No, ei aikaakaan, kun ketterä isäntäväki löysi vaihtoehdoksi leffareissun Kirkkonummelle katsomaan isosti esillä ollutta ja yhä ohjelmistoissa pyörivää 12 vuotta orjana -elokuvaa. Tuossa tuokiossa oltiin ostamassa lippuja Kirkkonummen Kinon luukulla. Salissa istui ennen meitä jo toista kymmentä leffaharrastajaa. Lisää väkeä ilmestyi alkuminuuttien mittaan, niin että määrä lopulta tuntui jo yleisömenestykseltä. Itse paikka oli kokemisen arvoinen. Nykyrakentamiseen verrattuna vaatimaton puutalo passaa mainiosti elokuvien esittämiseen. Sisältä löytyy jopa kaksi salia, punaiset plyysipäällysteiset penkit ovat kelvolliset istua, melko kookas valkokangas riittää hyvin leffalle ja äänetkin toistuvat useista pikku bokseista ihan tyydyttävästi.
Mutta itse elokuva ei meissä kolmessa herättänyt innostusta. Kelloa tuli vilkuilluksi. Ei auttanut, vaikka leffaa ylistetään arvosteluissa ja se on saanut sekä palkintoja että Oscar-ehdokkuuksia (ks. esim. http://www.episodi.fi/elokuvat/12-years-slave/; http://nyt.fi/a1390457286906). Juoni löytyy kummastakin linkistä. Tosipohjainen, traaginen tarina tulkitaan tavalla, jossa henkilöhahmot jäävät perin yksiuloitteisiksi. Mieleen muistuivat vanhat Valittujen Palojen stoorit.
Pahat valkoihoiset ovat karmaisevan pahoja ilman muita sävyjä, hyvät samoin. Lamaantuneet orjat eivät kykene auttamaan toisiaan. Ei tunnu löytyvät ihmistä, joka kuuntelisi, mitä orjalla on sanottavana. Kohtaukset etenevät kuin selkokielisessä lukemistossa. Kauheat ruoskinnat ja muut kiduttamiset jatkuvat puuduttavan pitkinä. Jäin ihmettelemään, kuinka etelävaltioiden orjatalous lainkaan on kestänyt, jos ja kun työkykyisimpiä orjia on hakattu niin kuin elokuva esittää. Muistan sellaistakin lukeneeni, että isännät ovat varjelleet kalliilla rahalla ostamiaan orjia. On tietysti niin, että elokuvan kohtaukset pohjautuvat omaelämäkertaan. Tusinaan orjana olon vuosia mahtuu tapahtumia, jotka vasta elokuva tiivistää katsojaa hämmentäväksi jatkuvaksi väkivallaksi.
Elokuva sai minut muistamaan, kuinka vastustamattomasti Toni Morrison hahmottelee mustien ja valkoisten toisiinsa kietoutuneet kohtalot romaanissaan Beloved, suomeksi Minun kansani, minun rakkaani (1988). Se piirtää lukijan mieleen syvällistä kuvaa mustien ihmisten kohtaloista. Tämän Nobel-palkitun kirjailijan muutakin tuotantoa olen lukenut vakavissani.
Kummallisten keikausten viikonloppuun osui vielä tämä: pyyhälsimme Lietoon palattuani alakerran emännän kanssa Turun puutarhamessuille. Sen parasta antia minulle oli tunnin luento kompostoinnista. Kuinka voikaan käydä niin hyvä tuuri, että osuimme paikalle sopivasti. En enää kiusaa juttukavereita kompostointiaiheilla, sillä sain kosolti vastauksia piinaaviin kysymyksiin sekä linkin tärkeään blogiin. Nyt on vain pantava toimeksi mökillä, jotta kasvit virkoavat ja alkavat kukoistaa. Kuvassa vähän mallia puutarhureilta.
4 kommenttia:
Minä ja vaimo on kanssa myöhästytty viime aikoina muutamasta tapahtumasta. Hyvä että keksitte jotain tilalle!
Pikku onnettomuus tarjoaa hauskaa muisteltavaa, kun taas tavataan. Ei tosiaan käynyt vallan hassusti.
Kummallisia pieniä leffateattereita löytyy vähän sieltä sun täältä ! Työmiehen vaimoon on meilläkin liput...
Tarkistapa, milloin esitys alkaa, että tosiaan näette sen.
Lähetä kommentti