Leffoja, lisää leffoja

Sadepäivän iloksi kertailen paria leffaa, jotka näin viime viikonloppuna. Perjantaiehtoon päänumero oli Woody Allenin You Will Meet a Tall Dark Stranger (2010). Se on näitä Allenin eurooppalaisjuttuja. Kirsi Raitarannan kattava juttu Woody Allen teki osuvan satiirin romanttisesta komediasta (27.10.2010)  löytyy osoitteesta http://www.skenet.fi/artikkeli/10/10/you-will-meet-tall-dark-stranger 

Niinpä minä tyydyn taas vain kirjaamaan muutaman oman mietteeni leffasta. 

Kaikki ainekset tuntuivat vanhastaan tutuilta, mikä mukavasti hymyilytti. Ihmiset pysyvät lapsekkaina, vaikka ikä karttuu. Eniten puuhaa aiheuttaa jatkuva uuden parin haku. Katsojalle näytetään sellaista, mitä henkilöhahmot eivät itse tajua. Esimerkiksi kuvan ikkunassa tiiraileva mies nähdään eräässä kohtauksessa korostetun rähjäisenä kadulla, kun ohi kulkee kuvan upea punapukuinen kaunotar sulhasensa kainalossa. Koska yrittänyttä ei laiteta, mies pääsee kuin pääseekin tavoitteeseensa - kantamaaan kamppeensa naisen asuntoon. Kumpikin on kevyesti eronnut entisestä paristaan.

Viiltävän tarkasti tulee näytetyksi myös yli kuusikymppisen miehen "uusi nuoruus" ja pikku hiljaa myös sen kuihtuminen. Eipä ole paluuta hylätyn vaimon luo, sillä tämä on löytänyt sielunkumppaninsa. Mies on leppoisa paksukainen, jonka habitus on mahdollisimman kaukana vävyn vinoillen anopilleen povailemasta pitkästä tummasta muukalaisesta. Hirtehinen karuselli pyörii ja tempaa mukaansa niin nuoret, vanhat kuin keski-ikäiset.

Hauskaa oli myös tarkata mehevää puhelintyttöä, josta tulee uusi vaimo ja ehkä äiti vanhan miehen kaipaamalle pojalle. Myötätunto heräilee miestä kohtaan, kun tämä sonnustautuu sinisen pillerin voimalla naimaan uutta vaimoaan. Vastakohtakin näytetään. Kerrassaan herkullinen kohtaus syntyy kuntosalilla, jossa kaunotar pyllistelee kolmen nuorehkon miehen arvioivasti katsellessa ja hissuksiin komentoidessa näkymiä. Ei aikaakaan, kun yksi miehistä pääsee lähikosketuksiin ammattilaisen tapaan neuvotteluja käyvän naisen kanssa. Lisää piirteitä äidiksi naitu saa kohtauksista, joissa hän mitä hulluimpiin turkiksiin kääriytyneenä palailee ostoksilta "kotiin" ja havahduttaa vanhan miehen huomaamaan älyttömät kustannukset. Enää ei auta sekään, että nainen julistaa olevansa raskaana. Mies osaa jo vaatia isyyden vahvistukseksi DNA-tutkimusta.

Nautin erityisesti elokuvan tiheistä kohtauksista, jotka oli leikattu niin, että vastakohtaisuudet korostuivat. Musiikkimiehenä Woody Allen osaa rytmittää tarinansa jäntevästi. Ilmeisesti myös musiikkivalinnoilla on iso osuus kokonaisvaikutelmaan. Vaikka katsoessa tietysti nautin kaikista äänistäkin, niin en enää muista niistä mitään.

Lauantai-iltana katsoin siltä istumalta ihan toisenlaisen leffan. YLE Teemalta näet tuli Aki Kaurismäen työläistrilogian ensimmäinen elokuva Varjoja paratiisissa vuodelta 1986 (http://teema.yle.fi/ohjelmat/juttuarkisto/varjoja-paratiisissa-s). Olen toki nähnyt sen ennenkin, mutta tulipa taas verestetyksi tuttavuutta. Allenin leffan perään katsottuna Kaurismäen kirveellä veistetty meininki väkisinkin hymyilytti. Tekijät ovat olleet liikkeellä aloittelijoiden tapaan. On otettu ja saatu purkkiin tiukkoja kohtauksia, sittemmin mestarillisiksi arvioituja. Ne on liitetty ihanan tunnelmoivin musiikkipätkin toisiinsa. Itse asiassa näin nyt selvästi, miten Kaurismäki tarjoaa ujon miehen hetkittäin erityisen herkkänä ja naista arvostavana. Allenin tapaan Kaurismäkikin näkee parinhaun olennaiseksi puuhaksi. Ja mies on se, joka lähestyy naista pyyteettä: tuo aamiaista eri huoneissa vietetyn yön jälkeen, antaa  puhtaat lakanat aamutuimaan nukkumapaikkaa tarvitsevalle naiselle ja luottaa tälle kotinsa, kun lähtee roskia kuskaamaan. Hetket ovat kuin asfaltista esiin puhkeavaa kukkaa katsoisi.

Tässä vielä lisälinkki Kaurismäkeen ja hänen tuotantoonsa  http://fi.wikipedia.org/wiki/Aki_Kaurism%C3%A4ki