Sodankylän filmijuhlien antia

 

Kesäkuun puolivälissä Sodankylässä keskityttiin elokuvajuhlien 40-vuotiseen taipaleeseen, kuten tästä linkistä voi tarkistaa.

Yle Areena on myös tarjonnut matkan varrelta sekä maineikkaiden ohjaajien haastatteluja että jonkin heidän ohjauksistaan. Elokuun mittaan tallensin 4. ja 5. kauden  Sodankylän parhaat -julkaisuista kaikki. Jokaisen oman elokuvasessioni alkajaisiksi katsoin Peter von Baghin haastatteleman ohjaajan puheenvuoron, sitten aiheena olleen elokuvan. Näin kertyi vavahduttavia elämyksiä: 

K4, J1: Alice Rohrwacher & Corpo celeste

Italialaisen nykyelokuvan kärkiohjaajiin kuuluva Alice Rohrwacher valloitti Sodankylässä 2014 arkirealistisella esikoisteoksellaan. Katolisen kirkon vaikutusvalta on säilynyt järkyttävän dominoivana eteläitalialaisessa pikkukaupungissa. Konfirmaatioon valmistautuva murrosikäinen Marta etsii paikkaansa elämässä törmäten alituisesti kirkon tekopyhyyteen. Dokumentin ohjaus: Heikki Kujanpää.

Alicen elokuvasta en muista kuulleeni tai lukeneeni mitään. Niinpä eloisa haastattelu ja itse leffa tuntuivat tärkeiltä avauksilta. Jo kuvattujen näkymien perusteella katsoja älyää Calabrian vaikeaksi ympäristöksi perheen pitkän Sveitsin kauden jälkeen. 13-vuotiasta Martaa odottaa konfirmaatio. Pappi kaihoaa ylennystä, rippikoululaiset hoituvat miten kuten. Naiset hyörivät tytön ympärillä ja hoitavat käyttöön lainapuvun. Kasvatusotteet ahdistavat, jättävät ulkopuoliseksi. Kristinusko jää avautumatta. Aikuisilla on paljon puuhaa kirkon  koristeluissa. Mihin nuorta kasvatetaankaan? 

Komiikkaa osuu kohdalle, kun Martaa tarvitaan papin avuksi noutamaan isoa krusifiksia luostarikirkosta vuorenrinteeltä. Paluumatkalla auton katolle sidottu kummajainen heilahtaa tien vierellä avautuvaan rotkoon. Samalla papin yritykset ylennykseen vierivät ulottumattomiin.

Loppua kohden katsoja näkee totisen tytön taivaltamassa yksin valtateiden verkossa. Viimeinen näkymä askarruttaa yhä: valkoisessa lainapuvussaan Marta kävelee kuin unessa rannalla veteen. Valkoinen  helma on vaihtanut väriä likaisen harmaaksi...

Elokuvan nimi Corpo celeste on niin outo, että tarkistin verkosta, mitä se voisi tarkoittaa: taivaankappaletta. Mihin viitannee?

***

K4, J2: Rainer Werner Fassbinder & Effi Briest

Huumeisellä kiihkolla työskennelleen, 36-vuotiaana menehtyneen "uuden saksalaisen elokuvan" kärkinimen Rainer Werner Fassbinderin hillityn elegantti melodraama on aivan omanlaisensa epookkikuvaus. Hänen näyttelijätähtensä Hanna Schygulla (Sodankylässä 2017) esittää avioliitossaan 1800-luvun sääty-yhteyskunnan moraalin uhriksi joutuvaa nuorta naista. Hanna Schygulla hurmasi myös Sodankylässä 2017. Dokumentin ohjaus: Heikki Kujanpää.

Katsoin elokuvan ihmeissäni, sillä sitä oli vaikea tunnistaa Fassbinderin ohjaamaksi. Olen nähnyt monia hänen komeita elokuviaan. 

Effi Briest -teoksessa avioparin etäisyys toisistaan korostuu kuva kuvalta siten, että he eivät kosketa, vaan puhuvatkin toistensa ohi välimatkan päästä. Kohtaus vaihtuu toiseen fraktuuralla kirjoitetun väliplanssin kautta. Moni seikka näkyy peilin kautta. En muista nähneeni yhtä korosteista etäisyyden kuvausta nuoren aviovaimon ja hänet haltuunsa saaneen miehen yhteiselämästä. Ihmeeltä tuntui, että parille syntyi yksi lapsi, tytär. 

Ajan oloon mies alkaa potea kalvavaa mustasukkaisuutta, sillä vaimo on löytänyt puhekumppanin. Tragediahan sellaisesta seuraa. Suosittelen katsomaan, kuinka tarina elokuvassa päättyy.

***

K4, J3: Victor Erice & El Sur

Kesällä 1995 iloitsi Sodankylän juhlaväki espanjalaisen Victor Ericen vierailusta. Hänen Espanjan sisällissodasta 1957 kertovan Etelä-elokuvan käsikirjoituksesta jäi loppukolmannes kuvaamatta. Silti teos sai palkintoja ja ylistävät arvostelut. Runollisen kaunis elokuva seuraa tyttären näkökulmasta arvoituksellisen isän ja kasvavan tytön suhdetta. Dokumentin ohjaus: Heikki Kujanpää.

Tämän elokuvan ehdin katsoa jo ennen Sodankylä-sarjaa, sillä Yle tarjosi Ericen Etelän jo touko-kesäkuussa (?).  Istuin mustassa tuolissani kuvien vankina, sillä aikoihin en ollut nähnyt mitään yhtä vangitsevaa. Taustalla kumisi Espanjan sisällissota. Etelästä lähtöisin ollut lääkäri-isä oli vaivoin saanut paikan sairaalasta jossakin pohjoisessa, ja perhe asettui taloon puiden rajaaman tien varrella. Katsoja oppii vihjeistä, kenen puolella isä oli ollut sodassa.

Ihmeelliset harmaan sävyiset maisemat tuntuvat viittaavan miehen piilotettuun suruun. Sen aavistaa liittyvän sotatapahtumiin. 

Keveyttä kerrontaan tuo tytär. Hän seuraa tarkasti, mitä ympärillä tapahtuu. Ollaan puheväleissä koko perheen kesken. Erityisen hyvin tytär tulee juttuun isänsä kanssa. Vuosien kuluessa neitoseksi varttuva lapsi huomaa yhä tarkemmin, kuinka alakuloinen isä on. Tätä vakoilemalla katsojakin näkee, että isä pujahtaa yksin elokuviin, jonka tähtenä loistaa kaunotar. 

Jääköön enempi juonen referointi. Pääpiirteissään kuitenkin selviää, miksi miehellä on syy surra ja miksi hän päätyy äärimmäiseen ratkaisuunsa. 

Valoa loppuun luo tyttären valmistautuminen matkalle. Hän on lähdössä tapaamaan sukulaisia etelään.

Suurenmoinen katselukokemus!

***

 

K4, J4: Miloš Forman & Vaaleaverikön rakkaus

Ohjaajajärkäle Miloš Formanin Sodankylän-vierailu vuonna 2008 on festivaalihistorian muistettavimpia tapauksia. 1960-luvun maineikkaan tšekkoslovakialaisen elokuvan kuuluisin saavutus Vaaleaverikön rakkaus hihittää arjen tragikoomiselle absurdisuudelle tehdaskaupungissa, jossa on yhtä miestä kohden 16 tyttöä - yhtenä heistä nimihenkilö, vaaleaverikkö Andula. Dokumentin ohjaus: Heikki Kujanpää.

Tämän elokuvan olen nähnyt kauan sitten oikeassa leffateatterissa. Nyt nautin kertauksesta. Yhtä vahvasti se ei enää sytyttänyt kuin aikoinaan. Erityisen antoisaksi koin ohjaajan haastattelun.

***

 

 K5, J1: Mikko Niskanen & Pojat

Nuori Vesa-Matti Loiri (Vesku Sodankylässä 2010) tekee Mikko Niskasen hämmästyttävän valmiissa esikoisohjauksessa riipaisevan ensiroolinsa jatkosodan Oulun poikajengissä. Paavo Rintalan omaelämäkerrallisen romaanin filmatisointi lähestyy koskettavasti nuorten asemaa sodan varjossa: isänmaallisen kasvatuksen, kotirintaman todellisuuden sekä poikien vanhempien ja saksalaisten sotilaiden välimaastossa.

Niskasen Pojatkin tuli katsotuksi kertausharjoituksena. Hyvä niin, ilman enempiä selittelyjä.

***

 K5, J2: Mahamat-Saleh Haroun & Kausi Ranskassa

Tšadin sisällissodasta Ranskaan muuttaneen Mahamat-Saleh Harounin (Sodankylässä 2018) omiin kokemuksiin perustuva siirtolaiskuvaus on lämmin mutta armoton. Afrikan levottomuuksia paennut ranskanopettaja hakee poliittista turvapaikkaa joutuen byrokratian pompoteltavaksi.

Harounin Kausi Ranskassa -elokuva vaati taukoja katselussa. Eläydyin ohjaajan omakohtaiseen tarinaan, mikä pani tauottamaan leffaistuntoja. Tarinan päähenkilö Abbas on pelastautunut kahden lapsensa ja veljensä Etiennen kanssa Ranskaan, mutta saa kielteisen päätöksen turvapaikkahakemukseensa. Pitkälle koulutetut miehet eivät löydä entisestä emämaasta mahdollisuutta asettua ja tekemään työtä. Matkalla tapettu vaimo kummittelee niin, että Abbas luulee mahdottoman todeksi.

Kouluikäiset lapset hämmästelevät, ettei enää löydy yhtä isoa taloa asuttavaksi kuin ennen Keski-Afrikan tasavallan pääkaupungissa Banguissa. Tämä tieto pakotti tarkistamaan, mitä kyseisestä alueesta ja Tšadista sanotaan verkossa.

Elokuvan loppu näyttää konevoimin tasaiseksi lanatun tantereen, jolle siirtolaisiksi yrittäneet olivat kyhänneet asumuksiaan. Katsoja jää täysin epätietoiseksi, kuinka perheen käy. Velipoika Etiennen näin tekevän polttoitsemurhan, Abbas-isä ja lapset hävisivät kuin tuhka tuuleen. Vähät tavarat Carol-ystävättären luona ja kirje pöydällä todistivat heidän poistuneen. Minne?

Ohjaajan haastattelu tarjoaa lisävalaisua rankkoihin kohtaloihin, myös hänen omaansa.

***

K5, J3: Jiří Menzel & Tarkoin vartioidut junat

Parhaan "ulkomaisen" elokuvan Oscarin voittanut Jiří Menzelin (Sodankylässä 2016) esikoisohjaus on Tshekkoslovakian uuden aallon ehdoton mainetyö. Viehättävässä, mustanhumoristisessa komediassa ollaan syrjäisellä rautatieasemalla. Eletään toisen maailmansodan saksalaismiehityksen loppuaikaa. Nuori virkailija saa vanhemman toverinsa opastuksella tuntumaa rakkauteen, mikä johtaa traagisiin seurauksiin. 

Riemastuttavimpana koin Menzelin Tarkoin vartioidut junat. Siitä kirjoitin tämän blogijutun tuoreeltaan katsomisen jälkeen. Tsekkiläiseksi luonnehdittu satiirisuus kukkii niin, että huomasin hekottelevani. Juttuakin leffasta on piisannut, kun meitä oli kaksi telkkarin ääressä. Loppuratkaisusta kiisteltiin sen verran, että katsoin lopun uudestaan. Huomasin ratkaisevia yksityiskohtia, jotka olivat eka kerralla menneet ohi. Hyödyttiin molemmat tarkennuksista.

Vastaansanomattoman antoisa on myös Menzelin haastattelu.

***

K5, J4: Agnès Varda & Kuin taivaan lintu

Agnès Varda (Sodankylässä 1991) oli festivaalien ensimmäinen naispuolinen "päävieras". Hänen vaikuttavassa elokuvassaan Sandrine Bonnaire näyttelee mieleenjäävästi sihteerintyönsä jättänyttä vapauden etsijää, joka kiertelee jalan talvista Etelä-Ranskaa. Improvisoiden, eräänlaisella kulkurimetodilla toteutettu elokuva näyttää hyvinvointiyhteiskuntamme nurjan puolen.

Kuin taivaan lintu on se elokuva, josta myös olen jo kirjoittanut blogijutun. Kannattaa katsoa vavahduttava leffa, samoin ohjaajan antoisa haastattelu.

Sodankylän elokuvajuhlien varhaisilta vuosilta löytyy lisää hienoja elokuvia omiksi neljän leffan kausiksi koottuina. Mainiota ohjelmaa syksyksi!

 

Kaksi elokuvaa, Kultaisella palmulla palkittuja molemmat

 

Ruotsalainen Ruben Östlund palkittiin 2022 Cannesissa Triangle of Sadness -elokuvasta samoin kuin eteläkorealainen Bong-Jo Hoo 2019 Parasite-leffasta. Kumpikin tuli äskettäin Yle Teemalta ja on edelleen nähtävissä Areenan kautta. 

Noudatan omaa katsomisjärjestystäni ja pohdin ensin ruotsalaisleffaa. Se on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä tutuiksi tulevat influensserit Carl (Harris Dickinson) ja Yaya (Charbli Dean). He riitelevät, pohtivat tasa-arvoa ja ravintolalaskujen maksamista. Varsinkin Carlin pitää osallistua castingeihin lisätöitä saadakseen. Olin saada tarpeekseni heti alkuun, mutta  jatkoin katsomista ja päädyin pariskunnan mukana luksusristeilylle.

Useimmat kuvat Tobias Henrikssonin, julkaistu mm. Iltasanomissa.

 Huimin kääntein risteily etenee kohti katastrofia. Katsojalle tarjoutui tilaisuuksia nauraa ökyrikkaille, joita laivan henkilökunta palvelee mistään kieltäytymättä isojen tippien toivossa. Liioittelu paisui paisumistaan, kunnes hullun kapteenin illallisilla myrskyn kourissa homma nyrjähtää täysin. Hemmoteltu venäläisrouva purskahti ensimmäisenä oksentamaan. Oksentajia riittää, samoin uppoamista pelkääviä pelastusliiveissään. Hullu kapteeni ja rouvan aviomies löytävät toisensa. Paskakeisariksi itsensä nimennyt venäläinen Dimitri (Zlatko Burić) mättää itseensä viinaa marxilaiseksi tunnustautuvan kapteenin innostamana. Kumpikaan ei näytä olevan myrskystä moksiskaan.

.

 Kaiken huipuksi alusta lähestyy merirosvojen paatti konekiväärit tanassa. Käsikranaatti kuitenkin on se, joka hetken vierii kannella, kunnes brittimies nostaa räjähteen ja huomaa sen oman firmansa tuotteeksi. Etäältä katsellaan laivan peräosan räjähdystä.

Kynnelle kyenneet ovat pelastautuneet ja päätyneet saarelle vähän Robinson Crusoen tyyliin. Ja kas, venäläinen lannoitekauppiaskin selviytyy rannalle, mutta vaimo menehtyy. Voi surku. Kyynelehtivä mies kuitenkin ottaa talteen vaimonsa Veran (Sunnyi Melles) jalokivikoruja. 

Roolit vaihtuvat, sillä pomoksi ryhtyy se, jonka takana ovat vesivarat ja naposteltavat. Niistä käydään kauppaa. Kuinka ollakaan, kapteenin paikan ottaa Abigail (Dolly de Leon), laivan siivooja. Hän näet osaa myös kalastaa paljain käsin. Nainen vie Carlin mukanaan pelastusveneeseen. Muut pötköttelevät rannalla muka vahtimassa nuotiota.

Yaya päättää lähteä tutkimaan, mitä saarelta löytyy. Abigail lyöttäytyy mukaan. Kummankin ihmeeksi he päätyvät toiselle rannalle muovituolien sekaan. Saari onkin turistirysä, jossa meren tuntumaan voi siirtyä jopa kallioon louhitulla hissillä. 

Östlund jättää lopun avoimeksi, mutta näyttää Abigailin murhanhimoisena kivenmurikka kourissa valmiina murskaamaan Yayan, Carlin kumppanin. Paljon ehditään sanoa myös taistelevasta feminismistä, ennen kuin näin pitkällä ollaan.

Voisin yrittää myös elokuvan tulkintaa allegoriana nykyihmisten herruudelle kaikkialla. Mutta jätän pea katsomatta tarkasti, mitä elokuvan käänteiden takaa ehkä pilkottaa.

Tarmo Poussu jakeli elokuvalle viisi tähteä. En pane hanttiin nyt, kun tosiaan tulin katsoneeksi koko järisyttävän komedian.

***

Parasitea en katsonut yksin, vaan tutun kumppanin kanssa. Kumpikin meistä seurasi tiiviisti pikku hiljaa kehkeytyvää huijausta, vaikka lopulta muistimme, että on leffa nähty ennenkin. Silti varsinkin minä pakenin välillä ruudun tapahtumien piinaa. 

Tarina on peruskuvioltaan yksinkertainen: kellariloukossa asustava Kimin nelihenkinen perhe hankkiutuu yksi kerrallaan Parkin perheen palvelusväeksi arkkitehtonisesti vaikuttavaan kotiin. Perhe ei tiedä, että rakennuksen alla on piiloasunto pahan päivän varalta. Se voi koittaa Pohjois-Korean ydinasein. Parkien kotia hoitaa edellisten asukkaiden ja talon rakennuttajien peruna nainen, joka tuntee alimmaisenkin sopukan. Sinne hän on piilottanut oman työttömän aviomiehensä.

Parkien elämä sujuu mukavasti, kunnes Kimin perheen äiti tulee pestatuksi uudeksi taloudenhoitajaksi. Entinen saa potkut siltä seisomalta.

Äärimmäisen taitavasti vähin siirroin uhka kasvaa, kunnes tilanne räjähtää pojan syntymäpäivillä.

Enempää en pura elokuvaa, mutta suosittelen lukemaan tämän Film-o-holicissa julkaistun arvostelun runsaine kuvineen. 

Kotikolo leffateatterina

Tämän tästä Yle Teema tarjoaa elokuvia, joita voi katsoa kotioloissa omina tallennuksina tai poimia katsottavaksi Areenasta. Viimeisimpiä on ollut Talo jalavan varjossa (1992).  Arto Pajukallio esitteli ja arvioi monin palkinnoin noteeratun elokuvan Hesarissa 6.1.2022. Niinpä tallensin ja katsoin leffan melkein saman tien. 

Hienostunut tyyli on tuttu esimerkiksi Downton Abbey -sarjasta. Tarkasti hahmotellut henkilöt kotioloineen kertovat 1900-luvun alun brittiyhteiskunnan jakautuneisuudesta. Pankkivirkailija Bastin suojattomuus korostuu yirtyksessä vaihtaa työpaikkaa. Kolmen sivistyneen Schlegelin sisaruksen elämää varjostaa asuintalon purku, mutta romahduksesta heidän kohdallaan ei ole kyse. Uusi asunto järjestyy. Yläluokkaisimpia ovat rikkaat Wilcoxit. Moraaliseen painiin perhe ajautuu Ruth Wilcoxin kuoltua, kun yhteistuumin päätetään olla noudattamatta tämän viimeistä tahtoa. Sen mukaan rouvan rakastama talo  jalavien alla eli Howards End tulee antaa Magaret Schlegelille. Naiset ehtivät ystävystyä. Vasta aivan elokuvan lopussa Margaret saa vihiä taloasiasta. Silloin Margaret muista syistä johtuen Margaret on jo talon onnellinen omistaja.

Tarkasti tapahtumia selostaa Jokke kirjanurkassaan. Minulle riitti tuoreeltaan pohdiskelu yksikseni juttu- ja katsomisseuran puuttuessa. Upea leffa!

 

 Ihan eri maailmaan sukelsin katsomalla Bohemian Rhapsodyn. Punaisella sohvalla istui toinenkin, mutta nukkui. Häntä ei kiinnostanut musiikkileffa. Kumpikaan meistä ei ole kylpenyt äänten valtameressä Ruisrockin vertaa. Minä en tiennyt edes maailmakuulun Freddie Mercuryn nimeä saati Queen-yhtyettä. Kuvassa vasemmalla Freddie, oikealla häntä elokuvassa esittävä Rami Malek. 

Huippusuositun yhtyeen ja sen solistin vaiheista kerrottu tarina ei kuulemma pidä kovinkaan tarkasti paikkaansa, kuten muun muassa Henna Rannanpää kirjoittaa Oulun ylioppilaslehdessä. Minulle asiantuntemattomalle meni täydestä. Koin maailmani avartuneen, kun minäkin sain tuntumaa jättikonserttiin lavalta käsin. Musiikki kuulosti suurenmoiselta. Kaikkensa antanut laulusolisti sekä Queenin muut jäsenet imivät itseensä yleisön valtaisaa innostusta. Kotisohvalta käsin ei myöskään  pysty kuvittelemaan, miltä on tuntunut olla osana yleisöä vaikkapa Queenin Live Aid -keikalla vuonna 1985.

Tämän arvostelun loppuun on liitetty Bohemian Rhapsodyn virallinen traileri. Hommaan kuunneltavaksi lisää Queenin musiikkia, tietysti kotona!

Saksalaisen helmikuun leffoissa menneisyys ei hellitä

Pian päättyy helmikuu, joka Yle Teemalla on muun muassa tarkoittanut näitä Johan Förnäsin meidän katsottavaksi hankkimia saksalaisia elokuvia: 

Ke 3.2. klo 21.45 Eilisen varjot (Die Blumen von gestern, 2016) 90 päivää Areenassa.
Ke 10.2. klo 22.00 Muiden elämä (Das Leben der anderen, 2006) 90 päivää Areenassa.
Pe 12.2. klo 21.00 Teos vailla tekijää (Werk ohne Autor, 2018) 14 päivää Areenassa
Ke 17.2. klo 21.45 Hiljainen vallankumous (Das schweigende Klassenzimmer 2018) 90 päivää Areenassa

Kumma kyllä en ollut pannut merkille moista tarjontaa, ennen kuin eräs koulukaveri puhkesi FaceBookissa kehumaan Muiden elämää. Ei aikaakaan, kun leffaa jo katsottiin täysin keskittyneinä tässäkin kotiteatterissa, kuten blogijutusta huomaa. Seuraavaksi Teos vailla tekijää otti valtaansa niin, että yhä pohdiskelen sen antia, vaikka blogijutulla yleensä irrotan itseni niin luetusta kuin katsotusta.

Hiljainen vallankumous ja sarjan aloittanut Eilisen varjot katsottiin peräkkäisinä iltoina. Vaivalloiseksi osoittautui Chris Krausin Eilisen varjot. Siinä tempoilee SS-kenraalin lapsenlapsi Totila Blumen (Lars Eidinger) holokaustia käsittelevän kansainvälisen konferenssin järjestäjänä. Hän saa vaivoikseen ja vaivihkaa rakastetukseen ranskanjuutalaisen Zazie Lindeaun (Adèle Haenel). Manfred, vanha juutalainen mopsinsa kanssa, seurailee sivusta nuorten äkkivääriä toimia, kunnes kuolla kupsahtaa. En tavoittanut leffan huumorijuonnetta, vaan paremminkin ärsyynnyin parin honkkeloinnista. Silti tajusin jotakin hyvin koskettavaa Zazien yrityksissä murtautua Totilan häiriintyneen kuoren läpi. Zazie onnistuu, mutta vain hetkeksi. 

 Kaisu Tervonen kirjoittaa leffasta Hesarissa 3.2.2021 muun muassa:

Vakavasta aiheesta huolimatta -- elokuvaan sisältyy paljon vapauttavaa huumoria joka syntyy hänelle  (Totilalle) apuriksi pestatun ranskattaren mielenliikkeistä. Draamalla on myös kehyskertomus, jonka tarkkaavainen katsoja löytää sen alku- ja loppukohtauksesta.

Otin haasteen vastaan katsomalla elokuvan alun ja lopun pikaisesti uudestaan. Homma kannatti, sillä joulun aikaiseen newyorkilaiseen tavarataloon sijoittuva kehyskertomus kirkastuu. Totila päässään karvalakki lerppuvin korvallisin jää silmiin, kun mies yrittää juosta kiinni sitä elämää, joka kerran jo oli hänen ulottuvillaan.

Ei siis ihme, että natsiajan kokeneiden lapsenlapset yhä oireilevat isovanhempiensa takia. Ihmeellisiä löytöjä tulee päivänvaloon ja päätyy elokuvien aihelmiksi, kuten Totilan SS-isoisän ja Zazien juutalaisen isoäidin luokkatoveruus. Se ei säästänyt nuorta naista eikä estänyt nuorta miestä etenemästä SS-hierarkiassa. Lapsenlapset pääsevät selville isovanhempiensa kouluvaiheista. Niiden ja kaiken muun selvittämisen myötä katsojien ulottuville tulee merkillinen kudelma ihmisoikeusrikosten tempoilevia sovittamisyrityksiä. Totila huomaa vasta vuosia myöhemmin New Yorkissa, mikä elämää luova yhteys heillä Zazien kanssa oli ja minkä hän kuitenkin sivuutti.

Saksalaisen helmikuun elokuvien takia luin tarkkaan päivän (24.2.2021) Hesarista Hanna Mahlamäen laajan artikkelin äärioikeiston piinaamasta Saksasta. Natsiaatteet kytevät edelleen. Ilmiliekkeihin ne lehahtavat sotauhrien muistotilaisuuksissa ja myös oikeisroradikaalien rocktapahtumissa ja kamppailulajien harrastuspaikoissa.

 *****

Saksalaisen helmikuun elokuvien sarjan päätti Lars Kraumen ohjaama Hiljainen vallankumous. Se vei ajatukset hetkeksi omiin kouluvuosiin. Leffan tapahtumien aikaan olin viidentoista ja muistan hatarasti kohu-uutiset Unkarin kansannoususta 1956. Eihän suomalaisessa oppikoulussa asiasta mitään puhuttu, kuten ei muutenkaan ajankohtaisista asioista, jos aiheeseen liittyi jotakin Neuvostoliiton kannalta epäedullisesta. 

Silti DDR:n Stalinstadtissa lukiota käyvän koululuokan eläväisyys sekä varsinkin kolmen pojan ja yhden tytön aktiivisuus tuntuivat tutuilta. Leffassa pilaillaan venäläissotilaiden kustannuksella, meillä Turussa leikittiin tulella. Viikarimaisin porukasta, Theo, heittää jotakin kohti sotilasta, osuu ja jää kiinni. Vain hiukan Theoa vanhempi sotilas ripittää tätä ja muistaakseni tunnustaa, ettei ole omasta halustaan DDRssä. Theo havahtuu hetkeksi. Pian tulee lisää aiheita moraaliseen punnintaan, mikä sysää lukiolaisluokan ottamaan vastuuta muustakin kuin koulutehtävistä ja ylioppilastutkinnosta. 

Porukka janoaa lisää tietoa Unkarista ja tietää, kenen luona voi kuunnella länsiradion ohjelmia. Koulussa yksi joukosta, Erik, ehdottaa, että oltaisiin historian tunnin alkajaisiksi kaksi minuuttia hiljaa tapettujen unkarilaisten kunnioittamiseksi. Vanhakantainen historianopettaja ottaa nokkiinsa, häipyy luokasta, valittaa kohtelustaan rehtorille, joka alkuun yrittää katsoa asiaa keskenkasvuisten vinkkelistä. Se ei käy, kun koulussa sosialismin puhtautta valvova politrukki puuttuu peliin. 

Oppilaita vaaditaan tunnustamaan, kenen aloitteesta mielenosoitukseen ryhdyttiin. Oppilaat tiivistävät rivinsä ja sopivat, miten vastataan. Muistan olleeni samanlaisessa tilanteessa, kun me abiturientit saimme viettää välitunnit sisällä ison koulurakennuksen 5. kerroksessa. Kerran meidän poikavaltaisen luokan älypäissä välähti ruveta ajankuluksi kokeilemaan, saako puisella karttakepillä aikaan tulta hankaamalla kepin kärkeä puuistuimeen. Me likat seurasimme vierestä aherrusta, kunnes homma alkoi tuottaa tulosta: savua levisi sakeasti koko kerrokseen. 

Voi veljet, mitä seurasi: huutoa ja mekastusta, ikkunoiden availua, oppilaiden hätistämistä ulos, kunnes palokunta kurvasi pillit ulvoen koulun pihalle. Palomiehet säntäsivät ylimpään kerrokseen - mutta eivät löytäneet liekkejä! Ainoat merkit uutterasta testaamisesta tulen sytyttämiseksi hankaamalla kahta puuta vastakkain oli hiiltynyt kohta yhden kolhon pulpetin istuimessa sekä karttakepissä.

Sitten alkoivat kuulustelut. Luokanvalvoja, rehtori ja ties kuka muu yritti murtaa meidät puhumaan, turhaan. Istuimme tuppisuina. Kun levisi huhuja, että meistä erotetaan joka kymmenes, tajusimme, että opettajilta olivat konstit lopussa. Meille ei tehty samaa kuin tositapahtumiin pohjautuvassa elokuvassa, jossa oppilaita kuulustellaan yksi kerrallaan ja uhkaillaan monin tavoin. Theo parahtaa epäuskoisena, että opettajien keinot ovat samat kuin Gestapolla, mikä entisestään yllyttää aikuisia kiristämään pakkokeinoja.

 Lopulta Erik haluaa tunnustaa ehdottaneensa hiljaista hetkeä. Silloin lähes koko luokka osoittaa solidaarisuutta ja yksi toisensa jälkeen ilmoittaa olleensa aloitteen tekijä. Ministeri, koulutoimentarkastaja, koulun politrukki pakottavat rehtorin erottamaan koko luokan. Oppilaat eivät koskaan saisi suorittaa ylioppilastutkintoa DDR:ssä. Sillä tavoin valtio edustajiensa kautta demonstroi mahtiasemansa ja tuli samalla karsineeksi joukosta parhaita kykyjään. Stasi paisui organisaationa, kansalaisten tarkkailu yltyi yltymistään, DDR kulki kohti tuhoaan.    

Elokuvan katsojan pelko siitä, että nuoret tuhoutuisivat, osoittautui turhaksi. He eivät luovuta oikeutta ilmaista mieltään, vaan ottavat vastuun teostaan, vaikka se tarkoittaisi eroa perheestä. On huojentavaa seurata, kuinka he pääsevät mahdottomasta tilanteesta: lähes kaikki luokan oppilaat löytävät toisensa samasta junasta, jolla sujahdetaan  Länsi-Berliiniin. Siellä he voivat suorittaa tutkintonsa ja jatkaa elämäänsä. Tällainen "helppo" mahdollisuus katkesi vasta Berliinin muuriin 1961.

 

Pojasta mieheksi - ei mikään helppo tie

Jonkin aikaa on ollut puhetta tyttöjen ja naisten vaikeista kokemuksista miesten vallitsemissa olosuhteissa. Juhani Brander puolestaan pureutuu esseissään poika- ja miesporukoiden tapaan koulia jäseniään koviin otteisiin, mistä seuraa silkkaa surkeutta. Branderin esseet on noteerattu julkisuudessa. Niinpä kuin herätyksen saaneena ostin kovakantisen kirjan Miehen kuolema Pohdintoja maskuliinisuudesta. Luin sen heti ja annoin eteenpäin ryydittämään aiheellisia keskusteluja lähipiirissäni. 

Sisällyksestä otin valokuvan havainnollistamaan niitä aihealueita, joista Brander taiten sanoo sanansa kaihtamatta omia kipeitä kokemuksiaan. 

Lukukokemus väkevänä mielessä tuli katsotuksi elokuvia. Christopher Nolanin Dunkirk valpastutti taas tajuamaan, kuinka nuoria toisen maailmaansodan umpikujiin viedyt miehenalut ovatkaan olleet. Wikipediasta tarkistin perustiedot Dunkerquen taistelusta.

Ilman sotaakin poikalapsen elämä voi olla helvettiä kuten Andrei Zvjagintsevin elokuvassa Rakkautta vailla. Yksinäistä Aljoshaa ei rääkätä kaveriporukoissa eikä koulussa, missä häntä ei tarinan edetessä enää edes nähdä. Poikaa tönii oma äiti, eikä isästäkään ole tukijaksi. Kummankin uusi elämä on toisaalla. Aljosha kuulee vanhempien kovasanaisen kiistan huoltajuudesta ja ratkaisee heidän puolestaan kohtalonsa: hän katoaa. 

Toisiaan vihaavat vanhemmat osallistuvat kuitenkin poikansa mittaviin etsintöihin. Tarkistetaan myös se, onko Aljosha mennyt isoäitinsä luo. Katsojalle näytetään, kuinka töykeys ja tylyys periytyy, sillä isoäidistä ei heru minkäänlaista myötätuntoa tyttärelle eikä varsinkaan tämän "äpärälle", vaikka pojan vanhemmat avioituivat aikoinaan. Tytär tuntuu oppineen äidiltään koleat otteet, ja katsojassa herää jonkin verran myötätuntoisia ajatuksia Aljoshan äitiä kohtaan, jota oma äiti oli kohdellut kaltoin lapsena.

Lohduton on isoäidin yksinäinen vanhuus, totiselta näyttää myös kummankin aviopuolison uusi elämä. Ajan oloon kukaan ei tunnu kaipaavan Aljoshaa. Kammottavan karua elämää.

Samaan syssyyn katsoin tuoreen TV-leffan nimeltä Tottumiskysymys. Se liittyy Naisten maaliskuun esityksiin. Niitä on tallessa jo useita, lisää kertyy. Jos jatko on yhtä vahvaa, katsomalla kartuttaa ymmärrystään nykymaailman meiningeistä lähtemättä kotoaan mihinkään. 

Tottumiskysymyksen trailerista pääsee mukaan tilanteeseen, jossa kukkii poikakaksikon omaksuma miehinen mahtailu. Yksin matkustavaa tyttöä ei kukaan suojele, vaikka pojat yltyvät yhä ronskemmiksi lähentelyissään. Olisikohan minusta puuttumaan kuvatun laisiin tapahtumiin bussissa tai muualla?

Hesarissa julkaistuun Arla Kanervan kritiikkiin on liitetty Kalle Koposen selvää kieltä puhuva kuva, sillä Brander tarkastelee esseissään muun muassa myrkyllisen maskuliinisuuden ilmentymiä. Kunpa kaikilla näillä keskustelun avauksilla saataisiin aikaan tervehdyttäviä muutoksia ihmisten välisiin suhteisiin. Taiteessa on voimaa, ellei koronavirus nyykäytä ihmisiä niin polvilleen, ettei enää uskalleta pyrkiä muiden lajitoverien ulottuville!

Armo Malickin Elämän puussa

Yle Teeman Elokuvafestivaalin antia riittää yhä tallenteissani. Eilen jouluaattona valitsimme ystäväni kanssa katsottavaksi Terrence Malickin Elämän puun. Se vaati uusintakelausta tänään, sillä yhdellä näkemisellä jäi moni seikka hämäräksi. Leffan lopuksi huokaisin, etten ikinä ennen ole nähnyt mitään vastaavaa. Löysin saman havainnon Ylen sivuilta, joilla elokuvanhankkija Johan Förnäs kirjoittaa: "Elämän puu ei muistuta mitään näkemääni".

 Malickin elokuvasta löytyy runsaasti kritiikkejä ja muita mainintoja (ks. esim. http://www.episodi.fi/elokuvat/the-tree-of-life/  ;
http://kinojatv.blogspot.fi/2011/10/malickin-elamanpuu.html ; 
http://librarian-or-cybrarian.blogspot.fi/2013/11/malick-elaman-puu-2011.html ).
 Antoisimman arvion esittää Timo Nisula. Poimin tähän hänen kuvauksensa tapahtumista: "Elokuva on kertomus päähenkilön Jack O’Brienin (Sean Penn) lapsuudesta 50-luvun Texasissa. Yhden ihmisen elämään ja muistoihin mahtuu kuitenkin koko elämän puu. Malick vie heti alussa katsojansa pimeyteen, jossa Jack puhuttelee äitiään, veljeään ja koko elämänsä alkua. Yksi ihmiselämä on osa kaiken elämän kertomusta – ja sen Malick liittää osaksi itsensä hukanneen arkkitehdin tarinaa."

Nisula luonnehtii perhettä pyhäksi ja jatkaa: "Kehyskertomus alkaa kuvauksella Jackin vanhempien (Jessica Chastain, Brad Pitt) kokemasta iskusta. Yksi heidän lapsistaan kuolee traagisesti. Suru herättää kysymyksen, johon Malickin kertomus pyrkii vastaamaan.
Malickin kertoma perhetarina on hienovireisen kunnioittava ja koskettava. Isä rakentaa oman elämänsä kunniaa ja menestystä tehtaassa. Hänen hyveensä ovat rohkeus ja eräänlainen käytännöllisen elämän viisaus. Brad Pitt unohtaa kaikella eleganssilla olevansa Brad Pitt ja luo realistisen, rakastettavan ja pelottavan kuvan kolmen pojan isästä.
Perheen äiti on vaativan ja ankaran insinöörin vastakohta. Jessica Chastain näyttelee ilmeikkäästi, herkkää ja uhrautuvaa naista, joka Jackin muistoissa esiintyy usein ylimaallisena, enkelimäisenä hahmona. Äidin hyveet ovat selväpiirteisen teologisia, ja hän myös luettelee ne lapsilleen: usko, toivo, rakkaus.
Malickin perhekronikka välttää stereotyyppiset ja kliseiset henkilökuvat. Isän ja äidin hahmot ovat symboliasemastaan huolimatta lihaa ja verta, valoa ja varjoa. Malick tavoittaa kuvillaan paljon sellaista, mihin paljollakaan puheella ei päästäisi: isä soittamassa hämärässä huoneessa urkuja, vierellään synkeä esikoisensa – kunnes lopulta musiikki voittaa pojan puolelleen, istumaan isän viereen. Äiti juoksemassa riemastuneen kauhuissaan pakoon hihkuvien poikiensa pyydystämää sammakkoa.
Nuori Jack, esikoispoika (Hunter McCracken), on oivallisin kaikista. Repliikit ovat vähissä, mutta ilmeet ja eleet puhuvat rikkaasti pojan elämästä ja huokuvat uhmaa, hämmennystä, vihaa, surua, kiintymystä."

Hankalaksi ainakin minulle tapahtumien hahmottamisen tekee se, että liikkeelle lähdetään perheen tarinan keskeltä: äiti ottaa vastaan kirjeen tai sähkeen, josta käy ilmi että yksi pojista on kuollut. Tämä oli tuolloin 19-vuotias. Pian ollaan tilanteissa, joissa viisikymppinen mies, vanhin veli Jack, heräilee upeassa talossaan. Toisella katsomisella selviää, että eletään aikaa pari-kolmekymmentä vuotta myöhemmin ja että on kyse vuosipäivästä, jona veli kuoli. Jackin vaimo kantaa sisään vehreän oksan kuin elämän puusta, asettaa sen kuvan eteen hyllylle. Keittiössä mies sytyttää tuikun siniseen lasiastiaan. Kynttilän liekki palauttaa mieleen myös miehen oman lapsuuden. Pian siirrytään ajassa nelisenkymmentä vuotta taaksepäin.

Elokuvan mottona on Jobin kirjan luvusta 38 jakeet 4 ja 7. Tässä sitaatti, jossa mukana hiukan 6. jaetta: "Missä sinä olit silloin, kun minä laskin maan perustukset? - - Kuka pani paikoilleen sen kulmakiven, kun aamun tähdet riemuiten karkeloivat ja Jumalan pojat huusivat ääneen iloaan?" Ensin kuvittelin, että isä edustaisi jonkinlaista Jobia, mutta nyt löydän jakeista perusteluja huimiin kosmisiin ja vulkaanisiin näkymiin maailman ja elämän synnystä. En niihin kuitenkaan enempää puutu, vaikka visuaalisesti huiman rajut kuvat kieppuvat yhä silmissäni ja korvissa kumisee, sykkii, aaltoilee elokuvan kaikkea kerrontaa upeasti myötäilevä äänimaailma.

Kaiken kaikkiaan vaikuttava katsomiskokemus, joka sai erityistä painoa jouluaatosta. Minusta tuntuu - vai kuvittelenko vain -, että Jack ottaa loppuleffan ihmeellisen, ehkä päänsisäisen vaelluksen myötä vastaan armon ja antaa anteeksi niin isälleen kuin itselleen lapsuuden kovat kokemukset. Kun katsojalle vielä näytettään avara auringonkukkien kasvusto, sama kuin elokuvan alussa äidin hiljaa kuiskaillessa ajatuksiaan elämän kantavista voimista, vahvistuu ajatus, että äidin edustama rakkaus voittaa isän hallitsevuuden. Niinpä viimeisen kuvan silta vienee yli tumman veden: Jack kokee olevansa sovussa itsensä ja läheistensä kanssa. Elämän liekki lepattaa - sammumatta.

Ristivetoa riittää

Itsenäisyyspäivästä Tampereella on uutisoitu vähintään kahtalaisia tunnelmia: juhlintaa Tampere-talossa ja mellakointia sen ulkopuolella. Ällistyin juhlan muodonmuutoksesta. Vaikka vieraiksi oli kerrankin kutsuttu paljon tavallista, ansioitunutta kunnon kansaa, toimittajat veisasivat muotivirttä kättelijöitä kommentoidessaan. Itse konsertti upeine solisteineen, musiikki- ja tekstivalintoineen herkisti kotikatsojan niin kuin varmaan monet paikalla olleetkin tyystin ilman löysiä löpinöitä. Komea suunnanmuutos, kerta kaikkiaan. Mutta talon ulkopuolella yritettiin tosissaan tehdä tiettäväksi, että moinen itsenäisyysjuhlinta korostaa luokkayhteiskuntaa. Siitä on päästävä eroon vaikka väkivalloin. Tällä kertaa voimat riittivät rähinöintiin ja ikkunoiden rikkomisiin. Niillä tuli asialle näkyvyyttä, mutta myös muita seuraamuksia, kuten lehdistä voi lukea ja vastikään taas radion uutisistakin kerrottiin.

Lauantaina katsottiin leffoja kaksin kappalein. Kummatkin löytyivät taannoisen Yle Teeman Elokuvafestivaalin valikoimasta, josta tallensin lähes kaikki. Alkuilta pyhitettiin tälle dekkarille:
Pappi lukkari talonpoika vakooja. Elokuvasta löytyy yhä tekstiä Ylen sivuilta (http://teema.yle.fi/ohjelmat/juttuarkisto/pappi-lukkari-talonpoika-vakooja-16):

John Le Carrén romaaniin perustuvassa tunnelmallisessa vakoilutrillerissä etsitään kaksoisagenttia brittien tiedustelupalvelun riveistä keskellä 1970-luvun alun kylmää sotaa. Komean näyttelijäjoukon ytimen muodostavat Gary Oldman, Colin Firth, Toby Jones, John Hurt, Tom Hardy, Mark Strong, Benedict Cumberbatch, David Dencik, Ciarán Hinds ja Kathy Burke.
Viime vuosien parhaisiin ja ehdottomasti tyylikkäimpiin jännityselokuviin kuuluva Pappi lukkari talonpoika vakooja on vaikuttava kuvaus 1970-luvun paranoidista ilmapiiristä ja kansainvälisen vakoilun kylmästä maailmasta. Se on myös hieno kuvaus petoksesta, kunniasta ja yksinäisistä miehistä.
Elokuvan ohjasi ruotsalainen Tomas Alfredson. - - Elokuvan on kuvannut Hoyte van Hoytema, musiikin on säveltänyt Alberto Iglesias.

Komeasti leffasta kirjoittaa Jaana Semeri, jonka juttuun Sinfonia vaiteliaille miehille löytyy linkki Ylen sivun lopusta. Mitäpä minä enää omiani lisäisin kiitoksiin. Kannatti katsoa, vaikka en Jaanan intensiivisiin tunnelmiin yltänytkään.

Kun runsaat pari tiivistä tuntia telkkarin ääressä eivät tyystin nitistäneet, pidettiin tauko ja valkattiin listasta vielä yksi lyhyt, nimittäin Luis Bunuelin Kulta-aika. Ero edelliseen on valtaisa!

Luis Buñuelin ensimmäinen pitkä elokuva Kulta-aika (L'Âge d'or, 1930) on tekijänsä taiteellinen ja yhteiskunnallinen manifesti, joka hyökkää hullun rakkauden puolesta porvaristoa, sovinnaisuutta ja uskontoa vastaan. Se on yhä villi ja rienaava teos, joka näyttää suuntaa toisenlaiselle elokuvantekemiselle.
Surrealistisen tarinan ytimessä on miehen ja naisen yritys rakastella. Esteitä tarpeitten tyydyttämiselle asettavat niin perhe, kirkko ja yhteiskunta kuin miehen ja naisen omar estot. Pääosia näyttelevät Gaston Modot ja Lya Lys.
Kulta-ajan käsikirjoituksen tekivät Buñuel ja Salvador Dali (http://teema.yle.fi/ohjelmat/juttuarkisto/kulta-aika-16.

Minusta tuntuu, että Kulta-ajan kaltainen klassikko kaipaisi ympärilleen muita saman aikakauden elokuvia ja maalauksia. Teos sai niin painokkaan paikan Teeman festivaalisarjan päätösleffana, että olisi aihetta tarkastella sen osuutta elokuvakerronnan muutoksiin. Ihan takavuosien elokuvakerhojen tyyliin...

Torstaita oleillen - leffana Somewhere

Marraskuun pimeys ja parin päivän hiljaiselo kotioloissa tarjosivat vahvan kontrastin leffalle, jonka runsaista tallennusvalikoimistani poimin: Sofia Coppolan (http://fi.wikipedia.org/wiki/Sofia_Coppola) ohjaama Somewhere (2010) sopi hyvin kaveriksi oleiluuni. Pikku hiljaa keskityin tosissani, niin kuin hyvän leffan parissa aina. Ainakin yhdessä arvostelussa myös sen kirjoittaja myöntää pitäneensä näkemästään (http://dome.fi/elokuvat/arvostelut/arvostelu-sofia-coppolan-raukeassa-somewheressa-kierretaan-kehaa). Samoin Yle Teeman leffakavalkadiin viime viikonloppuna elokuvia valinneet ovat kelpuuttaneet Somewhere'n kaikelle kansalle tarjottavien laatujuttujen joukkoon. Ei mikään ihme, sillä nappasihan juuri tämä leffa 2010 Venetsian filmijuhlilla pääpalkinnon.

Elokuvan aurinkoinen Kalifornia näyttää lähes epätodelliselta, kun täällä Pohjolassa kalsea tuuli vinkuu nurkissa. Samoin myös elokuvan aihe filmitähtineen on kaukana meikäläisen elämänpiiristä. Elokuvaa voinee kiittää tietynasteisesta dokumentaarisuudesta ja omakohtaisuudesta, sillä Sofia Coppola filmimaailmassa kasvaneerna on asiantuntija, jopa asianosainen. Tarinan 11-vuotiaassa Cleo-tytössä lienee aimo annos Sofiaa itseään. Hämmästellen katselin kohtauksia, joissa Cleo osaa luontevasti tilata hotellipalvelusta filmitähti-isänsä Johnnyn huoneistoon ruoka- ja muita tarvikkeita. Tyttö myös kokkailee monihuoneisen asunnon keittiössä, vaikka kyse on hotellista. Pitkin matkaa raharikkaan käytännön asiat hoituvat yhdellä pikaisella puhelinsoitolla.

Äveräitten joutilas elämä tuskin olisi pitkään jaksanut kiinnostaa. Mutta kun hiljattain eronneelle (?), menevälle miehelle käy selväksi, että hänen on huolehdittava tyttärestään viikonloppua pidempään, tihenee tunnelma. Isän ja tyttären keskinäiset välit piirtyvät yhä tarkemmin, kun tilanteisiin pöllähtää aina alttiita kaunokaisia. Isä on mies, jonka ei tarvitse etsiä seuraa. Sitä on tyrkyllä ylenmäärin.

Käy ilmi, kuinka kätensä murtanut tähti potee tylsistymistä, joka hellittää vasta, kun oman tyttären myötä seilailu vaihtuu huolenpidoksi. Jopa palkinnon hakumatka Italiaan on järjestettävä yhteisenä. Mies osaa olla hyvä isä, joka huomaa tyttäressään paljon kiitettävää. Mutta tyhjyys iskee taas, kun tytär on vietävä moneksi viikoksi kesäleirille. Eron hetkellä katsojaakin lohduttaa tieto, että leiriviikkojen jälkeen isä lupaa taas tavata tytärtään.

Elokuvan loppu purkaa sanoiksi miehen onton olotilan. Syntyy äkkiratkaisu, josta katsojalle näytetään autiomaahan  luksusautollaan ajanut tähti. Hän hylkää ajokkinsa tienposkeen ja lähtee tallustelemaan kohti horisonttia. Mieleen muistuvat monet Chaplinin elokuvat, joiden loppuratkaisussa onnellinen kulkuri astelee tyttönsä kanssa kohti auringonlaskua. Coppolan miehellä ei ole ketään rinnallaan, mutta haluaisin uskoa, että hän onkin löytämässä itsensä.

Samoin kuin Chaplinin ikimuistoista kulkuria ei voi olla rakastamatta, myös Coppolan Johnny herättää vähintään myötämielisyyttä, samoin kuin tytär. Katsojan sydän liikahtaa jo ennen loppuratkaisua, kun tytär itkee sitä, ettei äiti edes kertonut lähtiessään, milloin palaa. Filmitähtien vanhemmuus osoittautuu heikoksi. Tarinan tapauksessa tosin on toivoa, että isä kypsyy sivuuttamaan egonsa ja asettamaan etusijalle lapsensa.

Algerian lähihistoriaa elokuvana

Perjantai-illaksi tallensin Yle Teeman pari päivää aiemmin lähettämän ranskalaiselokuvan Jumalista ja ihmisistä (http://teema.yle.fi/ohjelmat/juttuarkisto/jumalista-ja-ihmisista-12). Osasin odottaa pysäyttävää elämystä, sillä helsinkiläisystävä oli heti elokuvan teatterissa nähtyään kehunut sitä kerrassaan suurenmoiseksi. Elokuva on noteerattu korkealle myös kansainvälisillä foorumeilla. Cannesissa se sai Grand Prix -palkinnon ilmestymisvuonnaan 2010.

Tästä harvinaisen antaumuksellisesti tehdystä elokuvasta löytyy paljon nettilähteitä kaikkine olennaisine tietoineen. Riina Kesänen (http://www.film-o-holic.com/arvostelut/jumalista-ja-ihmisista/) antaa sille neljä tähteä tarkassa, kaikin puolin lukemisen arvoisessa kritiikissään. Olen hänen kannallaan. Erityisesti nautin verkkaisuudesta, jolla tekijät ovat malttaneet paneutua vähäisen munkkiyhteisön ja sen musliminaapureiden elämään. Islamistien terroriteot uhkaavat kaikkia, mutta munkit jatkavat hiljaisen harrasta aherrustaan, kunnes heidät väkipakolla repäistään sijoiltaan. Järkyttävää, tosipohjaista.

Huokaan vielä näin sunnuntaiaamuna, kuinka kotioloissakin pysyy joten kuten kärryillä parhaista elokuvista, kun etenkin verovaroin ylläpidetty YLE ymmärtää tehtäväkseen niitä tarjoilla. En näet saa lähdetyksi Turkuun leffateatteriin, vaikkei matka rasittaisi. Monesti toki käyn syntymäkaupungissani milloin milläkin asialla, mutten elokuvissa. Muun muassa tänään iltapäivällä ajelen kepeästi juhlimaan 18-vuotiasta pojantytärtä...

Hiljainen helvetti Haneken Valkoisessa nauhassa

 Yle Teemalta on aivan äskettäin tullut moniosainen Bergmanin videot -sarja. Havahduin katsomaan vasta, kun vuorossa oli toiseksi viimeinen osa. Siinä tarkasteltiin pelkoa. Michael Haneke oli sillä kertaa saanut kutsun Ingmar Bergmanin  kotimuseoon Fåröhön. Niinpä dokumentissa haastateltiin erityisesti Hanekea ja kuultiin hänen kokemuksiaan Bergmanin elokuvista. Heti perään oli vuorossa Haneken elokuva Valkoinen nauha, jolla hän voitti Kultaisen Palmun Cannesissa 2009. Eilen illalla tämä häikäisevästi toteutettu, järkyttävä elokuvatarina tuli katsotuksi.

Saksalaiskylään pestattu opettaja havaitsee ulkopuolisena kyläläisistä seikkoja, joita nämä itseensä ja itsestään kätkevät. Opettaja tuntee kaikki lapset, samoin näiden perheet. Pappi, paroni ja lääkäri hallitsevat kylää. Isät pitävät tiukasti otteessa perhettään. Kukaan ei tohdi julkisesti kapinoida. Alistetut naiset synnyttävät synnyttämistään, jokunen kuolee ennen aikojaan. Ainoastaan paronitar, ilmeisesti muualla varttunut, saa sanoiksi sen, ettei enää halua elää kylässä, jossa vallitsee tyhmyys, töykeys, brutaali väkivalta, synkkyys, alistaminen, toivottomuus. Tihutyöt ja onnettomuuksilta näyttävät tapahtumat toistuvat, mutta jäävät selvittämättä. Lapset vaikenevat.

Vaivihkaa opettajalle kirkastuu, että lapsijoukko on aina ollut lähistöllä, kun jotakin kammottavaa sattuu.  Isiensä raa'asti kurittamat, hyväksikäyttämät ja häpäisemät lapset säilyttävät salaisuutensa. Synkkien tapahtumien kylässä liikahtaa vasta, kun sielläkin kuullaan Sarajevon laukauksista. Alkaa ensimmäinen maailmansota. Se myllertää ihmisten lähipiirin yhtä lailla kuin kokonaisten valtioiden olot. Loppukuvassa kylänväki kumminkin on yhä koolla kirkossaan ja veisaa kuoro ylimpänä äänessä. Kuva häipyy tummuuteen kuin vaipuisi menneisyyteen. Mutta katsoja aavistelee, että kylässä harjoitetun mustan kasvatuksen kaiut eivät häviä, vaan kertautuvat yhä vahvistuen tulevina vuosina. Monissa kritiikeissäkin mainitaan, että Haneke on Valkoisessa nauhassa tehnyt havaittavaksi sen, mille perustalle natsi-ideologia Saksassa rakentui (ks. esim. http://www.leffatykki.com/elokuva/a-white-ribbon).

Minulle, joka olen kuluttanut elokuvia viisivuotiaasta, tämä mustavalkoinen leffa tarjosi lähes ylittämättömiä kuvaelämyksiä. Sommitelmat, valaistus, kameran verkkaiset liikkeet tai harkittu liikkumattomuus, kuvien terävyys, rytmi, sävykkyys, lähi- ja panoraamakuvien vuorottelu, tunnelmat - kaikki yhdessä luovat vaikuttavasti illuusiota vuoden 1913 aikaisesta kylämiljööstä. Epookki tuntuu tavoitetun niin, etteivät kansatieteilijätkään liene isosti löytäneet huomautettavaa. Kyläläisiä esittämään valitut ihmiset, jopa kaikki lapset, ovat niin autenttisen oloisia, että näyttelemisestä puhuminen tuntuu turhalta: he OVAT esittämiään henkilöitä.

Annan tälle Haneken mestariteokselle täydet viisi tähteä ilman pienintä epäilystä. Kiitän tekijöitä teoksesta, sillä se puhuu äärimmäisen vakavista asioista tavalla, joka herkistää katsojan ymmärrystä.

Kaunis mieli, Oscar-hitti takavuosilta

Perjantai-illan leffaksi valikoitui DVD-hankinta vuosien takaa: matemaatikko John Nashin sairaskertomukseen väljästi perustuva A Beatiful Mind, Kaunis mieli (2001). Wikipedia tarjoaa johdannoksi tietoja omaperäisestä ja omalaatuisesta Nashista, samoin löytyy kuvaus neljällä Oscarilla palkitusta elokuvasta. En siis ryhdy selostamaan juonta tai mitään muutakaan sellaista, mikä löytyy linkkejä seuraamalla. Keskityn siihen, mikä kumma saa elokuvan pullahtamaan tavan takaa mieleen.

Se kumma on pääsy skitsofreniaa potevan mieleen, joka rakentelee äärimmäisen toden tuntuisia henkilöhahmoja ja tapahtumia. Elokuva on tehty siten, että ainakin minä katsojana narahdin pitkään uskomaan, että esitetyt tapahtumat ovat "tosia" niin kuin ne vain leffassa voivat olla. Esimerkiksi huima kohtaus, jossa Nash loistaa numeronerona Pentagonissa ja ratkaisee ällistyttävän nopeasti lukusarjoihin koodatun venäläisten viestin, lienee vähintään rajatilaa. Kun Nash vilkaisee olkansa yli, hän näkee hattupäisen miehen seuraavan tapahtumia yläkerran ikkunasta. Otin tilanteen todesta, kunnes ennen pitkää kävi vääjäämättä ilmi, että ainakin mieshahmo on pelkästään Nashin luomus. Sellaisia kyttääjiä toki sopi odottaa näkevänsä 50-luvun yhdysvaltalaisissa elokuvissa. Ei siis ihme, että Nash saa aineksia mielensä kuviin ajan vainoharhaisesta ilmapiiristä.

Jo elokuvan alkujaksoissa Nashin aloittaessa yliopisto-opintoja tapahtumiin ilmestyy ykskaks huonetoveri, jota en alkuunkaan osannut pitää  muuna kuin todellisena ihmisenä. Riehakas, solakka, sosiaalisesti taitava, kirjallisuutta opiskeleva Herman edustanee Nashin toiveminää. Hänestä samoin kuin hattumiehestä salaisena työnantajana tulee Nashin vakituisia seuralaisia. Näihin liittyy vielä Hermanin "sisarentyttö" Marce, jonka Herman kertoo jääneen orvoksi vanhempien kuoltua autokolarissa. Kolmikko ilmaantuu Nashin ulottuville ja kutsuu tätä yhä vaativammin mukaansa. Ihmeeltä tuntuu, että harhoihinsa uponnut Nash alkaa kuitenkin oivaltaa, ettei ainakaan Marce ole oikea ihminen, koska hän  pysyy aina yhtä pikkuisena, noin 8-vuotiaana.

Alkaa taistelu sairaalassa aloitettua lääkehoitoa vastaan. Näkymät perheen oloihin sairaan miehen kanssa on tehty niin intensiivisesti, ettei leffan katsomista voi hetkeksikään keskeyttää. Taival vaikeuksien kautta voittoon kulkee niin, että katsoja alkaa kyynelehtiä. Viisaan vaimon järkkymätön tuki auttaa Nashia hitaassa paluussa takaisin Princetoniin. Sieltä löytyy kirjaston nurkkaus, jossa hän hissukseen puuhaa omiaan, kunnes ensin yksi, sitten yhä useampi opiskelija lähestyy arvostettua peliteorian kehittäjää. Nash alkaa ohjata opiskelijoita ja uskaltautuu pikku hiljaa luentosaliinikin. Silti tuttu kolmikko kulkee mukana, mutta Nash ei enää keskustele kumppaneidensa kanssa. Hän on niin sovinnossa sairautensa kanssa, että rohkenee tyynesti myöntää kysyjille asiantilan.

Melkeinpä nyyhkyleffan sfääreihin päästään siinä vaiheessa, kun Nash ottaa vastaan taloustieteen Nobel-palkinnon 1994 ja osoittaa puheessaan suurimmat kiitokset vaimolleen. Perhe on koossa, poika mukana juhlassa. Happy end lienee totisinta totta, sillä myös Kaunis mieli -elokuvaa palkittaessa Nash vaimoineen oli tilaisuudessa läsnä.

Ja minä mietin, onko voimakas mielikuvitus mahdollinen vain skitsofreniaan kalleellaan olevassa mielessä. Esimerkiksi sellaisten kuvitteellisten maailmojen luominen kuin Mika Waltarin Sinuhe, egyptiläinen kuuluu suistaneen kuvittelijansa mieleltään sairaaksi, kun piti irrottautua luomuksesta kaikkensa antaneena. Onko syytä olla tyytyväinen, ettei yllä moisiin suorituksiin?

Leffoja, lisää leffoja

Sadepäivän iloksi kertailen paria leffaa, jotka näin viime viikonloppuna. Perjantaiehtoon päänumero oli Woody Allenin You Will Meet a Tall Dark Stranger (2010). Se on näitä Allenin eurooppalaisjuttuja. Kirsi Raitarannan kattava juttu Woody Allen teki osuvan satiirin romanttisesta komediasta (27.10.2010)  löytyy osoitteesta http://www.skenet.fi/artikkeli/10/10/you-will-meet-tall-dark-stranger 

Niinpä minä tyydyn taas vain kirjaamaan muutaman oman mietteeni leffasta. 

Kaikki ainekset tuntuivat vanhastaan tutuilta, mikä mukavasti hymyilytti. Ihmiset pysyvät lapsekkaina, vaikka ikä karttuu. Eniten puuhaa aiheuttaa jatkuva uuden parin haku. Katsojalle näytetään sellaista, mitä henkilöhahmot eivät itse tajua. Esimerkiksi kuvan ikkunassa tiiraileva mies nähdään eräässä kohtauksessa korostetun rähjäisenä kadulla, kun ohi kulkee kuvan upea punapukuinen kaunotar sulhasensa kainalossa. Koska yrittänyttä ei laiteta, mies pääsee kuin pääseekin tavoitteeseensa - kantamaaan kamppeensa naisen asuntoon. Kumpikin on kevyesti eronnut entisestä paristaan.

Viiltävän tarkasti tulee näytetyksi myös yli kuusikymppisen miehen "uusi nuoruus" ja pikku hiljaa myös sen kuihtuminen. Eipä ole paluuta hylätyn vaimon luo, sillä tämä on löytänyt sielunkumppaninsa. Mies on leppoisa paksukainen, jonka habitus on mahdollisimman kaukana vävyn vinoillen anopilleen povailemasta pitkästä tummasta muukalaisesta. Hirtehinen karuselli pyörii ja tempaa mukaansa niin nuoret, vanhat kuin keski-ikäiset.

Hauskaa oli myös tarkata mehevää puhelintyttöä, josta tulee uusi vaimo ja ehkä äiti vanhan miehen kaipaamalle pojalle. Myötätunto heräilee miestä kohtaan, kun tämä sonnustautuu sinisen pillerin voimalla naimaan uutta vaimoaan. Vastakohtakin näytetään. Kerrassaan herkullinen kohtaus syntyy kuntosalilla, jossa kaunotar pyllistelee kolmen nuorehkon miehen arvioivasti katsellessa ja hissuksiin komentoidessa näkymiä. Ei aikaakaan, kun yksi miehistä pääsee lähikosketuksiin ammattilaisen tapaan neuvotteluja käyvän naisen kanssa. Lisää piirteitä äidiksi naitu saa kohtauksista, joissa hän mitä hulluimpiin turkiksiin kääriytyneenä palailee ostoksilta "kotiin" ja havahduttaa vanhan miehen huomaamaan älyttömät kustannukset. Enää ei auta sekään, että nainen julistaa olevansa raskaana. Mies osaa jo vaatia isyyden vahvistukseksi DNA-tutkimusta.

Nautin erityisesti elokuvan tiheistä kohtauksista, jotka oli leikattu niin, että vastakohtaisuudet korostuivat. Musiikkimiehenä Woody Allen osaa rytmittää tarinansa jäntevästi. Ilmeisesti myös musiikkivalinnoilla on iso osuus kokonaisvaikutelmaan. Vaikka katsoessa tietysti nautin kaikista äänistäkin, niin en enää muista niistä mitään.

Lauantai-iltana katsoin siltä istumalta ihan toisenlaisen leffan. YLE Teemalta näet tuli Aki Kaurismäen työläistrilogian ensimmäinen elokuva Varjoja paratiisissa vuodelta 1986 (http://teema.yle.fi/ohjelmat/juttuarkisto/varjoja-paratiisissa-s). Olen toki nähnyt sen ennenkin, mutta tulipa taas verestetyksi tuttavuutta. Allenin leffan perään katsottuna Kaurismäen kirveellä veistetty meininki väkisinkin hymyilytti. Tekijät ovat olleet liikkeellä aloittelijoiden tapaan. On otettu ja saatu purkkiin tiukkoja kohtauksia, sittemmin mestarillisiksi arvioituja. Ne on liitetty ihanan tunnelmoivin musiikkipätkin toisiinsa. Itse asiassa näin nyt selvästi, miten Kaurismäki tarjoaa ujon miehen hetkittäin erityisen herkkänä ja naista arvostavana. Allenin tapaan Kaurismäkikin näkee parinhaun olennaiseksi puuhaksi. Ja mies on se, joka lähestyy naista pyyteettä: tuo aamiaista eri huoneissa vietetyn yön jälkeen, antaa  puhtaat lakanat aamutuimaan nukkumapaikkaa tarvitsevalle naiselle ja luottaa tälle kotinsa, kun lähtee roskia kuskaamaan. Hetket ovat kuin asfaltista esiin puhkeavaa kukkaa katsoisi.

Tässä vielä lisälinkki Kaurismäkeen ja hänen tuotantoonsa  http://fi.wikipedia.org/wiki/Aki_Kaurism%C3%A4ki

Leffaa ukkosen edellä

Lehdessä julkaistu puffi neljine tähtineen herätti minut tallentamaan Olen aina rakastanut Sinua -leffan, jonka Yle Teema tarjoili keskiviikkoiltana 7.8.2013. Mökiltä kotioloihin ukkosmyrskyä paenneena tulinkin katsoneeksi elokuvan saman tien eilen illalla. Parituntinen vierähti lähes henkeä pidätellen telkkarin äärellä. Ei siis ihme, että leffaa kiitellään melkoiseksi saavutukseksi esikoisohjaajalta, entuudestaan kirjailijana tunnetulta Philippe Claudelilta.

Netistä löytyy arvosteluja. Ylistävin niistä on luettavissa tästä osoitteesta http://smackthejack.net/dvd.phtml?id=1761

Kiitoksia jakelee myös Yle Teema osoitteessa http://teema.yle.fi/ohjelmat/juttuarkisto/olen-aina-rakastanut-sinua-7
Kummastakin osoitteesta löytyvät perustiedot näyttelijöistä, juonesta, tuottamisesta ja muusta tärkeästä. Niinpä kirjaan tähän vain muutamia omia mietteitäni siskoksista, jotka tapaavat toisensa vankilan portilla Julietten, isosiskon, vapautuessa pitkästä vankeudesta. Koko hänen olemuksensa viestii alakuloa. Hän kuitenkin suostuu nousemaan pikkusiskonsa Léan autoon ja astumaan tämän kotiin. Siellä on huone odottamassa tulijaa.

Alkaa siskosten hidas totuttautuminen toisiinsa. Léan aviomies ei ota sopeutuakseen Julietteen, mutta adoptiotytöt tekevät tuttavuutta. Parasta on ensi alkuun Léan appiukon mykkä, hyväksyvä seura. Merkillisen taitavasti kohtaukset kehivät esiin Julietten menneisyyttä ja sitä ratkaisua, jonka seurauksena hänet on tuomittu 15 vuodeksi vankilaan. Vasta aivan lopussa Juliette saa sanoiksi siskolleen sen, minkä hän on padonnut mieleensä yrittämättäkään puolustaa itseään.

Hienovaraisesti tulee kuvatuksi, kuinka viranomaiset huolehtivat vankilasta vapautuneesta. Mutta henkisesti yhä loitolla oleva Juliette ei avaudu viranomaisille eikä myöskään yllä ystävyyteen, jota hänen valvojansa omassa hädässään etsii. Avioero kajastaa miehen ahdingon taustana. Samaa hätää Juliette on potenut kauan sitten. Hän päätyi silloin äärimmäiseen ratkaisuun ja antoi aiheen vankilatuomioon. Lämpimästi ihmisiä katsova mies menettää toivonsa. Hänen äärimmäinen ratkaisunsa on itsemurha.

Yhä useammat Léan perheen ystävät kiinnostuvat Juliettesta. Syntyy hurja tilanne kutsuilla, kun isäntä humalapäissään vaatii Juliettea kertomaan, missä tämä on piileskellyt niin, ettei ole edes tiedetty Léalla olevan siskoa. Tyynesti Juliette kertoo asian niin kuin se on - ja saa aikaan hurjan naurunremakan päivällispöydässä. Vain yksi vieraista, Léan työtoveri Michele, tajuaa Julietten puhuneen totta. Tovi ulkona puitten katveessa vahvistaa luottamusta, jota Juliette on jo aiemmin alkanut tuntea miestä kohtaan.

Vähin erin pilvet väistyvät Julietten yltä. Léan monin tavoin osoittama ja ilmaisema rakkaus isosiskoa kohtaan murtaa muureja, joiden sisään Juliette on itsensä sulkenut. Elokuvan nimi viittaa sisarusten varhaisiin vuosiin, jolloin pikkusisko oppi rakastamaan sisartaan unohtamatta tätä sittemmin päiväksikään. Loppuratkaisu tuottaa suuren helpotuksen Léalle, kun hän saa vihdoin tietää kaukaisten tapahtumien oikean laidan. Julietten voi kuvitella vapautuvan raskaasta taakastaan, sillä kuin katharsiksen kokeneena uskallan ennustaa hänelle hyvää elämää moniksi vuosiksi mitä ilmeisimmin yhdessä Michelen kanssa.

Ei muuten tullut mitään ukkosmyrskyä Turun tienoille. Näin se tosi elämäkin taas jatkuu yhtä uljasta elokuvaelämystä rikkaampana.

Sade taikoi leffaillan

Perjantain sade synnytti äkkipäätöksen häipyä mökiltä. Kotona odotti iso satsi leffoja omina tallennuksina. Katsottavaksi valikoitui itävaltalainen Revanche, josta Wikipedia tarjoilee sekä kattavan juoniselosteen että olennaiset tiedot tekijöistä ja palkinnoista tässä osoitteessa.

Alkukuvassa joku kuvassa näkymätön heittää kiven tai esineen veteen. Pitkähkö aika kuluu siihen, että renkaat häviävät ja veden pinta rauhoittuu. Ymmärsin kuvan vihjeeksi. Se melkein unohtuu, kunnes lähes lopussa nähdään päähenkilö, mies, heittämässä jotakin veteen. Onko se kivi vai ladattu ase, jäi tarkistamatta. Mutta veden pinta sävähtää väreilemään kuin sähköiskun saaneena ja saa katsojankin hätkähtämään. Kestää aikansa, ennen kuin vesi tyyntyy.  Melko pian sama mies nähdään keräämässä runsasta talviomenasatoa koriin, jonka hän kantaa isoisänsä asumukseen. Isoisää odotetaan palaavaksi sairaalasta. Kamera panoroi avaraan, rauhalliseen maisemaan. Katsoja huokaa helpotuksesta. Tarinasta jää hyvä mieli, sillä vaivihkaa osoitetaan, kuinka nämä vähäiset, syrjässä elävät ihmiset selviävät koettelemuksistaan, rauhoittuvat jatkamaan elämäänsä.


Tarina rakentuu arkisista aineksista vastakohdin. On mies ja nainen, salaa rakastavaiset. On mahdoton työkuvio ja uuden elämän tavoittelu etelässä. On ase ja sen myötä uhka. On rahanpuute ja yritys ratkaista puute ryöstöllä. On suunnitelma, jonka sattuma kellauttaa nurin. On pako ja paha mutka matkassa. On kaupunki ja maaseutu, jonne pakomatka juuttuu.

Lisää vastakohtapareja löytyy, kun tyttärenpoika saapuu isoisänsä pientilalle. Nuori ja vanha kohtaavat, innostumatta toisistaan ensi alkuun. Pakoileva, murtunut ryöstäjä huomaa isoisänsä asuvan poliisin naapurina. Tämän vaimo huolehtii vanhuksesta, ja taas mies ja nainen osuvat kohdakkain. Jännitteitä syntyy, yksi tilanne johtaa toiseen. Puunhakkuu toimii raavaan miehen keinona kestää surunsa. Hän tuottaa vanhukselle polttopuita ja tulee samalla antaneeksi näytön mieskunnostaan, minkä naapurin lapseton nainen oitis havaitsee.

Kaiken aikaa sävy säilyy vähäeleisenä ja -puheisena, vaikka ratkaisevissa kohtauksissa yksikin painava repliikki siirtää kuvion palaset uuteen asentoon. Synkät ajatukset hellittävät, mieli valaistuu ymmärrykseksi, hymy löytyy kasvoille, haitarimusiikki korville. Vastakohdat lientyvät. Salaisuus ryöstön tekijästä ja tulevan lapsen isästä säilyy, kosto väistyy turhana. Elämä jatkuu rauhallisena, kunnes seuraava koettelemus tuljauttaa ihmisen olemisen perustat sijoiltaan - ainakin hetkeksi niin kuin kivi rikkoisi lammen pinnan.