Mihin itse kustakin on?

 Äskettäin Yle Teema lähetti parituntisen elokuvan Hannah Arendt (2012). Sen on ohjannut Margarethe von Trotta. Vahvoja naisia molemmat. Elokuvasta käy ilmi se tosiseikka, että Hannah Arendt seurasi Adolf Eichmannin oikeudenkäyntiä Israelissa ja kokosi siitä tutkimuskäyttöön kaikki dokumentit omien havaintojensa lisäksi. Hän oli sopinut artikkelin kirjoittamisesta New Yorker -lehdelle. Sittemmin hän julkaisi aiheesta myös kirjan.

Leffan katsottuani jäin miettimään kohtausta yliopiston täydessä luentosalissa, jossa opiskelijoiden seassa istuu Hannah Arendtin kollegoja. Nämä eivät ota ymmärtääkseen, mitä Arendt tarkoittaa pahuuden banaalisuudella ja miksi hän kirjoittaa, että jotkut natsiaikaiset juutalaisjohtajat tulivat itsekin osallistuneeksi juutalaisten joukkotuhoon.

Kohtaus on äärimmäisen vaikuttava. Siinä näyttelijä Barbara Sukowa Hannah Arendtina luennoi ja yltää kirkkaaseen analyysiin Adolf Eichmannista. Hän ei ole pelkkä pahan ruumiillistuma, vaan kiistatta ihminen. Sellaisena hänet on teoistaan tuomittava. Opiskelijat kuulevat, mitä Hannah sanoo, työtoverit ovat sulkeneet korvansa, koska Hannahin raportista selviää eräiden juutalaisjohtajien yhteistyö natsien kanssa. Se on seikka, jota ei olisi saanut sanoa, ikään kuin holokaustin kokeneet juutalaiset kansana olisivat kaiken pahan tuolla puolen.

Hannah julistaa, kuinka Eichmann vedotessaan toistuvasti noudattaneensa vain käskyjä, luopui olemasta persoona, ajatteleva ihminen. Hän ei pohdiskellut itseään ja tekojaan  havaitakseen, mikä on oikein, mikä väärin tai mikä on kaunista, mikä rumaa. Arendtin mukaan jokaisen ihmisen on vaalittava omaa persoonallisuuttaan ajattelevana olentona. Kukaan ei voi vetäytyä vastuusta vetoamalla olevansa tai olleensa pelkkä käskyjen noudattaja. Tällaisten arkisten ihmisten toimin ja käskyjen noudattamisin natsit romahduttivat yhteiskunnan moraalin, mikä alkoi näkyä uhreihin kuuluvienkin teoissa. Niinpä minkä tahansa ryhmän tai kansan edustajista löytyy sellaisia, jotka ovat luopuneet ajattelusta eivätkä tajua, mitä tekevät. Meistä jokainen ihmislajin edustajana on siis vastuussa tekemisistään. Tässä itse kullekin on nieleskelemistä nyky-yhteiskunnan myllerryksissä. Kuinka lyhyt onkaan matka sanoista tekoihin, käskyistä niiden noudattamiseen!

Taustaksi kopion Wikipediasta tietoja Arendtin kohua herättäneestä raportista:

Saksalaissyntyinen filosofi Hannah Arendt (1906 – 1975) suututti monet reportaasillaan, jonka hän kirjoitti Adolf Eichmannin oikeudenkäynnistä amerikkalaiselle New Yorker -lehdelle vuonna 1961. Arendt meni seuraamaan hirvittävän sotarikollisen tuomiota mutta näkikin Eichmannissa lähinnä melko tyhmän ja mitättömän miehen, joka oli koko elämänsä ajan yrittänyt pönkittää itsetuntoaan olemalla mukana jossain itseään suuremmassa. Tämä ei ollut mikään Mefistofeles vaan tylsä byrokraatti, joka kuolemantuomion uhatessakin nolostui punastuen, kun syyttäjä kertoi hänen niukaksi jääneestä koulusivistyksestään. Arendt myös kritisoi israelilaissyyttäjän toimintaa, mitä monet erehtyivät pitämään Eichmannin puolustelemisena.
Arendt julkaisi reportaasinsa myös kirjana, ja siitä tuli klassikko. Arendtin tekstistä vakiintui yleiseen kielenkäyttöön erityisesti sanapari ”pahuuden banaalius”, jolla hän tarkoitti sitä, kuinka holokaustin kaltainen ennennäkemätön rikos perustui käytännön tasolla lukemattomien Eichmannin kaltaisten kritiikittömään, kapeakatseiseen ohjeiden ja määräysten seuraamiseen. Vanha natsirikollisten puolustus ”noudatin vain käskyjä” oli mitä hirvittävimmällä tavalla totta.
Arendtin luultavasti kuuluisin työ herätti vastalauseiden myrskyn, johti välirikkoon vanhojen ystävien kanssa ja pakotti hänet puolustamaan ajatuksiaan julkisesti – sekä kohtaamaan oman menneisyytensä. Tästä filosofin elämän käännekohdasta kertoo Margarethe von Trottan vuonna 2012 valmistunut draamaelokuva. Nimiosassa on saksalainen Barbara Sukowa.

Tässä vielä lisää:

Arendtin teos Eichmann in Jerusalem: A Report on the Banality of Evil (1963, 'Eichmann Jerusalemissa. Raportti pahan arkipäiväisyydestä') herätti aikoinaan suurta kohua. Arendt kertoo kirjassa Adolf Eichmannin oikeudenkäynnistä Israelissa 1961. Kirjan keskeinen väite on, että Eichmannia ja hänen kaltaisiaan rikollisia ei luonnehdi jokin poikkeuksellinen tai erityislaatuinen, muulle elämälle vieras pahuus. Pahuuden ongelma onkin päinvastoin juuri siinä, että Eichmannin tapaiset rikolliset ovat tavallisia ihmisiä, jotka sortuvat hirmutöihin ajattelemattomuuttaan, seuraten byrokraattisia ja ”oikeita” sääntöjä. Eichmannilta puuttui Arendtin mukaan moraalista mielikuvitusta – hän ei osannut pohtia tarkoin, mitä oli varsinaisesti tekemässä, eikä näin ollen myöskään kyseenalaistaa ylhäältä annettuja ohjeita. Näin Arendt haluaa suunnata eettisen huomion siihen, miten hyvän ja pahan välinen ero voi riippua varsin ”banaaleista” arkielämän seikoista.