että tartuin taas Lessingiin. Luin kauan sitten useita hänen Afrikkaan sijoittuvista teoksistaan. Varsinkin Väkivallan lapset -sarja on pysynyt mielessä isona kokemuksena asioista, joista ei näillä Pohjolan perukoilla ollut silloin kuultukaan. Tutuiksi tulivat monet muutkin mustan maanosan valkoisista kirjailijoista kuten Nadine Gordimer, sittemmin myös John Maxwell Coetzee. Mutta yritykset paneutua Afrikkaan mustien kirjailijoiden välityksellä ovat jääneet heikoiksi. Esimerkiksi Sembene Ousmanen Jumalan puupalikat (1960) lojuu yhä lukemattomana hyllyssäni, mitä häpeän. Yritän päästä häpeästäni lukemalla seuraavaksi elokuvistaankin tunnetun Ousmanen romaanin ja kuulostelemalla, mitä hän minulle sanoo.