Näytetään tekstit, joissa on tunniste TV-sarja. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste TV-sarja. Näytä kaikki tekstit

maanantai 26. syyskuuta 2022

Helsinki-syndrooma herättää

Hitaasti alkoi kiinnittymiseni TV-sarjaan nimeltä Helsinki-syndrooma, vielä hitaammin pääsin jyvälle, mihin nimi viittaa. Mutta pääsinpä kuitenkin! Mieleen muistui myös Tukholma-syndrooma, josta puhuttiin ja kirjoitettiin melko kauan sitten. Siitäkin on tehty leffa tai TV-sarja.




Kun tajusin katsovani merkkiteosta, siirryin ahnehtimaan Areenasta osan toisensa jälkeen. Vasta koko sarjan ja etenkin sen kahdeksannen osan nähtyäni oli selvää, kuinka merkittävistä asioista sarjassa on ollut kyse ja kuinka yksikin ihminen voi kyetä organisoimaan vääryyksien korjaamisen vaikkakin laittomin keinoin. Viimeisessä osassa päähenkilön Elias Karon perhe näkee TV-uutisista, mitä mies on saanut aikaan. Yhtä lailla minä katsoin silmät ymmyrkäisinä tapahtumien viimeisiä käänteitä.

Jotta en tuhoaisi keneltäkään katsomiselämystä, paljastan juonesta vain Areenan tarjoamat tiedot:

"Etsimme totuuden, löydämme syylliset." Helsinki-syndrooma on Sorjosen tekijöiden uusi 8-osainen pohjoismainen jännitysdraama. Perheenisä ja yrittäjä Elias Karo (Peter Franzén) kaappaa neljä toimittajaa paljastaakseen, että pankinjohtaja ja oikeuslaitoksen tuomari veivät laittomasti 90-luvulla perheen ja suvun omaisuuden valtiovallan siunauksella ja aiheuttivat perhetragedian, joka on jatkunut tähän päivään asti. Päärooleissa: Peter Franzén, Oona Airola, Taneli Mäkelä, Tuulia Eloranta, Laura Malmivaara, Turkka Mastomäki, Eero Saarinen, Antti Luusuaniemi, Jakob Öhrman, Mari Rantasila. Pääkäsikirjoittaja: Miikko Oikkonen. Ohjaajat: Juuso Syrjä, Lenka Hellstedt, Marko Mäkilaakso. Tuotanto: Fisher King Oy.

Osuvimman arvostelun sarjasta löysin tästä Film-O-Holicin -jutusta.

Kiinnostaisi nähdä, kuinka mahdollisissa uusissa tuotantokausissa sähköalan yrittäjän Elias Karon ja muiden keskeisten henkilöiden käy ja mihin yhteiskunnallisiin kummallisuuksiin ne kytkeytyvät. Jatkoa lupaa se, että ensimmäinen kausi päättyy kohottavan avoimeen näkymään päähenkilön vaeltaessa metsässä. Auringon valo siivilöityy puiden lomitse. Toivoa on!

perjantai 14. kesäkuuta 2019

Kukat kuin häivähdys sukulaisista

Jonas Gardell on näiden päivien TV-nimi, sillä Yle Teema lähettää hänen käsikirjoittamaansa kolmiosaista perhedraamaa Päivät joina kukat kukkivat (De dagar som blommorna blommar). Ylen Areenassa koko sarja on ollut jo tovin nähtävissä.

 Eletään 70-lukua, muuttokuorma tulee esikaupunkialueelle, kolme perhettä tutustuu, Ingemar Stenmark voittaa maailmanmestaruuksia, kyläillään ja käydään cocktaileilla. Kulman takana odottaa äkkisyvä: kulissiperhet, uskottomuus, huumeongelma, Estonia, juutalaisten joukkotuho. 
Illanistujaisiin Bodil Munksås tulee yksin, sillä hän on eronnut "jo kauan sitten". Elofssonin pariskunta Eva ja Per Ove samoin Törnbladit Anita ja Roffan näyttävät alkuun sopuisilta, kunnes kummastakin huushollista alkaa paljastua ongelmia.

Vuonna 1978 Elofssonien neljästä lapsesta 15-vuotias poika, Benny, seuraa tapahtumia kotona ja naapureissa niin tarkkaan, että pystyy käyttämään havantojaan myöhemmin aikuisena ironisen näytelmän kirjoittamiseen ja ohjaamiseen. Ingmar Bergmanin Fanny ja Aleksander tarjoaa kaikupohjaa perhejoulun hajoamiseen.

Törnbladien pojista 18-vuotias Torbjörn aiheuttaa räjähdyksen heti, kun reissuiltaan ilmestyy kotiin. Pikkuveli, 15-vuotias Mikael, pakenee myrskyä huoneeseensa ja peittää äänet musiikilla. Roffan-isä sulkeutuu työhuoneeseensa, lukitsee oven ja tunkee sormet korviinsa. Anita-äiti jää yksin esikoisen kynsiin. Hän tekee kaikkensa, etteivät naapurit tai kukaan muukaan kuulisi perheen ongelmapojasta ja tämän huumeiden käytöstä. Apua ei haeta, vaikka koulustakin tulee tieto pojan häipymisestä omille teilleen. Aikuisena Torbjörn kyykyttää viljeään härskeillä avunpyynnöillä. Siinä sarjan äärimmäisin henkilötyyppi.

Teinipoikien kolmikon kolmas, Erik Munksås, on se, jonka myötä tarinaan tulee syvällisenä pohjavirtana juutalaisuudesta kumpuava näkökulma elämän rajallisuudesta. Erikin isän paikalla on lempeä äidinisä Josef, 1937 Virosta Ruotsiin opiskelemaan selvinnyt saksanjuutalainen, jonka koko muun perheen virolaiset naapurit tappoivat sotavuosina. Vain Josefin isoisä vietiin Siperiaan kuolemaan. Kuten tunnettua vuoroin Stalin ja Hitler tulivat pyytämättä Viroon. Vasta 1991 maa itsenäistyi uudelleen. Ratkaisevaksi TV-draaman vuodeksi on kirjoitettu vuosi 1994, jolloin aikuinen perheenisä Erik vie vaimonsa ja pienen poikansa Viljandista löytyneen äidin serkun luokse.

Eka kertaa sarjaa katsoessani en osannut tarpeeksi kiinnittää huomiota avauskohtaukseen. Alkutekstien taustana kuuluu hymni. Ensi kuvassa näkyy synagogan ruusuikkuna. Kuva siirtyy asunnon oveen. Se avataan hitaasti. Sisään astuu mies raskain askelin. Lattialla lojuu postia ylimmäisenä Dagens Nyheter -lehti. Kuva palaa synagogaan, siirtyy välillä takaisin tyhjään kotiin ja sinne palanneeseen mieheen. Myöhemmin selviää, että hän on Erik. Miehen äänellä luetaan tekstiä:
Joka vuosi aina roš hašanasta eli uudenvuodenpäivästä - jom kippuriin eli sovituspäivään asti - Jumala koettelee taivaassa jokaista ihmistä. Kirjoitetaanko ihmisen nimi tulevaksi vuodeksi Elämän kirjaan vai ei? Kenen tulee elää ja kenen kuolla? Kuka kuolee tuleen ja kuka veteen? Jumala harkitsee tuomiotaan kymmenen päivää, mutta ihminen voi vaikuttaa häneen rukouksin ja tekemällä parannusta. Ehkä siitä on apua, ehkä ei. Lopulta koittaa se päivä, jolloin Jumala päättää, ettei nimeäsi kirjoiteta Elämän kirjaan. Lopulta sinun on kuitenkin kuoltava. 
Kopioin tekstin kuva kuvalta, jotta ymmärtäisin Gardellin sirpaleisista kohtauksista rakentamien, eri vuosikymmenille sijoittamien tapahtumien syvän pohjavirtauksen. Toinen katsomiskerta auttoi palasten välisten liitosten havaitsemisessa. Vielä on matkaa arkiselta näyttävän sarjan filosofian tajuamiseen.

Pitkään juutalaisuudestaan vaiennut äidinisä Josef opastaa pientä, suloista Erikiä valokuvan avulla tunnistamaan sukulaisiaan ja muistamaan heitä juutalaisen perinteen mukaisesti. Isoisän kesämökillä kerätään niityltä kukkia isoon kulhoon merkiksi suvun kuolleista jäsenistä. Tavasta tulee tärkeä perinne myös Josefin kahdelle tyttärelle, joista Bodil on Erikin äiti. Syyspimeällä Josef ohjaa pojan katsomaan mökin rappusilta tähtitaivasta ja kertoo, että jokainen tähti muistuttaa jostakusta kuolleesta ihmisestä, sukulaisesta, kaikista Abrahamin lapsista. Tähdeksi päätyy aikanaan isoisä ja myös Erik.

Toisen jakson alussa ollaan ristiin synagogassa ja kukkaniityllä. Miehen ääni opettaa: 

Vain Jumala on ikuinen, iäti pysyvä. Kertomus Jumalasta ja meistä on vaellus käsi kädessä kautta aikojen. Ikuisen vaellus tomuhiukkasen kanssa. Kirjoituksiin ei oikeastaan sisälly ajatusta ikuisesta elämästä. Vain Jumala on iäti pysyvä.
Mielessä väikkyy myös kuva, jossa Josef vie Erikin synagogaan ja selittää, mitä siellä on. Lapsi saa kipan päähänsä. Kun lapsi sittemmin kysyy, uskooko ukki Jumalaan, tämä vastaa, ettei usko Jumalaan, vaan vaellukseen halki vuosituhansien. Ukin kuoltua hautajaiset juutalaisin menoin vahvistavat teinipojan mielessä ukin opetukset. Niinpä Viron itsenäistyttyä uudelleen Erik lähtee sinne tutkimaan lähes hävinnyttä Lipschutzin sukua.


Minulle kaikkein läheisimmäksi tuli Erikin tarina. Gardell painottaa sitä sekä alkukohtauksessa että toisen osan alussa ja kolmannen lopussa, kun Erik yksinään kerää kukkia tutulla niityllä. Ympärille alkaa nousta ihmishahmoina edesmenneitä sukulaisia, kaikilla kukkia käsissään. Erik katselee lähellä näkyvää vaimoaan Karinia ja poikaansa Jonatania tämän vierellä. Suru ja kaipaus ovat läsnä, mutta mies seisoo tyynesti ympärilleen katsellen. Perinne auttaa jatkamaan vaellusta, kunnes on aika kuolla.


Koko sarjan uusintakatseluun osallistui kaveri, jonka kanssa yleensä syntyy keskustelua nähdystä. Eilen ei paljoa puhuttu. Ehkä päivän ulkotyöurakat mökillä ja väliin sijoittuneet tunnin mittaiset katselusessiot niistivät puhehaluja. Paljon oli saatu Gardellin sarjasta valmiiksi pureksittua kuuntelemalla J. P. Pulkkisen ohjelmaa Television tiiliskivet. Siinä Pulkkkisen kanssa keskustelee käsikirjoittaja ja näytelmäkirjailija Mika Ripatti. Ylen sivulla sarja määritellään mestariteokseksi, joka ei päästä katsojaa helpolla. Samaan arvioon päätyi mökkiraadin kaksikko.

Silti en täysin ymmärtänyt isoisä-Josefin toimintaa. Munksås-nimiseksi "ruotsalaiseksi" itsensä muuntanut juutalainen havahtuu myöhään paljastamaan taustaansa tyttärille ja toisen pojalle Erikille. Kuin tehtävän saaneena ja juutalaisuuteen vihittynä Erik tonkii sukuaan Virossa. Arkistolöytöjen innostamana hän vetää perheensä mukaan matkalle Viljandiin. Seuraukset ovat kohtalokkaat. 

Hyvin koulutettuna, hienona miehenä Josef tuntuu Munksåsina olleen pienen perheensä taakka tai piilotettu ongelma. Eloon jäämistä muun perheen tuhouduttua Virossa seuraa syyllisyys. Vihjaako Gardell, että Josef lopulta rankaisee itseään? Vai onko kyse siitä, että moni vanhus päätyy samanlaiseen ratkaisuun kuin Josef saatuaan elämänsä "valmiiksi"?

perjantai 10. toukokuuta 2019

Näkymättömiä sankareita ja Kurjia, kumpiakin kuuden osan verran

Invisble Heroes, samoin Kurjat, tuli katsotuksi Areenan kautta nopeassa tahdissa, sillä en malttanut odottaa kummankaan sarjan viikoittain tarjottavia TV-osia.

YLEn sivuilla Näkymättömien sankareiden toinen käsikirjoittaja Tarja Kylmä pohtii tositarinasta aukeavia sudenkuoppia, jälkiviisautta ja historian kaunistelua: 
Historiankirjoitus paljastaa meille rakenteita ja motivointeja, mutta draama avaa moraalisia risteyskohtia: Mitä itse tekisit? Osaisitko erotella ne, jotka ovat hengenvaarassa niistä, jotka hyötyvät ja pelaavat omaan pussiin. Kenen puolelle asettua?
Elin mukana tarinassa, jonka hahmotin paremminkin draamadokumentiksi kuin draamaksi. Todelliset ihmiset ja tapahtumat ovat niin elävästi läsnä jokaisessa osassa, vaikkakin näyteltyinä. Koin tärkeäksi sen, että sain tietää vuoden 1973 Chilen tapahtumista tavalla, joka auttoi eläytymään yllättäviin tapahtumiin kaukana Suomesta. Toki niistä tuli aikoinaan luetuksi lehdistä, mutta ne korostivat presidentti Allenden karmeaa kohtaloa ja Augusto Pinotchetin jyrkkiä toimia takapiruna USA eivätkä niinkään kansalaisten kauhukokemuksia. Mitään vihiä silloin ei saatu ruotsalais- ja suomalaisdiplomaattien osuudesta sotilasjuntan vainoamien chileläisten pelastamiseksi, saati yhteistyöstä itäsaksalaisten kanssa.

Varakonsuli Ilkka Jaamala (Ilkka Villi) ja asiainhoitaja Tapani Brotherus (Pelle Heikkilä) Ruotsin suurlähettilään Harald Edelstamin (Mikael Persbrandt) avulla ratkovat sarjan eri osissa absurdeja tilanteita juntan edustajien kanssa. Näyttelijöiden kokoero puhuttelee. Edelstamin esittäjä on iso ja mahdikas, todellinen kuningaskunnan edustaja, jota pääministeri Olof Palme tukee. Ilkka Villikin on kookas ja myös särmikäs verrattuna Brotherusta esittävään muita lyhyempään ja pokkansa hyvin säilyttävään Pelle Heikkilään. Hykertelin, kun huomasin, että todelliseksi sankariksi sarjassa kohoaa Tapani Brotherus. Hänen  itseään korostamaton olemuksensa kiehtoo myös 22.4.2019 esitetyssä aidon Brotheruksen haastattelussa.

Vaimo Lysa Brotheruksen (Sophia Heikkilä) neuvokas tyyneys hämmästyttää, kun kotiin tulvii pensasaidan yli yhä lisää turvan tarvitsijoita. Näinkö lungisti oikea Lysa tosiaan hoiteli asioita? Vai tarvittiinko draamaan vastapainoa miesten hektisille ponnisteluille juntan edustajien hämäämiseksi? Pariskunnan kaksi lastakaan eivät tunnu ihmeemmin oudoksuvan tilannetta. Nautin tulkinnasta, jossa perhe puhaltaa yhteen, vaikka koti on kuin pakolaisleiri.

Chileläisnäyttelijät ovat olennainen osa tarinaa. Hekin tuntuvat edustavan uskottavasti rooliensa esikuvina olleita ihmisiä.
 
Hämmentävä kuva syntyy Suomen ulkoministeriön virkamiehistä. Santiagoon tullessaan heitä kiinnostaa ennen muuta golfin pelaaminen, jossain määrin myös metsäteollisuuden edunvalvonta. Paikalla pysyvästi olevat diplomaatit eivät saa kotimaasta mitään tukea. Suojaa hakevien chileläisten tilannettakaan he eivät huomaa. Herkullisen paljastavia kohtauksia on kirjoitettu mukaan myös siitä, miten Ulkoministeriössä äksyiltiin pakolaistiedoista. Eihän Suomen rooliin ole kuulunut eikä kuulu auttaminen! Kummasti mieleen tunkee rinnastus lähivuosien pakolaispuheisiin ja maahanmuuttajien torjumisiin.

 

Pidin suuresti sarjan jokaisesta osasta. Olen samoilla linjoilla Veli-Pekka Leppäsen kanssa, joka arvioi sarjan Hesarissa 20.4.2019 ja otsikoi juttunsa näin: Taitava ja ajan­kuvaltaan vankka draama­sarja kertoo, miten pohjoismaiset diplomaatit pelastivat 2200 ihmistä Chilestä 1973. Suosittelen koko jutun lukemista.

Kiitän sarjan tekijöitä siitä, ettei tarinaa ole pörhistetty toimintajännäriksi. Käsikirjoittajina kaksi naista, Tarja Kylmä ja Manuela Infante, sekä ohjaaja Mika Kurvinen lienevät selitys ratkaisulle. Pysyttely realismissa vahvistaa ainakin minun illuusiotani kaiken esitetyn todenmukaisuudesta.

---

Yhtaikaa Näkymättömien sankareiden kanssa YLE on lähettänyt taattuna brittidraamana tuoreen sovituksen Victor Hugon viisiosaisesta romaanista Kurjat (1862). Kauan sitten luin kaikki osat. Hämmentävää, että nyt vain hajanaisia muistumia joistakin henkilöistä palautui pinnisteltynä mieleen. Oli siis ihan paikallaan kerrata maineikas tarina. Pian huomasin seikan, joka ei miellytä: sarja kiihottaa närkästymään ja ottamaan yksioikoista kantaa esitettyihin ihmiskohtaloihin. Napoleonin aika häämöttää taustalla. Yhteiskunnallisia epäkohtia korjaavia uudistuksia ei tavoitella. Pysytellään hyväntekeväisyydessä ja kirkon edustajien lempeydessä. Lopuksi alleviivataan, ettei edes uusi vallankumousyritys muuta mitään.


Dominic Westin esittämän rangaistusvangin, Jean Valjeanin, hahmon tunnistin vanhastaan. Lisää piirteitä hän saa sarjan mittaan paljolti siksi, että hänen hirmuisen tuomionsa syynä on näpistys. Mutta hän tullut myös varastaneeksi hopeaesineitä papilta, joka ei kuitenkaan ole paljastanut miestä, vaan on sysännyt tämän pohtimaan, millaista elämää mies toivoisi elävänsä. Tapahtuu ihme, sillä Valjeanista tulee joksikin aikaa pikkukaupungin uuras pormestari, jota tämän yritystoiminnasta työtä saaneet asukkaat kiittelevät. Ketään ei ole jätetty työttömäksi.

Valjeanin vastapoolina David Oyelowon esittämä sadistinen vanginvartija Javert joutuu jo sarjan alkuvaiheessa vapauttamaan miehen. Sittemmin poliisipäällikkönä Javert kehittää pakkomielteeksi Valjeanin uudelleen vangitsemisen. Hän virittää ansan: syytöntä miestä uhkaa tuomio Valjeanin pikaistuksissa eräältä pojalta näpistämästä kolikosta. Rikosta käsitellään suurennellen ja vääristellen oikeudessa. Poliisipäällikkö itse on lahjonut "todistajat", mikä kuohuttaa katsojaa. Tuomarit sivuuttavat pokkana poliisipäällikön teon. Valjean ei voi olla tunnustamatta ja palauttamatta lanttia, mikä pelastaa syytetyn.


Toinen tuttu tarina on se, kuinka kaunis, viaton Fantine haksahtaa luottamaan rakkauteen, tulee hylätyksi ja epätoivoissaan jättää lapsensa majatalon emännälle "hoitoon". Miehensä kanssa emäntä kynii Fantinelta yhä lisää rahaa. Yrittäjänä Madeleinena tunnettu Valjean palkkaa ompelutaitoisen Fantinen työhön näpräämään monien muiden naisten kanssa koruja. Ehtona työsuhteelle on rehellisyys. Kun käy ilmi, että Fantinen on jättänyt kertomatta lapsestaan, Valjean erottaa Fantinen. Rahapulassaan äärimmäisiin keinoihin ajautuneena tämä sairastuu ja kuolee. Orjuutettu Cosette-tyttö pysyy majatalossa. Katsojana nyyhkin sekä Fantinen että lapsen kohtaloa. Valjean kantaa syyllisyyden taakkaa, mikä johtaa uusiin ratkaiseviin tekoihin.


Emännän omia tyttäriä hellitään, mutta Tuhkimo-sadun tapaan Cosette on lopulta se, jolle käy hyvin. Yrittäjänä rikastuneella Valjeanilla on varallisuutta kätkössä. Hän ostaa orjalapsen, vie tämän nunnien luo turvaan ja saa itsekin luostarista suojapaikan puutarhurina. Kuluu vuosia. Nunnien kasvattamana lapsi varttuu neidoksi ja haluaa pois luostarista. Valjean vie hänet ostamaansa kauniiseen kaupunkitaloon, jonka puutarha on kuin paratiisi. Pariisin puistoissa neito näkee muita ihmisiä ja tulee itsekin nähdyksi. Lakia opiskeleva Marius iskee silmänsä Cosetteen ja saa selville, missä tämä asuu. Romanttisessa puutarhassa neito kohtaa aidan yli kiivenneen nuoren miehen Mariuksen ja saa ensi suudelman. Eikä muuta taaskaan tarvita kuvitelmaan "ikuisesti" kestävästä rakkaudesta!

Tällä kertaa erinäisten vaikeuksien jälkeen nuoret kuitenkin avioituvat. Valjeanin anteliaisuus takaa Cosettelle mittavat myötäjäiset. Loppu on silkkaa satua verrattuna majatalon emännän tyttäriin, joille ei ole luvassa edes pitkää elämää, saati rikkautta ja rakkautta. Cosette on se, joka tekee uskomattoman säätyloikan, sillä orpo, rikkaan isoisänsä turvissa kasvanut Marius-sulho on perinyt sotasankari-isältään Napoleonin tälle myöntämän paronin arvon. Niinpä Cosettekin on lopulta paronitar!

Aika ohuelta tarina TV-sarjaksi tiivistettynä minusta tuntuu. Se muistuttaa paljolti satua sekä Valittujen Palojen takavuosien klassikkojulkaisuja, joita tarjottiin luettavaksi alkuperäisten, laajojen teosten asemesta. Nykyisin juonipaljastukset löytyvät Wikipediasta. Sieltä ei kuitenkaan löydy komeasti toteutettuja, aidon tuntuisia miljöitä kuten TV-sarjasta. Dramatisoinnin etuna onkin paitsi miljöön kuvaus myös upeat näyttelijät. Laadukkaan tuloksen takeena on kaikkinainen ammattitaito, jota TV-sarjan tuottaminen edellyttää. Kelpasi sitä katsella ja potea moraalikipristyksiä karmeiden yhteiskunnallisten näkymien äärellä. Selväksi käy, ketkä ovat hyviä, ketkä pahoja. Kukin saa palkkaa ansionsa mukaan. Olosuhteiden korjaamisiin ei Valjeanin lyhyen pormestarikauden jälkeen tunnu kenelläkään olevan vetoa.











maanantai 7. toukokuuta 2018

Hyytävä stoori

keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Sotahulluuden läpivalaisu

Aikoinaan kouluhistoriassa puhuttiin Schleswigistä ja Holsteinista, useimmiten yhteen liitettyinä. Lukiolaista ei paljoa heilauttanut, mihin isompaan kokonaisuuteen herttuakunnat kuuluivat. Nyt kun tanskalaiset ovat tarttuneet oman historiansa isoon aiheeseen ja tehneet vuoden 1864 sodasta järisyttävän TV-sarjan, me katsojat joudumme kertaamaan historiatietoja. Ensimmäinen sota käytiin 1848–1851. Se tuloksena alueet siirtyivät Tanskan hallintaan. Uusi sota vei alueet takaisin saksalaisille. Telkkarinsa ääressä katsoja on silmäkkäin nationalistisen hurmoksen, kurjan sodanjohdon ja poliittisen paksupäisyyden kanssa. Edes Dybbølin taistelussa koettu tappio ei lannista epärealistisimpia poliitikkoja, joista sokeimmat eivät ota luopuakseen unelmastaan, maksoi mitä maksoi.


Sarjan ohjaaja ja käsikirjoittaja Ole Bornedal  on tehnyt kiintoisan ratkaisun tuomalla tarinaan toisen aikatason, jossa vallitsee ikään kuin aikalaistemme elämä. Siinä hiukan resuinen nuori nainen lukee käsin kirjoitettua päiväkirjaa vanhukselle rähjäisessä kartanossa. Päiväkirjan kertojaksi osoittautuu Inge, tilanhoitajan tytär. Tutuiksi tulevat pian myös veljekset Laust ja Peter, maatyöläisen ja pyykkärin poikia. Katsoja kiintyy kaikkiin kolmeen yhdessä varttuvaan nuoreen.

Poikien isä palaa ensimmäisestä sodasta jalkavaivaisena. Hänen haavansa eivät parane. Pojat näkevät, kuinka isä  kuolee kevätpellolle leivosen livertäessä taivaalla. Kiuru kohoilee korkealle ilmaan useissa muissakin kohtauksissa. Se viestii toiveikkuutta taistelujen helvetin keskelläkin.

Nuoret joutuvat eroon toisistaan, kun pojat lähtevät sotaan. Henkilöistä tunnetaan tässä vaiheessa kartanon väki, joukko mustalaisia sekä Kööpenhaminassa nationalistisessa huumassa puhetta suoltava poliitikko Monrad. Tämä nauttii tuhtia puheopetusta kuululta näyttelijättäreltä. Sotainto kasvattaa kierroksiaan miehen hinkuessa yhä lisää naisen huomiota.


Hurjimpia ovat ne jaksot, joissa sodan raadollinen todellisuus räväytetään pidäkkeettä katsojan koettavaksi silmin ja korvin. Tästä kuuluu nousseen äläkkä Tanskassa. Kaiketi myös kuva sodanjohdon surkeudesta puhumattakaan poliitikoista, joita kukaan ei jarruttanut, on ollut kova pala tanskalaisille. Arvostettavina ihmisinä näyttäytyvät vain tavalliset sotilaat, jotka on vedetty mukaan hulluuteen kesken peltotöitään ja koulunkäyntiään.

Yle 1 lähetti viimeisen jakson eilen. Siinä eletään aikaa sodan päättymisen jälkeen. Suorastaan hartaan keskittyneesti seurasin, mitä tuleman piti. Tarinan keskeiset henkilöt kokevat kovia, kuten odottaa saattoi. Toinen veljeksistä kaatui jo aiemmassa jaksossa, toinen katoaa vuosiksi sotavankeuteen, mutta palaa lopulta kotiin. Ingestä tulee kartanonrouva jokseenkin vastoin tahtoaan, kun paronin hunsvottipoika on tullut jo keskellä taisteluja uskotelleksi hänelle Laustin ja Peterin kuolleen. Samainen poika sitten kosii Ingeä. Sävykästä on sekin, kuinka kuva vähin elein kertoo Ingen äidin salakavaluuden tämän hävittäessä tärkeän kirjeen. Äidin toive naimakaupasta toteutuu.

Loisteliaasti näytelty, lavastettu, sävelletty, kuvattu ja rytmitetty elokuvatarina päättyy rauhallisesti siihen, kun Ingen päiväkirjan viimeinenkin sivu tulee ääneen luetuksi. Ja käy ilmi, että kartanon autiudessa yksin elävä vanhus, Severin, on Ingen lapsenlapsi, lukijatytön sukulainen, niin kuin vanha kirje ja kuva todistavat. Severin kertoo olleensa kirjurina isoäidilleen sitten, kun tämä ei enää jaksanut itse kirjoittaa. Luennan päätteeksi Severin hiipuu hiljaa kuolemaan. Katsojan silmiin jää valoisa kuva neitosesta, joka kuolinvuoteella lepäävän vanhuksen viimeisten aikojen avustajana on löytänyt kosketuksen omaankin menneisyyteensä.

Vavhduttava näkymä tarjoaa hämmentävää pohdiskeltavaa sukulaisuudesta ja itse kunkin elämänvaiheiden kytkeytymisestä kokonaisen kansakunnan historiaan. Näiden kysymysten miettimisestä jatkan pikku hiljaa oman isäni suvun tutkimusta.




maanantai 27. lokakuuta 2014

Imperiumin iltarusko

Eilen illalla katsoin TV2:sta viimeisen jakson pitkään jatkuneesta sarjasta Boardwalk Empire. Aivan alusta en ole sitä nähnyt, mutta kun sen vihdoin äkkäsin, olen pysynyt hurjassa kyydissä.

Mikä selittää esimerkiksi minun kiinnostustani sarjaan? Tässä muutama vastaus: Taiten luodut ja tulkitut, osin todellisiin ihmisiin pohjautuvat hahmot kiinnostavat niin kuin parhaissa leffoissa. Samoin kaikki se, mitä verkostoja he kutovat. Keskeisin henkilö, Enoch "Nucky" Thompson, osoittautuu kotikaupunkinsa Atlantic Cityn napamieheksi, jolle kaikki ovet aukeavat. Raha ratkaisee. Mies loistaa kaupungin hyväntekijänä, joka varjelee mainettaan yhtä tarkasti kuin äärimmäisen huoltiteltua asuaan napinläpikukkineen. Kääntöpuolelta paljastuu, että hänellä on myös toinen, pimeä valtakuntansa. Se saa voimansa kieltolaista, joka tarjoaa yritteliäälle mahdollisuuden rikastua salakuljetuksella. Nuckyn upeaan, täyden palvelun rantakasinoon virtaa viinaa. Janoisia riittää monissa (sala)kapakoissakin. Lisätuloja kertyy lahjuksista. Ongelmia aiheutuu reviiritaisteluista, kuljetusreittien varmisteluista ja kieltolain noudattamista valvovista agenteista. Heistä yksi vaihtaa puolta.

Yhtäkään henkilöhahmoista ei esitetä sävyttömästi joko hyvänä tai pahana. Kaikilla on ristiriitoja ja pyrkimyksiä, joista osaa saatoin ymmärtää. Perhearvoja moni kunnioittaa, lasten parasta tavoitellaan. Mutta rikollinen kasvuympäristö, vaikkakin visusti peiteltynä,  estää esimerkiksi Nuckyn veljen Elias "Eli" Thompsonin perheen poikaa kiinnittymästä opiskeluihin. Yliopisto-opinnoin saavutettava kunniallinen ammatti ei houkuttele, kun ulottuvilla on kiehtova viinabisnes. Yksi rankka teko johtaa kammottaviin seurauksiin, joista nuori mies ei edes ole tarkasti selvillä, mutta katsoja pääsee pikku hiljaa perille koko kuviosta.

Isä-Elias joutuu pakkorakoon, kun kieltolakiagentti saa tapahtumasta kiristysvaltin, jolla koko Nuckyn imperiumi voitaisiin kaataa. Niin ei käy, sillä Nucky aavistaa veljensä uhkaavan petoksen. Tiukassa paikassa "Eli"  vääntäytyy irti agentin painostuksesta ja murjoo omassa olohuoneessaan tämän hengiltä. Jää avoimeksi, kuinka kadulta yksinään autoon nousevan Elin käy. Kyytiin hänet vinkkaa rikollisten apuriksi siirtynyt entinen agentti. Alunperin hän on ollut kiivas, raivoraitis ja uskovainen trokarien jäljittäjä, jolle sittemmin siunaantuu myös pari lasta. Lama-ajan surkeat olot koettelevat perhettä, mikä selittänee miehen ratkaisuja. Hänen kuvansa näkyy yllä oikeassa alalaidassa. Loppukohtaus Elin kanssa tarjoaisi hyviä mahdollisuuksia tarinan jatkokehittelyyn.

Margaret Thompson ei taivu miehensä kaikkiin manöövereihin, vaan tekee omia siirtoja, kunnes lopulta lähtee tiehensä. Pelisilmää Margaret omaa alun alkaen. Eilisessä päätösjaksossa Margaret vilahtaa pikaisesti tilanteessa, jossa hän näyttää muuttavan lapsineen kunnon asuntoon New Yorkissa. Arnold Rothstein on järjestelyn takana, kun saa Margaretin työnantajaltaan sieppaamaa arvokasta sijoitusapua. Odotan, että tämän nopeaälyisen irlannittaren yhteistyö juutalaispohatan kanssa on yksi juonne tulevissa jaksoissa, jos HBO vielä jatkaa sarjaa.

Mukana on varmasti myös kauhistuttava, hurskasteleva Dr. Valentin Narcisse, joka ei kuole, vaikka tätä pahaa kuinka yritettäisiin tappaa. Kovia otteitaan jatkanee myös Al Capone, samoin muut italialaislähtöiset gangsterit.

Sen sijaan yksi suosikkihahmoistani  Richard Harrow ei voi enää olla mukana, sillä hän menehtyy ampumahaavaansa.  Hän on se, joka sodassa oppinsa saaneen tappajan töistään huolimatta pystyy loppuun asti toimimaan myös hyvän puolesta. Vielä viime tekonaan hän näet pelastaa sotakaverinsa Jimmyn pojan kauas pois Atlantic Cityn rikollisympäristöstä. Tämän henkilön myötä katsoja elää sodan runteleman ihmisen kohtaloa tavalla, joka aika ajoin on pohdituttanut pitkään.

Kaiken kaikkiaan Boardwalk Empiren tähän astiset jaksot tarjoavat tarkasti koostetun freskon gangsterien puuhista Yhdysvaltain itärannikolla 1920-luvulta 1930-luvun alkuun, muttei ihan vielä kieltolain loppuun asti. Sarja nojaa paljolti historiallisiin tosiasioihin. Pätevät ohjaajat Martin Scorsese etunenässä ja tietysti myös erinomaiset käsikirjoittajat taustatutkijoineen ovat luoneet elokuvaan niin uskottavan maailman, että se herättää luottamusta. Katsoja pysähtyy pohtimaan, mitä sidoksia poliitikoilla yleensä on rikollisiin, miten kaikkinainen korruptio ilmenee ja syövyttää yhteiskunnan toimintoja. Kuinka hurmaavan "tavallisia" monet väkivaltaa kaihtamattomat tyypit voivatkaan olla, kun he arvioivat etujensa vaativan säällisiä käytöstapoja ja samalla voitelevat ympäristöään lahjoituksin. Ja kuinka yksin ihminen onkaan sitten, kun kulissit alkavat rapistua.


maanantai 21. lokakuuta 2013

Sillan varjoissa



 Sunnuntai-iltojen houkutus on katsoa Sillan (http://areena.yle.fi/tv/silta) vuorossa oleva jakso heti tuoreeltaan. Ei auta, vaikka tiedän seuraukset: uni ei tule ennen kuin aamuyön tunteina. Useat henkilöhahmot, poliisien keskinäiset työkuviot, heidän ontuva yksityiselämänsä ja kauheaakin kamalammat rikokset nostattavat jännitystä niin, että jään vielä sängyssä miettimään, mistä oikein on kysymys.


Sen olen jo oppinut, että Malmöstä pääsee äkkiä Kööpenhaminaan ja takaisin Juutinrauman kuulua siltaa pitkin. Ihmiset elävät tavallisen oloista arkeaan, mutta pahuus lymyää kenen tahansa lähituntumassa. Kuka vain voi osoittautua aivan muuksi kuin luulisi. Älykkäät, pitkälle koulutetut nuoret juuttuvat yhä syvemmälle eläinaktivistien porukkaan. Irti ei pääse muuten kuin tapettuna.

Voi vain aavistella, mikä kohtalo on niillä vanhemmilla, joiden kaksi nuorta löytyy surmattuna. Käsikirjoittajat lienevät tähdänneen siihen, että katsoja eläytyisi vaikkapa tällaisten vanhempien kauhistuneeseen tuskaan. Mistä kaikesta lastensa tekemisistä vanhemmat ovatkaan täysin tietämättömiä! Kenelle juolahtaisi mieleen, että säällisissä ammateissa toimivat menestyneet nuoret olisivat osa ekoterroristien monihaaraista organisaatiota?

Häivähdyksiä reaalitodellisuudesta häämöttää siinä, kuinka taitavasti eläinnaamioiset aktivistit käyttävät TV-kanavia viestiensä välittämiseen. Mutta miksi puuhassa mukana oleviakin kidutetaan ja tapetaan, missä luuraa toiminnan pääorganisoija? Onko kenties keski-ikäinen huippujohtajalta vaikuttava ja kylmänkalsea aviomies jotenkin mukana rikoksissa? Hyytävä tunnelma luksustalossa, paljot poissaolot kotoa, kosketuksen väistely ja vaimon viestintätietojen urkinta epäilyttävät. Ja kuka kutsuikaan vaimon nimissä tietyn ammattirakastajan treffeille puistoon - kolkattavaksi. Tällaiset tarkkaan annostellut tapahtumien kulut koukuttavat meitä kauhistumisalttiita katsojia pysymään ruutujen ääressä vastakin.

Tunnistan oman jännittämiseni syyksi sen hitaasti vahvistuvan kauhun, kun sarjan hahmot eivät tunnu olevan turvassa missään, eivät kotonaankaan saati hotellihuoneessa. Taas ensi sunnuntaina - tai ehkä vasta maanantaina tallennusta katsellen -  saa pelätä, mitä kamalaa Sagalle tehdään, kun jo eilisessä osassa eläinpäisten joukko ryntäsi sisään ja uhkasi uutteraa malmölaispoliisia. Ja mikä kumma sairastutti Martinin pienen pojan Kööpenhaminassa? Kauhealta tuntuu sekin, että ihminen tulee saattaneeksi itsensä suojattomaksi, kun haluaa olla pari yötä yksinään poissa kotoa. Kukaan ei kysele perään, ennen kuin...



maanantai 2. syyskuuta 2013

Silta valvottaa

 Jo yhdeksänä sunnuntai-iltana TV-sarja nimeltä Silta eli Bron/Broen on houkutellut minut iltaunisen valvomaan ja tuoreeltaan katsomaan vuorossa olleen jakson. Siksi toiseksi hurja tarina jää vaivaamaan mieltä niin, ettei nukkumisesta tule pitkään aikaan mitään. Viime yönäkin kieriskelin sängyssä ja mietin, mistä Silta oikein puhuu.
Yle hehkuttaa sivuillaan rikosdraamasarjan laadukkuutta ja mainitsee muun muassa, että ruotsalais-tanskalaista alkuperää oleva sarja on ollut jättimenestys, voittanut lukuisia palkintoja ja sen esitysoikeudet on myyty jo yli 50 maahan. Tarina alkaa, kun Ruotsin ja Tanskan väliseltä Juutinrauman sillalta löytyy naisen ruumis. Molempien maiden poliisi kutsutaan paikalle ja pian selviää, että heillä on käsissään tavallista monimutkaisempi tapaus.
 - - Sillan päähenkilöitä ovat Malmön poliisin pilkuntarkka Saga Norén (Sofia Helin) ja Kööpenhaminan poliisin löysäranteinen Martin Rohde (Kim Bodnia). Saga on monella tapaa erittäin pätevä poliisi, mutta sosiaalisesti tavattoman erityislaatuinen. Martin taas on hänen vastakohtansa: empaattinen ja hyvä ihmisten kanssa, mutta sääntöjen suhteen melko huoleton. Kaksikolle selviää pian, että heillä on käsissään yhden siltamurhan sijaan kaksi ja että murhaaja ei tapa vain tappamisen ilosta, vaan hänellä on oma yhteiskunnallinen sanomansa. Järisyttävä kaksoismurha onkin vasta alkua tappajan hyytävälle suunnitelmalle, jota hän on valmistellut vuosia. 

No, sarjasta lienee kirjoitettu useiden lehtienkin palstoilla niin paljon, etten jatka sisällöstä tämän enempää. Minua pohdituttaa se, miten etenkin Martin joutuu silmäkkäin sellaisten omien ratkaisujensa kanssa, joiden hän on kuvitellut jääneen ja jäävän piiloon. Pikku hiljaa mies näet taipuu myöntämään osuutensa kauheisiin tapahtumiin ja säikähtää osallisuuttaan, jopa jonkin asteista syyllisyyttään. Saga katselee tapahtumia melkoisen erilaisesta vinkkelistä. Pikaiset juttuhetket näiden kahden kovassa paineessa työtään tekevän poliisin kesken ovat minulle isoja avauksia ihmisen ahdinkoon. Perhe, etenkin aikuinen poika yhdestä entisestä perheestä, kokee Martinin pettäjänä, kun taas minä katsojana näen miehen ihan toisin. Käsikirjoittajat ovat luoneet muun muassa tilanteen, jossa satunnaisesta vieraissa käynnistä paisuu kotona niin iso juttu, että vaimo heittää Martinin ulos - ja mies lähtee vastaan panematta.

Ajattelemisen aiheita tarjoaa myös Martinin sterilisaatio, joka paljastuu työkavereillekin, kun Saga asian  höläyttää julki. Hänelle mikään asia ei ole sellainen, josta pitäisi vaieta. Sagan reaktiot ovat vapauttavia. Toisaalta Martinista yllättäen purskahtava yletön kiukku kuulustelutilanteessa talttuu äkkiä, kun Saga omalaatuisella rauhallisuudellaan palauttaa toiminnan asialinjoille. Kumpikin oppii vähin erin toiseltaan, kuinka ihmisten kanssa on hyvä toimia. Harvinaisen mittavan käsittelyn saavat Martinin syrjähypyt ilman, että olisin tunnistanut juttuhetkissä moralisointia. Toisaalta myös Saga saa opastusta Martinilta esimerkiksi siinä, milloin muille olisi hyvä jaella kiitoksia. Saga ei tunnu huomaavan, että hän kiinnostaa miehiä muutenkin kuin seksikumppanina. Martinin avulla Saga saa vihiä siitä, että mies tosiaan voi kaivata seurustelua, ei pelkästään seksiä. Kiinnostavaa!

Tarina on tiheä. Siinä risteilee säikeitä vakavista yhteiskunnallisista ongelmista aikuisten erilaisiin töihin. Lasten kokemukset pilkahtelevat usein esiin. Poliisien yhteistyö kahta puolen pitkää siltaa valottuu tarkasti. Paljastuu myös se, että poliisien joukossa piilee rikollisia. Kun tietty väkivallan virkamies on kokenut romahduksen omassa perheessään, kyltymätön viha on alkanut muovata entisestä "hyvästä ihmisestä" murhaajaa. Pikku hiljaa tapahtumat ovat kiertyneet yhä lähemmäs Martinin perhettä. Jo pitkään olen jännittänyt, milloin perheen lasiseinäinen talo on se, joka ei enää suo kenellekään mitään turvaa. Eilisiltaisessa jaksossa pelkoni toteutui. Jakso ei tosiaan ollut mikään tuutulaulu nukkumaan menijälle. Silti aion katsoa ensi sunnuntaina sarjan 10. ja tällä erää viimeisen osan, vaikka se hyvinkin voi valvottaa minua tuntitolkulla. Toisaalta jumalan asemassaan käsikirjoittajat ovat voineet rakentaa loppuun sellaisen katharttisen ratkaisun, ettei katsoja jää kieriskelemään mihinkään kauhukuviin, vaan vapautuu niistä. Saapa nähdä, kuinka käy.