Sotahulluuden läpivalaisu

Aikoinaan kouluhistoriassa puhuttiin Schleswigistä ja Holsteinista, useimmiten yhteen liitettyinä. Lukiolaista ei paljoa heilauttanut, mihin isompaan kokonaisuuteen herttuakunnat kuuluivat. Nyt kun tanskalaiset ovat tarttuneet oman historiansa isoon aiheeseen ja tehneet vuoden 1864 sodasta järisyttävän TV-sarjan, me katsojat joudumme kertaamaan historiatietoja. Ensimmäinen sota käytiin 1848–1851. Se tuloksena alueet siirtyivät Tanskan hallintaan. Uusi sota vei alueet takaisin saksalaisille. Telkkarinsa ääressä katsoja on silmäkkäin nationalistisen hurmoksen, kurjan sodanjohdon ja poliittisen paksupäisyyden kanssa. Edes Dybbølin taistelussa koettu tappio ei lannista epärealistisimpia poliitikkoja, joista sokeimmat eivät ota luopuakseen unelmastaan, maksoi mitä maksoi.

Sarjan ohjaaja ja käsikirjoittaja Ole Bornedal  on tehnyt kiintoisan ratkaisun tuomalla tarinaan toisen aikatason, jossa vallitsee ikään kuin aikalaistemme elämä. Siinä hiukan resuinen nuori nainen lukee käsin kirjoitettua päiväkirjaa vanhukselle rähjäisessä kartanossa. Päiväkirjan kertojaksi osoittautuu Inge, tilanhoitajan tytär. Tutuiksi tulevat pian myös veljekset Laust ja Peter, maatyöläisen ja pyykkärin poikia. Katsoja kiintyy kaikkiin kolmeen yhdessä varttuvaan nuoreen.

Poikien isä palaa ensimmäisestä sodasta jalkavaivaisena. Hänen haavansa eivät parane. Pojat näkevät, kuinka isä  kuolee kevätpellolle leivosen livertäessä taivaalla. Kiuru kohoilee korkealle ilmaan useissa muissakin kohtauksissa. Se viestii toiveikkuutta taistelujen helvetin keskelläkin.

Nuoret joutuvat eroon toisistaan, kun pojat lähtevät sotaan. Henkilöistä tunnetaan tässä vaiheessa kartanon väki, joukko mustalaisia sekä Kööpenhaminassa nationalistisessa huumassa puhetta suoltava poliitikko Monrad. Tämä nauttii tuhtia puheopetusta kuululta näyttelijättäreltä. Sotainto kasvattaa kierroksiaan miehen hinkuessa yhä lisää naisen huomiota.

Hurjimpia ovat ne jaksot, joissa sodan raadollinen todellisuus räväytetään pidäkkeettä katsojan koettavaksi silmin ja korvin. Tästä kuuluu nousseen äläkkä Tanskassa. Kaiketi myös kuva sodanjohdon surkeudesta puhumattakaan poliitikoista, joita kukaan ei jarruttanut, on ollut kova pala tanskalaisille. Arvostettavina ihmisinä näyttäytyvät vain tavalliset sotilaat, jotka on vedetty mukaan hulluuteen kesken peltotöitään ja koulunkäyntiään.

Yle 1 lähetti viimeisen jakson eilen. Siinä eletään aikaa sodan päättymisen jälkeen. Suorastaan hartaan keskittyneesti seurasin, mitä tuleman piti. Tarinan keskeiset henkilöt kokevat kovia, kuten odottaa saattoi. Toinen veljeksistä kaatui jo aiemmassa jaksossa, toinen katoaa vuosiksi sotavankeuteen, mutta palaa lopulta kotiin. Ingestä tulee kartanonrouva jokseenkin vastoin tahtoaan, kun paronin hunsvottipoika on tullut jo keskellä taisteluja uskotelleksi hänelle Laustin ja Peterin kuolleen. Samainen poika sitten kosii Ingeä. Sävykästä on sekin, kuinka kuva vähin elein kertoo Ingen äidin salakavaluuden tämän hävittäessä tärkeän kirjeen. Äidin toive naimakaupasta toteutuu.

Loisteliaasti näytelty, lavastettu, sävelletty, kuvattu ja rytmitetty elokuvatarina päättyy rauhallisesti siihen, kun Ingen päiväkirjan viimeinenkin sivu tulee ääneen luetuksi. Ja käy ilmi, että kartanon autiudessa yksin elävä vanhus, Severin, on Ingen lapsenlapsi, lukijatytön sukulainen, niin kuin vanha kirje ja kuva todistavat. Severin kertoo olleensa kirjurina isoäidilleen sitten, kun tämä ei enää jaksanut itse kirjoittaa. Luennan päätteeksi Severin hiipuu hiljaa kuolemaan. Katsojan silmiin jää valoisa kuva neitosesta, joka kuolinvuoteella lepäävän vanhuksen viimeisten aikojen avustajana on löytänyt kosketuksen omaankin menneisyyteensä.

Vavhduttava näkymä tarjoaa hämmentävää pohdiskeltavaa sukulaisuudesta ja itse kunkin elämänvaiheiden kytkeytymisestä kokonaisen kansakunnan historiaan. Näiden kysymysten miettimisestä jatkan pikku hiljaa oman isäni suvun tutkimusta.