Elle, kovaksi kasvanut

 Joitakin aikoja sitten tallensin Yle Teeman tarjonnasta hollantilaisohjaajan Paul Verhoevenin Ranskassa 2016 julkaistun elokuvan Elle pääosassa Isabelle Huppert. Eilen katsoin yksikseni rajun leffan. Tänään olen lukenut siitä muutamia kritiikkejä. Niissä arviot heittelevät, kuten tämä, tämä ja tämä juttu näyttää. 

Yhdellä katsomisella pystyn toki kirjoittamaan joitakin havaintoja näkemästäni. Tyynesti kuin alkukohtauksen tummanpuhuva pulska kissa katsoin niin raiskaukset kuin Ellen kylmäverisen kamppailun hyökkääjää vastaan. Kävi pian selväksi, ettei ole kyse naisesta, joka sortuisi koettuaan väkivaltaa yllätettynä kotonaan. Ellen viileä järjestelmällisyys siivouspuuhissa ja tyynessä kylpemisessä hämmästytti. Ei soittoa poliisille, ei edes kenellekään tutulle. 

Muutama kuvien yksityiskohta päilyy mielessä, yhtenä niistä hitaasti kylpyveden pintaan noussut verinen vaahto Ellen jalkojen välistä.

Panikoimatta Elle lähtee tapaamaan ystäviään. Kasvojen ruhjeet hän selittää kaatumisella. Vasta pöydässä samppanjapulloa avattaessa hän mainitsee kuin ohimennen tulleensa raiskatuksi. Seurue järkyttyy, viivytellään hetki samppanjan kanssa. Ei sen kummempaa.

Firman omistajana työkuvioissa käy oitis ilmi, kuka on pomo: Elle. Hänen armeijansa on ryhmä animaatioiden tekijämiehiä keulanaan hahmojen piirtäjä. Videoiden aiheissa ja juonenkäänteissä korostuu hurjaksi yltyvä seksikuvasto. Yksi osaajista keksii ympätä Ellen kasvokuvan hirmuolioon ja jakaa pätkän porukan koneille. Pila naurattaa hetken. Elle tuntuu tajuavan kuka on pilan takana ja pyytää kiltin oloista animoijaa hakkeroimaan kaikkien koneet pilailijan selvittämiseksi. Palkkioksi rikoksesta pomo lupaa tukun euroja verotta. Tapaus tosiaan selviää, ja pilavideo häviää koneilta. Palkkion asemesta kyseinen animoija joutuu nöyryytetyksi.

Katolisuus häämöttää paikoin tapahtumien taustoissa ja henkilöissä, yhden illallisvieraan kohdalla julkiuskovaisuutena. Panin merkille, kuinka Elle hivelee jalallaan naapurinsa, hartaan katolisen rouvan aviomiestä illallisen kuluessa. Elle ei siis ole viaton, vaan hän houkuttelee miestä. Aika ajoin levollisen oloinen naapuri käy jopa auttelemassa Elleä talohommissa, mutta voi myös vetää ylleen kaamean mustan kumiasun naamareineen. Lopussa juuri tämä mies osoittautuu Ellen raiskaajaksi. Äitinsä pelastajaksi osuu paikalle oma poika ja kalauttaa naapurin kuoliaaksi itse teossa. Tässä vaiheessa poliisit hälytetään paikalle.

Katsojan hämmästykseksi naapurin leskeksi jäänyt rouva kiittää kesken muuttopuuhiaan Elleä. Rouva tunnustaa, että hänen miehensä synkeä puoli sai toteutua Ellen kanssa (!). Vaimo siis armahtaa miehensä. Tässä jos missä olisin tarvinnut teologia avuksi tulkitsemisessa.

Erikoislaatuisia naisia on muitakin. Yksi heistä on botoksilla itseään kohennuttava ja nuoria miehiä ylläpitävä Ellen äiti. Hän vaatii, että tytär menisi tapaamaan pitkää tuomiota sarjamurhista istuvaa isäänsä. Mieheen tiivistyy Ellen kipupiste, joka sykkii muistoa lapsena koetusta raiskauksesta. Jokin valokuva tuhkan ryvettämästä kymmenvuotiaasta on jäänyt pyörimään lehtiin, mikä yhä varjostaa Ellen äveriästä elämää. Tässäkö selitys videoiden aihepiiriin? Niissä hän pystyy kostamaan raiskaajille firmansa osaajien  taidoin.

Molemmat vanhemmat kuolevat. Äiti tuupertuu aivoverenvuotoon kesken joulun juhlinnan, isä löytyy sellistään hirttäytyneenä kuultuaan tyttärensä tulosta vierailulle. 

Erinäisiä muitakin tapahtumia tarinaan sisältyy, muun muassa oman pojan "isyys". Ja Elle tunnustaa parhaalle ystävälleen, kuinka hän makasi tämän miehen kanssa. Kaiken Elle tekee kylmästi ja katsoo tarkasti muiden reaktioita. 

Elämä jatkuu uusin kääntein. Niistä ensimmäinen lienee yhteen lyöttäytyminen ystävättären kanssa, joka ehdottaa muuttavansa Ellen isoon taloon. Yhteinen matka alkaa kylki kyljessä kävellen puistokäytävää, muistaakseni hautausmaalla.

Tajusin elokuvan merkkiteokseksi, vaikken siitä ns. tykännyt. Kaikin puolin tiukkaa työtä, erinomaisia näyttelijöitä etunenässä tietysti Ellenä Isabelle Huppert.

Isän matkaa muistin häivähdyksinä

 Ovikello on soinut, Anthony on havahtunut, riipinyt kuulokkeet korviltaan ja hihkaissut jotenkin, että sinäkö siellä, Anne. Tytär on hälytetty kaupasta palaamaan isän luo.

Isä ja totinen tytär, siinä maineikkaan elokuvan keskeiset hahmot. He tulivat tutuiksi, kun YLE tarjosi Oscar-palkitun leffan Areenasta katsottavaksi. Elokuvateatterien vetonaulaksi siitä ei kai enää ole.

Meitä katsojiakin oli kaksi. Kumpikin keskittyi inahtamatta näkemään, mitä "kotona" tapahtuu. Ihmetystä herätti, kenen kodissa oikeastaan ollaan. Isä toimi aivan kuin omassa upeassa lukaalissaan, mutta sekaannuksia aiheutui katkelmista, joissa Anne puhui miehensä kanssa. Oliko isä sittenkin otettu asumaan tyttären luo?

Anne puuhasi kotiin apua, mutta isä pani hanttiin. Hän osasi ilkeillä niin, että yrittäjät lähtivät itse.

Kuvassa taas yksi uusi tarjokas, Laura. Isä kiinnostui hänestä kuin jossain poissa viipyvästä, kaivatusta tyttärestään Lucystä. Anne on pulassa, sillä hänen pitäisi muuttaa Pariisiin, Sieltä hän tulisi viikonloppuisin tapaamaan isäänsä.

Pikku hiljaa hienon huoneiston sisustus rappeutuu kuin kuvajaisena Anthonyn muistin haurastumisesta. Tietyt tilanteet toistuvat ja hämmentävät katsojaa Anthonyn lailla.

Lopulta sama asunto on muuntunut hoivakodiksi ja sen yhdeksi huoneeksi, jonka ikkunasta avautuu näkymä lehteviin puihin. Hoitaja vaikuttaa Anthonysta tutulta. Käy ilmi, että isä on asunut jo jonkin aikaa tässä ympäristössä, vaikkei muista sinne muuttaneensa. Päivittäin hän on tavannut juuri näkemänsä hoitajan...

Me kaksi yli kahdeksankymppistä katsojaa mietimme totisina oman muistimme tilaa. Mutta emme vajonneet murehtimaan tulevaisuutta, vaan luimme muutaman kritiikin leffasta, kuten tämän. Mitään suurta keskustelua nähdystä ei tällä kertaa herunut. Toteutus nojaa erinomaiseen käsikirjoitukseen, josta ohjaaja Florian Zeller palkittiin Oscarilla, samoin Anthony Hopkins roolityöstään. 

Kiitokset taas YLElle erinomaisesta leffasta.

Jeʹvida

 

Sateisena tiistai-iltapäivänä suunnistettiin Kino Piispanristiin valmiina katsomaan maailman ensimmäinen koltansaamenkielinen elokuva Je'vida. Saliin 3 ilmaantui kaikkiaan kuusi ihmistä samassa tarkoituksessa. Kuinkahan pitkään näillä katsojaluvuilla leffa pysyy ohjelmistossa? 

Elokuva vangitsi oitis keskittymään. Pikku hiljaa selviää, että ukkinsa kanssa kalastavan tyttösen tarinaa seurataan myös aikuisena ja vanhana. Ensin Je'vida (Agafia Niemenmaa) on 10-vuotias vuonna 1952, sitten Iidana (Heidi Gauriloff) tunnettu nuori aikuinen 1960-luvulla. Kaikkein tutuimmaksi tulee ensi alkuun jyrkkä vanha nainen (Sanna-Kaisa Palo) yhdessä sisarentyttärensä kanssa, joka ei tiedä mitään äskettäin kuolleen äitinsä lapsuudesta eikä talosta järven rannalla. Sanna (Seidi Haarla) yrittää kysellä tädiltään, yrittää muotoilla oikeaa kysymystä. Vastauksia ei tule, vaan tavaroiden hävitystä pihalla nuotiossa. Sieltä Sanna pelastaa yhden valokuvan tytöstä. Kuvan takaa löytyy kirjoitus Je'vida 1952.

Vähin erin muistot heräävät. Elokuvaksi muuttuneina katsoja pääsee perille Je'vida/Iidan avainkokemuksista. Herkimpinä hetkinä tyttö soutaa venettä, kun ukki kokee verkkoja. Jutellaan omalla kielellä. Ukki tunnistaa herkän tytön tuntemukset ja jättää jopa kalaverkkoon reiän merkiksi, että sukelteleva lapsi pääsee pois ansoista kuin vesilintu konsanaan. Ukki ei päästäisi tyttöä kouluun, joka tietäisi ansaa, josta ei selviäisi. Mutta ukki kuolee. Äidin mielestä tytön on opittava lukemaan, mikä tarkoittaa kauas kotoa asuntolaan muuttoa pitkiksi ajoiksi.

Totisinta katsottavaa ovat kohtaukset koulussa ja asuntolassa. Yläviistosta opettaja julistaa, ettei lappia sovi puhua. Je'vidan nimi typistyy Iidaksi. Aikuisten mallin mukaisesti lapset ohjautuvat kiusaamaan niitä, jotka ovat jotenkin erilaisia, kuten saamelaisia tai yökastelijoita. Je'vidan turvaksi äidin ajattelema isosisko muuttaa pian pois asuntolasta.

Sanna osoittautuu taiteilijaksi, joka kuulee sisältään kauan kuiskineen ääneen. Hän tunnistaa maiseman niin omakseen, että virittää maalauspohjan rantaan, hahmottelee siihen näkemäänsä ja tuntemaansa. Iida-täti seuraa syrjäkarein siskontytön työtä. Sen oikeaan alanurkkaan on ilmestynyt naishahmo liehuvin hiuksin profiilikuvana. Onko se kadonnut Je'vida? Vai taiteilija-Sanna itse?

Tulee puhetta Sannan odottamasta lapsesta ja tämän isästä. Iida tunnustaa, ettei koskaan saanut omaa lasta, vaikka lähti miehen mukana etelään. Nähdään vahvoja kohtauksia siitä, kuinka Ivalossa Iida lähtee työkaverinsa kanssa illalla ravintolaan, jossa tavataan muutamia miehiä etelästä. Iidakin tietää, kuinka toimia, ettei juuttuisi metsäläiselämään. Oma mummo tai äiti palaa yksin mökkiinsä, ilman nestekaasupulloja. Rahan niitä varten Iida otti vastaan, mutta sijoitti summan korkokenkiin. Mielessä kangasteli ilta ravintolassa.

Täti pehmenee, kun myös Sanna aikoo polttaa luonnoksensa. Lopulta nuotiosta taitaa pelastua vain vanha valokuva vuodelta 1952. Kauppakirjatkin päätyvät tuleen. Iida ilmoittaa vakaasti, että tila jääköön Sannalle.

Elokuvaohjaaja Katja Gauriloff opettelee koltansaamea vasta nyt, aikuisena, koska lapsena suomesta tuli ykköskieli. Mikko-Pekka Heikkinen kirjoittaa 19.10.2023 Helsingin Sanomissa: 

Gauriloffin äidinkieli on suomi, vaikka hänen äitinsä on kotoisin Petsamon Suonikylästä ja oppi omassa lapsuudessaan koltansaamen ensimmäisenä kielenään. Äiti puhui sitä sujuvasti sisarustensa kanssa, kun Katja oli pieni.

Mutta Katjalle puhuttiin vain suomea. Elettiin 1970-lukua, ja perhe asui Rovaniemellä, jonka liepeiltä isä oli kotoisin. Koltansaame jäi oppimatta.

Gauriloff tajusi menetyksensä teini-ikäisenä, ja vuosien mittaan hänelle valkeni, että saman menetyksen olivat kokeneet muutkin hänen sukupolvensa kolttasaamelaiset lapset.

 Suosittelen myös tätä ja tätä linkkiä. Ensimmäinen vie Hesariin, jälkimmäinen YLEn sivuille:

 Mustavalkoisen elokuvan katson uudestaan, kunhan se näytetään Areenassa. Moni kohtaus antoi aihetta pohdiskeluun, kun ei minulle oikein selvinnyt edes Je'vidan isosisko. Moni seikka askarruttaa niin, että haluaisin ratkoa ihan itse, mistä onkaan kysymys. Sevettijärveläisistä näyttelijöiksi pestattujen suorituksista voisi niistäkin hämmästyä uudelleen.

Nauru voittaa itkun

 

Omista tallennuksista löytyi eilisillan pelastukseksi leffa nimeltä Comedy Queen (Ruotsi 2022). Se herätti tylsyydestä heti ensi sekunneista ja piti otteessaan loppuun asti. 

Päädyin seuraamaan isän ja tyttären totista kotona oloa. Äiti ilmaantui näkyville muistojen välähdyksinä. Tytär Sasha ei siedä omaa ulkonäköään, koska on riittämiin kuullut muistuttavansa äitiään. Kaunis kuva siirtyi seinältä piiloon. Nuoren oloinen isä kykeni itkemällä suremaan itsemurhan tehnyttä vaimoaan. Sashassa nousee kiukku: hän listaa asioita, jotka poistamalla aikoo unohtaa äitinsä.

Yksi tehtävä ylitse muiden on keksiä, miten isän saisi taas nauramaan. Ratkaisu yllättää. Sasha alkaa sepittää vitsejä. Ensin ne ovat surkeita. Hän on jyvällä Stand up -komiikasta ja rupeaa harjoittelemaan esittäytymistä varten. Parhaalta ystävältä saatuun muistikirjaan kertyy kaskuja. Jopa kouluun tehtävä esitelmä maankuoresta muuntuu yritykseksi hauskuttaa. Luokkakaverit tirskuvat, opettaja keskeyttää yrityksen, mutta mahalaskua seuraavat uudet yritykset.

Ihmeelliseltä tuntui katsella leffan tilanteita, joissa riitti aineksia paitsi 13 vuotta täyttävän ja myös hiukan häntä vanhemman pojan huimapäisyyttä. Se selittyi kummankin kokemasta liian isosta elämän muutoksesta. Yksi Sashan huimista ratkaisuista oli hommata itselleen siilitukka, jotta ei enää vähääkään muistuttaisi äitiään.

Tukan leikkuu meni mönkään, mutta malttinsa säilyttävien aikuisten toimin homma hoitui.

Uskottavan oloisia tilanteita: Sasha istuu isän läsnä ollessa tuppisuuna koulupsykologin tai terapeutin luona. Siellä varotaan sanomasta ääneen äidin itsemurhaa. Isä käy haudalla, mutta vihainen Sasha menee muualle.

Pikku hiljaa Sashan taidot naurattajana karttuvat etenkin, kun hän saa setänsä avulla tavata oikean ammattilaiskoomikon, saa tältä ohjeita ja lupauksen kolmeminuuttiseen esitykseen ammattilaisen ohjelman alkajaisiksi.

Siinä jo jännitti leffan katsojakin. Sasha kuitenkin pysyy koossa, saa kontaktin yleisöön, jossa näkyy tuttuja naamoja isästä, mummista ja parhaasta kaverista alkaen. Ihmeekseen Sasha näkee isänsä nauravan. Samoin kaikki muutkin syttyvät Sashan kelpo jutuista ja rupeavat taputtamaan seisomaan nousten. Sashan osuus illasta on menestys!

Mielen pohjalta loputkin muurit sortuvat, kun Sasha puhkeaa isoon itkuun ulkona kadulla. Isä kaappaa tyttärensä lohduttavaan syleilyyn itkussa silmin. Elämä alkaa löytää uuden normaalin uoman, jossa on tilaa elää ja myös muistella äitiä.

Suurenmoista elokuvakerrontaa arkisena mittavasta aiheesta ilman suurenteluja tai rypemisiä! Näyttelijät ovat kaikki uskottavia, Sashan roolissa Sigrid Johnson aivan huikea. Suosittelen kriitikkojen tapaan. Kas tässä ja tässä.

Loppukaneetiksi lisään vielä havainnot ohjaajasta ja muusta työryhmästä. Ohjaajajn luja ote henkii niin näyttelijöistä kuin tarinan rakenteesta pinnanalaisine virtauksineen. Porukka edustaa tosi ammattilaisia.

Aikamoinen Barbie

 

Kuuntelen usein iltapäivisin Kulttuuriykköstä. Torstaina 20. heinäkuuta tässä Juhani Kenttämaan juontamassa ohjelmassa paneuduttiin Barbie-elokuvaan ja Barbeilla leikkimiseen niin ylenpalttisen innostuneesti, että eilen päädyttiin kahteen pekkaan Kino Piispanristin klo 15:n näytökseen ihmettelemään nukkeaiheista leffaa. Sali oli lähes täynnä eri ikäisiä ihmisiä. Miehiäkin oli useita. Popcorn- ja karkkipakkauksia näkyi lähes kaikilla, mutta rapinoita ei kuulunut tai erottanut, kun meno valkokankaalla alkoi. 

Ennen leffapäätöstä vahvistin itseäni vielä lukemalla muutaman kritiikin. Niistä mainittavin on elokuvakriitikko Leena Virtasen kirjoittama ja Hesarin 20.7.2023 julkaisema. Hän oli myös yksi Kulttuuriykkösen kolmesta keskustelijasta. Virtasen otsikko vetäisee mutkat suoriksi:

Valtavasti hehkutettu Barbie-elokuva vastaa suuriin odotuksiin ja jopa yllättää

Barbie oppii elokuvassa reaalimaailman alkeet sananmukaisesti kantapäänsä kautta, ja Greta Gerwigin taukoamaton slapstick-tykitys etenee kuin iloinen leikkijuna.

Silti jo alkukohtaus lähes tyrmäsi, sillä se toistaa tuttua suurleffaa Avaruusseikkailu 2001 musiikkeineen kaikkineen. Nyt eivät apinat ole liikkeellä, vaan pikku tytöt puettuina kuin äidit ennen vanhaan. He hoitelevat nukkevauvojaan, kunnes havahtuvat eka kuvassa näkyvään hoikkaan ilmestykseen. Kun tyttöjen maailmaan putkahtaa Barbie, vauvanuket paiskataan kiviin, tätimäiset vaatteet riivitään yltä.

Näin siirrytään Barbielandiin. Olen täysin ummikko näiden pitkäkoipisten kaunottarien kanssa. Wikipedian avulla selvitin muun muassa sen, mitä Mattel tarkoittaa. Leffan mittaan firman keskeisyys nukkebisneksessä käy ilmi. Nyt tiedän myös sen, että Barbie-tuotantolinja perustettiin 1959, jolloin pääsin ylioppilaaksi. Olen siis auttamatta liian vanha ja ulkopuolinen. Kunnolla en muista sitäkään, leikkikö 1961 syntynyt tyttäreni Barbie-nukeilla. Mitään Barbie-buumia en tiettävästi ole nähnyt myöskään tyttärentyttärillä tai pojantyttärellä. Asiasta on syytä keskustella, kunhan pääsemme nokikkain. Leffa itse asiassa tarjoaa mojovan annoksen äiti–tytär-suhteiden tarkasteluun.

 

Kova juttu on se, mitä kenkiä tyttö käyttää: korkkareita vai terveyskenkiä? Outo Barbie eli se, jolta on leikelty tukkaa ja sotattu naamaa, opastaa kantapäänsä löytänyttä, muutoksiin ja kuoleman mahdollisuuteen havahtunutta Barbieta.

 

 Leffan perusteella Barbiet näyttävät merkinneen feminististä vallankumousta. Poikakaveri Ken on pelkkä statisti sinkkutyttöjen maailmassa, kunnes hän hyppää Barbien auton takapenkille. Yhdessä huristellaan nukkemaailmasta reaalimaailmaan.

Matka reaalimaailmaan herättää myös Kenin. Hän hämmästyy Mattelin pilvenpiirtäjässä, jossa huomaa johtokunnan kokouksessa istuvan pelkkiä mustapukuisia miehiä. Ken haluaa itsekin valta-asemaan. Hetkeksi hän sen ottaa, kun palataan Barbielandiin.

Enempää en referoi leffan tapahtumia. Ne vyöryivät ylle niin, että paljon ehti mennä ohi, kun uusia ilmiöitä ja ajattelun aiheita tulvi esille. Kulttuuriykkösessä myönnettiin, että vähintään tarvittaisiin toinen katselukerta, jotta pystyisi noukkimaan kaikki herkut nähdystä ja kuullusta. Tässä makupalana leffan traileri ja keskeiset näyttelijät. 

Ohjaajaa Greta Gerwigiä kehutaan viljalti kaikissa näkemissäni yhteyksissä. Sekin muistetaan mainita, kuinka umpikaupallinen lelu Barbie ja siitä tehty leffa ovat. Silti myös kummankin ansiot myönnetään. Barbin kanssa leikkiessä tyttö on voinut kuvitella itsensä vaikka presidentiksi tai astronautiksi. Polku vauvanukkea hoivaavasta emosta ei olekaan se ainoa oikea, vaan tarjolla on lukuisia sivupolkuja. Ainoa päämäärä tytön elämässä ei siis ole avioliitto. Eihän Barbiekaan havittele Keniä aviomiehekseen. Paremminkin Ken on leikeissä kuin Barbien asuste, sanoivat omakohtaisesti asian tuntevat keskustelijat kuuntelemassani Kulttuuriykkösessä.

Onkohan näillä tyttöjen leikeillä osuuttaa vähäiseen syntyvyyteen esimerkiksi Suomessa?

Me kaksi leffan itse katsonutta vanhusta juttelimme nähdystä pitkään vielä puhelimessa illan tullen. Kaikin puolin repäisevä kokemus näinä sotauutisten mieltä turruttavina aikoina.

Sirpaleita rakkaudesta

 Mustavalkoisessa on voimaa! Eilen illalla katsoin omista tallennuksista Cold War -leffan, joka on puolalais-ranskalais-brittiläistä yhteistuotantoa vuodelta 2018 ja josta Niko Ikonen  Episodi-arvostelussaan (23.10.2018) toteaa jykevästi heti alkajaisiksi:

Mustavalkoisena kuvattu poliittinen hirmuvalta ja tuhoon tuomittu rakkaus kohoavat musertavaksi mestariteokseksi.

Film-O-Holicissa Niina Oisalo kirjoittaa 26.10.2018, kuinka musiikki kuljettaa voimallisesti ohjaaja Paweł Pawlikowskin traagista rakkaustarinaa.

Ajatella, että olen tyystin ohittanut moisen mestariteoksen, kunnes YLE Teema lähetti sen 2.3.2022 ja otin talteen. Samoin kävi ohjaajan edellisen mestariteoksen kanssa, kuten käy ilmi tästä blogijutustani. 

Cold War liikkuu 1950-luvun Puolassa, siirtyy Pariisiin, hetkeksi Jugoslaviaan ja taas takaisin Puolaan. Katsoja näkee sirpaleita ihmiskohtaloista sodan runtelemissa paikoissa. Sirpaleet erottuvat toisistaan mustana pysähdyksenä.

Bssilastillinen lahjakkaita nuoria saapuu osittain pystyssä säilyneeseen kartanoon. Siellä heistä on tarkoitus valita sopivimmat esittämään sekä puolalaisia kansanlauluja että -tansseja kiertueilla eri puolille Eurooppaa. Valitsija-kouluttajia on kaksi: Wiktor (Tomasz Kot) ja hänen kollegansa Irena (Agata Kulesza). He ovat kiertäneet sodanjälkeisen Puolan maaseutua kommunistihallinnon edustajan Kaczmarekin (Borys Szyc) valvonnassa ja taltioineet kansan syvien rivien ominta musiikkia. 

Irena puotoaa pois kuviosta, kun hän toteaa politrukille, ettei kansa laula ylistystä maatalous- tai muille uudistuksille. Politrukki vastaa tyynesti, että kyllä laulaa, kun sitä vähän autetaan.

 Muistan 50-luvulta Turun Konserttisalissa nähdyistä Neuvostoliittoa ja naapuriystävyyttä ylistävistä esityksistä vastaavia asetelmia kuin kuvassa näkyy Stalinin kuvaa myöten! Kohtaus on vain yksi sirpale, joka sivuutetaan nopeasti. Keskiöön nousee Wiktorin ja Zulan (Joanna Kulig) rakkaus.

Pertti Avolan (HS 25.10.2018) mukaan

Cold War on tarina mahdottomasta rakkaudesta, mutta se ei ole erityisen romanttinen, ei vaikka siitä ei puutu uhrautumista ja omistautumista. Pawlikowski katsoo pääpariaan tietyn mitan päästä, tarkkailee kuinka jatkuvasti levoton nainen ja jopa hieman tylsästi tasainen mies tempoilevat tunteidensa ja intohimonsa kanssa löytämättä yhteistä pohjaa. Vaikka juuri sen he eniten haluaisivat tässä maailmassa löytää.

Päällimmäiseksi jää kuitenkin tunne siitä, ettei Pawlikowski liioin oikein löydä pohjaa henkilöilleen. Etenkin Kuligin sinänsä hienosti näyttelemä Zula jää hieman arvoitukseksi. Hän on kuin kissa joka aina putoaa jaloilleen, mutta ei silti koskaan ole tyytyväinen.

Cold War on kaunis, ajatuksia herättävä ja tietyllä tapaa nostalginenkin, mutta ehkä sittenkin keskeltä hieman ontto.

Kertaan vielä, että Wiktor ja Zula kohtaavat toisensa milloin missäkin päin Eurooppaa. Pariisista olisi voinut tulla yhteinen paikka, mutta Zula kaikkoaa takaisin Puolaan. Sinne myös Wiktor änkeää ja joutuu vangiksi. Tässä tarinassa nainen on se, joka pelastaa miehen karmeista leirioloista. Pianisti-Wiktor on kuitenkin mennyttä sormivaurioiden vuoksi.

Ihmeellisiä ovat tunteiden myllerrykset, sillä lopulta Zula johdattaa Wiktorin rauniokirkkoon, jossa hän omin sanoin ja toimin vihkii heidät aviopariksi. Sivuseinältä häämöttää kookas silmäpari, johon katse kiinnittyy ensi kertaa elokuvan alkuvaiheissa.

 

Onneksi YLE lähettää erinomaisia elokuvia katsottavaksi itselle sopivina aikoina. Oli sävähdyttävää nähdä ensin unkarilaiselokuva 1945, jossa kyläläisiä ravistellaan yhden päivän ajan, kuten kirjoitin tässä jutussani. Saksalaiset miehittäjät ovat häipyneet, venäläiset tekevät tuloaan pörräämällä moottoripyörällä ympäri kylää. Suunnittelematta tulin eilen valinneeksi tallenteista Cold Warin, mitä ymmärrän nyt pitää onnekkaana sattumana. Kumpikin elokuva näet valottaa väkevästi tiettyä ajankohtaa ja ihmisten rikkinäisyyttä Euroopan oloissa pian toisen maailmansodan jälkeen.

Juna toi, juna vei

 

Äskettäin tallensin YLE Teemalta unkarilaiselokuvan 1945, onneksi, sillä se vangitsi minut yhtenä hiljaisena iltana ruudun ääreen. Netistä löytyy arvostavia mainintoja leffasta, kuten tämä Jussi Karjalaisen juttu Seurassa 27.1.2021:

Ferenc Török lataa tasokkaaseen mustavalkoelokuvaansa 1945 tiheän odotuksen ilmapiirin, mutta kovin paljon tässä tiivistyy teatraalisesti yhteen päivään.

1945 (Unkari 2017) on novelliin perustuva yhden päivän filmi kylästä, jonka juna-asemalle saapuu sodan päätyttyä kaksi vaitonaista, hattupäistä juutalaismiestä kahden arkun kera. Kylän napamiehen (Péter Rudolf) lähipiiriin leviää paniikki siitä, ovatko salamyhkäiset miehet tulleet peräämään kyläläisten ilmiantamien juutalaisten taloja ja omaisuutta. Jännitteinen tilanne sotkee myös juuri samaksi päiväksi osuneet häät.

Keskisen Itä-Euroopan elokuva on jatkuvasti purkanut toista maailmansotaa. Huolimatta lukemattomista sotadraamoista on unkarilaisten oma osuus juutalaisten kohtaloon ollut niin vaikea kysymys, että se näkyy maksimoituna syyllisyytenä vasta nyt.

 Katsoessa tosin päättelin, että kyse olisi ollut yhden juutalaisperheen ilmiannosta saksalaisille. Perheen rohdoskauppa, talo ja muu omaisuus oli jaettu kyläläisten kesken. Kirjurina paikan puuhamie teki "viralliset" paperit rohdoskaupan siirtymisestä oman poikansa nimiin. Tämä oli valmistautumassa omiin häihinsä, vaikka morsiamen sydän paloi toisaalle.

 Pappi ja kaikki muut olivat olleet osallisina juutalaisperheen tuhoon. Poikaa asia painoi siinä määrin, että hän jätti rohdoskaupan ja häät kysyttyään kuitenkin, lähtisikö valkoisiin pukeutunut morsian hänen mukanaan kauas pois kylästä. Ei lähtenyt, mutta ei myöskään saanut haluaamansa miestä kuin hetkeksi. Kostoksi hän polttaa rohdoskaupan. Muutakin äärimmäistä tapahtuu.

Kuvaus tihentyy kohti huippuhetkeä, kun totinen, mustiin pukeunut mieskaksikko saapuu maantietä hevosvankkurin perässä kävellen, pysähtyy — ja jatkaa kohti hautausmaata. Siellä hevosmies apureineen ryhtyy tulijoiden pyynnöstä kaivamaan maata. Puulaatikon näköiset arkut avataan. Vanhempi juutalainen nostaa esiin liinoja, joiden päälle hän kokoaa arkuista lasten kenkiä ja leluja sekä kirjoja. Kääröt lasketaan kuoppaan. Hevosmies apureineen seuraa vaiti, kunnes kysyy, miksi tavarat haudattiin. Koruton vastaus kuuluu jotenkin näin:

Kaikki, mitä meidän omaisistamme on jäljellä, on nyt saatettu perille haudan lepoon.

Joukko kyläläisiä todistaa tapahtumia portin takaa. Heille selviää, etteivät tulijat vaadi ilmiannettujen juutalaisten omaisuutta itselleen. He eivät edes mainitse näitä, vaan palaavat kävellen juna-asemalle. Siellä istuu jo odottamassa kyläkirjurin poika. Kaikki kolme nousevat junaan, joka puksuttaa pois mustan savupilven saattelemana. Kyläläisillä joutuvat elämään syyllisinä, mutta kohta myös venäläiskomentoon alistuvina. Venäläisiä pörrää jo ympäri kylää.

 Tässä vielä linkki Leena Virtasen HS-kritiikkiin otsikolla Vaikuttava unkarilaiselokuva kuvaa kriittisiä hetkiä toisen maailmansodan päättymisen jälkeen.

 

Valokeilassa katolisten pappien salapuuhat

 

 Hiljaisen toipilasajan jatkuessa tulee selatuksi omia leffatallennuksia. Mitään murhajuttuja en jaksa katsoa, vaan kaipaan hyvällä tavalla innostavaa ja herättävää kuvatulvaa. Ja kas, sellainen aarre löytyi, Runsaan parituntisen vietin Spotlightin parissa keskittyneenä katsomiseeen niin, että miltei unohdin polvikipujen pirulaiset. 

Kyse on tositapahtumista Bostonissa 2001, jolloin Boston Clobe -lehden uusi päätoimittaja usuttaa toimittajat etsimään isoa, merkittävää aihetta. Sellainen oli ollut tyrkyllä jo vuosia aiemmin, kun katolisten pappien hyväksi käyttämä mies tarjosi juttua tutkittavaksi. Jokin pikku uutinen asiasta oli julkaistu, ei enempää. Miehen tuoma laatikollinen aineistoa oli jäänyt tarkasti katsastamatta.

 Juutalaiseksi mainittu päätoimittaja halusi jotakin koko yhteisöä koskettavaa tapausta selvitettäväksi. Pedofilian uhrin yhteydenotot muistettiin. Niinpä lehden Spotlight-ryhmä, jonka toimittajat taisivat kaikki ollaa katolisia bostonilaisten tapaan, aloitti perkaamisen käymällä läpi paitsi miehen tuoman aineiston myös kaikki maininnat lehdessä pitkältä ajalta. Alkoi myös monivaiheinen lisätietojen ja haastateltavien etsintä.

Veli-Pekka Lehtonen kirjoittaa 29.1.2016 Hesarissa muun muassa:

Toimittajista on tehty monia elokuvia, ja silti Spotlightin voi sijoittaa epäilyksettä kärkipäähän lajissaan. Yksinkertaisuus ei ole sattumaa, vaan rakennettua: elokuva kuvaa toimittajien työtä arkisesti eikä nosta jalustalle tekijöitä. Sankareiksi nousevat ennemminkin pappien uhrit, kiusatut ja hyväksikäytetyt. Itse tarina. Pienimuotoiseen kerrontaan virittää herkempää tunnelmaa Howard Shoren rauhallinen, tarinaan hyvin istuva pianomusiikki.

 

Toimittajat paahtavat asian kimpussa kukin tahollaan, kuten yhdessä on sovittu. On kiehtovaa seurata tiimin työskentelyä. Pomot eivät erotu kummemmin, vaan tekevät osuutensa. Kun loppuvaiheessa aihe pannaan kuukaudeksi hyllylle New Yorkin 11.9.2001 -terrorismitapauksen vuoksi, porukka siirtyy vastaan panematta muun toimituskunnan kanssa uutisoimaan ja taustoittamaan kauhutapausta. 

Pian tuli aika palata omaan suureen juttuun ja valmistautua sen julkaisemiseen. Siinä vaiheessa pikku viivästys purkautui toinen toistensa syyttelyinä, kunnes päätoimittajan rauhallisen tilannekatsauksen sekä ryhmälle jakamien kiitosten ansiosta myrsky tukahtui alkuusa. 

Oli komeaa katsella, kuinka painokoneet syytivät lehtiä, jotka saman tien pakattiin isoihin autoihin kuljetettavaksi lukijoille.

Porukan palatessa toimitukseen viikonlopun jälkeen, hämmästytti hiljaisuus. Vasta omassa Spotlight-tiloissa selvisi, ettei työtä ollut paiskittu turhaaan. Puhelimet soivat kuumina lukijoiden kysyessä lisätietoja. Niitä seurasi pitkänä juttusarjana tulevina kuukausina. Uhrien kärsimykset julkistettiin. Katolisen kirkon oli tunnustettava syyllisyytensä pedofiilipappien suojeluun, kun heitä oli siirrelty yhä uusiin seurakuntiin. Jopa itse kardinaali pääsi huipputehtävään vatikaaniin joutumatta kärsimään mitään rangaistusta. Tämän seikan muistan lukeneeni suomalaislehdestäkin.

Tiettävästi myöskään perimmäistä syytä, papeilta vaadittavaa selibaatti-sääntöä, ei ole poitettu, vaikka tuskin enempää kuin puolet papeista noudattaa sitä. Useimmata kuitenkin harjoittavat seksiä toisten aikuisten kanssa, kun taas lapsia seksiin houkuttelevia kertyi alun 13 asemesta noin 90. Pirulliselta kuulosti, että uhriksi nämä papit keksivät yleensä köyhän, isättömän pojan, joka taatusti häpesi uhriuttaan tyttöäkin enemmän - uskaltamatta paljastaa asiaa kenellekään.

Spotlight

Kesto (min): 128

Vuosi: 2015

Maa: Yhdysvallat

Rooleissa: Michael Keaton, Mark Ruffalo, Rachel McAdams, Liev Schreiber, Stanley Tucci, John Slattery

Ikäraja: K12

Alkuperäinen nimi: Spotlight

Laji: Elokuva

Ohjaaja: Tom McCarthy

 

Huh, mikä animaatio!

Rakkaudella, Vincent

Kesäherkkuna Ylen kautta oli 14.7. katsottavissa ja tallennettavissa Dorota Kobielan ja Hugh Welchmanin elokuva Rakkaudella, Vincent (Loving Vincent, Britannia/Puola 2017) Sama leffa oli ollut tarjolla myös vuosi sitten. Silloin en sitä huomannut. 

Helteisenä torstaina, jolloin jaksoi painua ulos vain aamulla varhain ja illalla myöhään, tartuin kokeeksi tallenteeseen ja kas, silmäni levisivät! Pääsin pian jyvälle, mitä tarkoittaa animaation toteutus elinaikanaan torjutun Vincent van Goghin maalausten tyyliin. Kuvat hämmästyttävät upeudellaan myös osana elokuvaa, samoin niiden tekemiseen tarvittu valtava työmäärä. Katsoessa tuntee kylpevänsä maalauksissa.

Yksinkertainen juoni sitoo pohtimaan melko ohuesti paitsi taiteilijan elämää myös hänen arvoituksellista kuolemaansa vain 37-vuotiaana.

Armand Roulin, postimiehen poika, lähtee vastentahtoisesti viemään van Goghin viimeistä kirjettä tämän veljelle, Theo van Goghille. Vastaanottajaa ei löydy. Pian selviää, että myös Theo on kuollut. Mitä tehdä? 

Kirjeenkantaja tietää, että Vincent on tappanut itsensä. Herää kysymys, olisiko joku muu sittenkin ampunut taidemaalaria vatsaan.

Kukin Vincentin tuntenut tarjoaa omia tulkintojaan, kun Armand käy heitä jututtamassa. Selvä vastaus ei ota löytyäkseen. Teokset puhuvat, sillä Vincent oli maalannut kuvia paitsi maisemista myös tarinan ihmisistä.

Avainhenkilöitä on Armandin lisäksi lääkäri Paul Gachet, jolle Armand lopulta sujauttaa kirjeen toimitettavaksi Theo van Goghin leskelle, sillä myös veli oli ehtinyt kuolla.

Elokuvaa katsellessa napsin joitakin kuvia ja rajasin niistä turhat osat pois. Muistaakseni seuravan kuvan mieshahmo on kalastaja, jonka läheisyydessä Vincent työskenteli. Miehellä oli hyviä muistoja maalarista.

Vasta aikuisiällä, lähes 30-vuotiaana, maalaamaan ryhtynyt Vincent esiintyy elokuvassa piirroshahmona, joka lapsena jäi alati paitsi vanhempien hyväksyntää.

Ulkona maalaavaa miestä kiusataan. Tiedossa on myös hänen tuhoisa riitansa Paul Gauguinin kanssa ja päätymisensä mielisairaalaan tohtori Gachetin hoiviin. Henkilöhistoriasta tutut yksityiskohdat luontuvat kerrottaviksi maalausten kautta, sillä niitä on runsaasti hänen viimeisiltä ajoiltaan Auversissa.

Muutamaan kertaan elokuvassa toistuu joko osia tai koko öinen näkymä yhdestä van Goghin kuuluisasta maalauksesta. Taivaan kiehtovat kiehkurat jääkööt blogijutun viimeiseksi kuvajaiseksi niistä.

 Kuvakerronnaltaan poikkeuksellisiin elokuviin kuuluu myös Kwaidan - kauhun kasvot (1964). Yle Teema tarjosi sen joulun aikoihin 2020, jolloin katsoin leffan ja kirjoitin tämän blogijutun.

Paterson, runoileva bussikuski

Moni kohtaus toistuu Jim Jarmuschin elokuvassa Paterson (2016), kuten tyyni herääminen ennen kuutta vaimon viereltä. Vaimo kertoo onnellisesta unestaan, jossa hänellä oli kaksosvauvat. Mies kuuntelee, myötäilee ja sanoo, että kummallakin olisi oma vauvansa. Vaimo, Laura, jatkaa uniaan.

Mies ottaa siististi viikatut vaatteet tuolilta mukaan, menee keittiöön, syö aamumuroja pikku kiposta, lähtee töihin. Hetken verran sormissa pyörii sinivalkoinen tulitikkuaski, jonka kansiteksti tuo mieleen megafonin paisuttaman äänen. Tikuista irtoaa asiaa, kuten myöhemmin monista satunnaista yksityiskohdista.

Vaimon varustama eväsboksi heiluu kädessä, kun Paterson samannimisestä New Jerseyn pikkukaupungista kävelee tyynesti työhönsä varikolle ja käynnistää bussinsa.

Tuttu reitti toistuu päivästä toiseen, mikä sopii tälle kuskille. Hän huomaa kaksosia siellä täällä päivän mittaan. Matkustajat juttelevat keskenään. Paterson panee merkille repliikkejä, joista käy ilmi ihmistyyppi oman tarinansa toimijana. Kuskin lempeä hymy tarttuu. Taukojen aikana Paterson kaivaa esiin muistikirjansa, johon ilmestyy sanoja alkuiduksi pikku hiljaa kehkeytyvälle runolle. Kauniisti kirjoitettua tekstiä ilmestyy kuvaruutuun kuin Patersonin ajatusten kuvajaisena.

Aamuyhdeksän aikoihin vilkaistaan kelloa. Loppupäivä sujuu tuttua rataansa kelloon katsomatta, kunnes vuoro päättyy. Katsoja kävelee Patersonin kanssa kotiin, jossa sievä vaimo on jatkanut kodin somistamista mustavalkoisin kuvioin.

Käy ilmi, että Lauralla on kunnianhimoa. Hän toivoo miehen julkaisevan runojaan, joista ei edes ole kopiota tallessa. Mies ei liikahda Lauran toivomalla tavalla, vaan jatkaa omaan tapaansa. Niinpä Laura tarttuu toimeen ja sanoo tähtäävänsä kuuluisaksi kantrilaulajaksi. Hän ostaa mustavalkoisen kitaran ja yrittelee oppaiden avulla soittamista. Kuppikakkujen teossa hän pääsee nopeammin vauhtiin ja saa myydyksi kaikki leipomuksensa paikallisella tuotetorilla. Saadut rahat hän sijoittaa yhteiseen ravintola-ateriaan ja elokuvissa käyntiin.

Pariskunnan yhteiseloa ryydittää Lauran englanninbuldoggi Marvin. Se lähtee Patersonin kanssa iltalenkille, jonka määräkohde on paikallinen pubi. Siellä tarina karttuu kiehtovilla tyypeillä, joiden kaikkien kanssa Paterson tulee hyvin juttuun. Marvin odottaa ulkona. Sitä ei kukaan varasta, vaikka koiran saisi helposti viedyksi, mikä sopisi Patersonille. Turha toivo. Marvin odottaa pubin ulkopuolella, kunnes Paterson tulee ulos ja palaillaan kotiin. 

Kahden uroksen välinen kilpailu Laurasta kulminoituu pariskunnan leffailtana. Patersonilta on jäänyt muistikirja sohvalle koiran ulottuville. Marvin ei jätä tilaisuutta käyttämättä, vaan tekee selvää Patersonin runoista. Kotiin tullessa paperisilppu lattialla järkyttää enemmän Lauraa kuin itseään runoilijaa.

Kerran tuttua vesiputousta katsellessaan paikalle ilmestyy mies, joka kysyy, sopiiko istua samalle penkille. Jutellaan runoista ja runoilijoista. Käy ilmi, että vieras palaa seuraavana päivänä kotiinsa Osakaan. Yllättäen hän antaa Patersonille lahjaksi tyhjän vihon ja sanoo, että joskus tyhjä sivu tarjoaa eniten mahdollisuuksia. "Ahaa" jää kaikumaan, kun runoilija Osakasta poistuu. Ja kas, Patersoni kaivaa taskustaan kynän: sanat alkavat taas virrata paperille. Bussikuski Patersonin ilme kirkastuu. Hän on kuin onkin runoilija, vaikkei myöntänyt sitä Osakan miehelle.

Mitä ajattelen elokuvasta? Meitä oli kaksi nauttimassa leffan hiljaisesta menosta. Aiheita jutteluun piisasi pitkään. Yksityiskohtia perattiin, pintaa syvemmälle pyrittiin ja aavisteltiin jotakin samaa kuin perinteisissä japanilaisissa tanka-runoissa.

Teemu Laaksonen pohtii Yle Teeman sivuilla ilmestyneessä Patersonin esittelyssä, voiko elokuva olla runo. Juttu tarjoaa monta varteenotettavaa pointtia elokuvan katseluun, vaikkei sitä enää löydy Teemalta. Onneksi olin sen aikanaan tallentanut. 

Arvosteluista suosittelen varsinkin Film-o-holicin juttua, josta löytyy tietoja leffasta näyttelijöineen. Loppuun on liitetty elokuvan virallinen traileri. Ohjaajan Jim Jarmuschin kuvan liitän loppuun kiitoksena häneltä katsottavaksi saadusta erikoislaatuisesta leffasta.

Mistä sovinnaisuus kumpuaa?

Kuvan siivon näköinen mies on Jean-Louis Trintignant roolissa, jossa hän esittää muiden hyväksyntää janoavaa Marcelloa, Hahmo perustuu Alberto Moravian romaaniin Il Conformista (1954, suomentamatta). Siinä koulukaverit rusikoivat ja häpäisevät Marcellon. Kokemus porukan ulkopuolelle jäämisestä osoittautuu tuhoisaksi. Muitakin taakkoja pojalla on: Hän häpeää morfiinia käyttävää äitiään ja tämän rakastajaa, jonka ilmeisesti tappaa tai tapattaa kerran aikuisena äitinsä luona käydessään. Mielisairaalaan suljetusta isästäkään ei ole ollut pojalle apua. 

Romaanin pohjalta Moravia yhdessä ohjaajan kanssa laati käsikirjoituksen samannimiseen elokuvaan (1970). Bernardo Bertolucci ohjaajana sekä  Vittorio Storaro kuvaajana takasivat näyttelijöille, että ei tehty turhaa työtä. Yhdessä tuotantoryhmä sai aikaan mestariteoksen, joka pian löysi tiensä myös suomalaisiin leffateattereihin nimellä Fasisti. Meiltäkin Kangasalta paineltiin oikopäätä katsomaan maineikasta uutuutta Tampereelle Olympiaan Satakunnankadun varrella. YLE Teeman lokakuun Pahuuden monet kasvot - sarjassa uudestaan katsottuna Fasistista vain muutama kohtaus tuntui tutulta, vaikka aikoinaan leffa riipaisi syvältä.

Marcellolle sovinnaisuus tarjoaa suojaa. Hän piilottaa tunteensa, opiskelee humanistisia aineita, päätyy valtion virkamieheksi ja avioituu keskiluokkaiseen tapaan Giulian (Stefania Sandrelli) kanssa. Tulevan anoppinsa toivomuksesta Marcello käy jopa ripillä, mistä elokuvaan on luotu huikea kohtaus. Fasistipuolueeseen liittyminen takaa hänelle paikan voittajien joukossa. Hintana on, että hän suostuu osallistumaan entisen filosofianopettajansa murhaamiseen. Hanke onnistuu häämatkalla Pariisiin, jonne fasismia vastustava professori Quadri  (Enzo Tarascio) on asettunut asumaan Anna-vaimonsa kanssa. Marcello ilmestyy pariskunnan ovelle, päätyy jatkamaan professsorin kanssa aikoinaan kesken jäänyttä pohdiskelua Platonin filosofiasta. Pariskuntien välille kehkeytyy kutkuttavia tilanteita, joissa Marcellon ja Giulian sisin paljastuu. Marcello jopa tuiskahtaa rakastumaan päätä pahkaa Annaan (Dominique Sanda) ja houkuttelee tätä lähtemään kanssaan Etelä-Amerikkaan.

Kamera hyväilee kumpaakin kaunista vaimoa niin ilmiselvästi, että katsoja havahtuu ihailemaan naisia ohjaajan sekä kuvaajan tapaan.

Anna ohjailee Giuliaa nauttimaan kosketuksista. Yhteisen illallisen jälkeen - vaatimaton ravintola, upeasti pukeutuneet naiset - parit siirtyvät tanssisaliin, jossa Giulia uskaltautuu Annan mukana unohtamaan ympärillä olevat ja tanssii kuin ei koskaan ennen. Professsori innostaa Marcelloa näkemään, kuinka kauniita tanssivat naiset ovat, turhaan. Marcello pysyy yrmynä, vaikka hetkeä aikaisemmin olisi ollut valmis hylkäämään kaiken, jos Anna olisi taipunut hänen suunnitelmiinsa.

Tarinan kohtalokas käänne lähestyy, kun professori vaimonsa kanssa ajaa kohti Sveitsiä.  Harri Römpötti kirjoittaa Hesarissa: 

Tarina etenee takaumina, joista palataan aina autoon, jossa Marcello ja salaisen poliisin pamppu kiitävät toisinajattelijan perässä. Takaumissa vilahtavat Marcellon lapsuus, mutta ennen kaikkea seurataan hänen tarmokasta pyrkimistään tavallisuuteen.

Loppua kohden muistin, mitä tulee tapahtumaan. Autot pysähtyvät, professori astuu ulos. Anna jää kauhuissaan yksin autoon, kunnes ei enää kestä, vaan yrittää hakea apua ja löytää Marcellon toisesta autosta. Tämän kylmä katse häätää Annan pakosalle. Professori on jo ammuttu. Vainottuna Anna juoksee,  sotkee vaaleita vaatteitaan, ehtii puiden lomaan, kunnes - luoti kajahtaa. Järkytys juurrutti näkymän mieleeni.

 

Takautumana metsäkohtaus palaa Giulian ja Marcellon puheisiin kauan myöhemmin. Käy ilmi, että kikattajasta vaisuksi vaimoksi muuttunut Giulia on jo aikoja sitten tajunnut, mikä osuus Marcellolla oli professori Quadrin ja Annan katoamisessa. Giulia rohkenee jopa kysyä asiasta mieheltään. Vastaamisen asemesta mies poistuu kotoa tapaamaan sokeaa aatetoveriaan Italoa (José Quaglio). 

Italiassa tuuli on kääntynyt, Mussolinia ei enää ole. Italo joutaa sokkona sysättäväksi ihmisjoukkoon tönittäväksi. Marcello siirtyy sivuun, lämmittelee käsiään nuotion tapaisessa, vilkaisee kalterien sivuitse, näkee lähettyvillä alastoman, tummaihoisen naisen makoilemassa vatsallaan. Nainen veivaa gramofonia, kuuluville kumpuaa tunteikasta musiikkia... Marcello tuntuu aavistelevan, tuntevan jotakin erilaista... Onko Italo Marcellon pimeä puoli, joka jouti häviämään väkijoukon mukana? Viimeinen kuva näyttää Marcellon hymyilemässä vapautuneesti.

Silmissä kummittelee yhä kohtauksia elokuvasta. Niin käy, kun taitavat tekijät ovat ladanneet kuviin yksityiskohtia, joissa riittäisi perkaamista tulkintojen pohjaksi. Minulle kuitenkin riittää se, että katsoin Fasistin uudestaan ja luin siitä Film-o-holicin arvostelun oivaltavine tulkintoineen.