Strindberg-harvinaisuus Sopukassa

Syksystä asti mielessä on pyörinyt, että August Strindbergin Aavesonaatin käyn katsomassa Turun kaupunginteatterin Sopukassa (http://www.turku.fi/Public/Default.aspx?nodeid=18690).  

Annina Karhun kritiikki Turun Sanomissa 24.11.2012 (http://www.ts.fi/kulttuuri/nayttamotaide/418540/Arvoitusten+tiivis+verkko) synnytti oitis päätöksen, vaikka vasta eilen illalla näin näytelmän.

Juha Siltanen on sekä suomentanut että ohjannut näytelmän. Hän kuvaa juonta yksinkertaiseksi (http://www.unikankare.net/kirjoitukset/ap_Aavesonaatti16112012.html):

 Aavesonaatti alkaa kun salaperäinen johtaja Hummel kohtaa sattumalta kadulla ylioppilas Arkenholzin, jonka isä on menettänyt omaisuutensa osaksi Hummelin takia. Mies saa kuitenkin houkuteltua nuorukaisen palvelukseensa ja antaa tälle tehtäväksi soluttautua vieraaksi läheiseen taloon. Samalla Siltasen mukaan alkaa "nuoruuden ja vanhuuden välinen tilinteko, luurankoja vainuava ihmissuhdedraama ja heleä kehtolaulu, synnintunnustus ja manaus pahan häivyttämiseksi" - - Vielä samana yönä talon salaisuudet revitään yksi toisensa jälkeen esiin.

Ennen teatteriin menoa jätin nettitutkimukset tekemättä, koska halusin tuta Strinbergin tekstin sellaisena kuin Siltasen tulkinta sen tarjoilee. Toki mielessä väikkyi marraskuinen tuoreeltaan luettu kritiikki, joten tiesin odottaa erinomaista. Sellaista myös sain. 

Vastaan hangoittelematta  myönnyin vanhahtavaan lavastukseen, jossa keskellä näyttämöä tönöttää kerrostalon pienoismalli valaistuin ikkunoin kuin unikuva. Selin yleisöön pyörätuolissaan lukee mies lehteä. Pian selvisi, että hän on johtaja Hummel, kaikkien näyttämölle ilmestyvien henkilöiden kohtaloita kovalla kädellä muovannut mies. 

Henkilöitä on paljon, osa heistä aaveita, joita vain nuori ja puhdas ylioppilas havaitsee. Henkilöt on puvustettu ja ohjattu liikkumaan tyyppiä ylikorostaen, keveästi tyylitellen. Paikoin eleet ja askeleet lähenevät tanssia. Kaikkiaan näyttämökuva ihmisineen ja rakennuksineen toistaa käsitystä ihmismielen kerroksisuudesta, sillä henkilöt puikahtelevat näkyviin milloin pohjakerroksesta, milloin keskiosan portailta tai yläkerroksen parvekkeelta ja koko näyttämön takaosan ylittävältä sillalta. Mainittavaa ja suurenmoisesti vaikuttavaa on myös kuultu musiikki, katkelma Richard Wagnerin Valkyyriasta. Jokin paikoin kuultu pianosonaatti kaikuu yhä korvissani.

Etsimättä minulle pälkähti katsomossa päähän rinnastus Ingmar Bergmaniin. Nettilöydöksistä luin aamulla, että hän onkin tulkinnut Aavesonaatin ainakin neljästi näyttämölle. Epäilemättä jälkiä tästä kamarinäytelmästä löytyy myös Bergmanin leffoista.

Niinpä koin väkeävän teatterielämyksen eilen Sopukassa. Erinomaisin näyttelijöin Strindbergin vain muutaman kerran Suomessa esitetty näytelmä heräsi eloon ja puhutteli minuakin sadan vuoden takaa. Kiitos tekijöille siitä. Lopun kristusmainen sovitus liiteli jo melkoisiin korkeuksiin, mutta taisi silti tuottaa katharsiksen tapaisen kokemuksen monille katsojille, ei ehkä kaikille.