Pakolaisten asialla

 

Aikoja sitten näkemäni Aki Kaurismäen Le Havre oli unohtunut niin, että tuntui kuin olisin katsonut uutuutta telkkarista leffaan paneutuessa. Se oli äskettäin tarjolla osana satavuotiaan Ylen kunniaksi järjestettyä 100 toive-elokuvaa -juhlasarjaa, johon yleisö äänesti suosikkinsa. 

Palaan 15 vuoden takaiseen aikaan, jolloin Saku Schildt arvioi elokuvaa Episodin sivuilla tuoreeltaan:

Le Havren keskushenkilönä toimii Boheemielämää-elokuvasta (1992) tuttu Marcel Marx (André Wilms), joka on jättänyt kirjailijan toimen ja muuttanut pohjoisranskalaiseen Le Havren kaupunkiin kengänkiillottajaksi. Marx törmää Ranskaan salakuljetettuun Idrissaan (Blondin Miguel) ja päättää auttaa yksinään harhailevan pikkupojan tämän sukulaisten luo Englantiin. Tehtävää vaikeuttaa Marcelin köyhyys, sairaalaan joutuva vaimo Arletty (Kati Outinen) sekä säälimättä Idrissaa jahtaavat viranomaiset. Marxin ja Idrissan onneksi jahtia johtava etsivä Monet (Jean-Pierre Darroussin) on sydämellisempi kuin kollegansa.

Le Havre on Kaurismäen kantaaottavin elokuva, jonka kärki on kohdistettu Suomessa ja muualla Euroopassa vellovaan muukalaisvastaisuuteen. Vannoutuneena humanistina tunnettu ohjaaja pitää jälleen vankkumatta heikkojen ja sorrettujen puolia, ja tällä kertaa heitä edustavat ihmisarvostaan riisutut pakolaiset.

Minuun tarina upposi. Kuvaan vangitussa kohtauksessa Marcel hyvästelee Idrissan, jolle läksiäisiksi ojentaa tämän äidin osoitteen Lontoossa. Oli helpottavaa katsoa kalastusaluksen kaikkoavan merelle ja toivoa, että poika pääsee ohi rannikkovartijoiden haavista ja lopulta perille äitinsä luokse. 

Toinen, pysyvä tarina kuljettaa vähäisen elannon raapimista niin, että vaimolle riittää päivittäin tuotavaksi palkkarahoja.

Idrissan ilmaantuminen parikunnan luo suojaan pakottaa Marcelin hankkimaan välttämättömiä lisätietoja. Poika toimikoon sijaisena kiillottamassa kenkiä.

Asiakkaat karttavat mustaa poikaa. Laika-koiran toivoisi vakuuttavan ohikulkijat. Poikahan toimii vakituisen kiillottajan luvalla.

 

 Hellyttävä kohtaus kertoo, kuinka poika hankkiutui tarvittaessa piiloon ja sai Laikasta kaverin.

Useita olennaisia kohtauksia nähdään lähikapakassa, jonka emäntänä loistaa Elina Salo.

Yksissä tuumin vihanneskauppias ja muut pienyrittäjät antavat omat roponsa. Marcel nähdään puuhakkaana. Ja tukikonsertin järjestää itsenään esiintyvä Roberto Piazza / Little Bob, paikallinen rock-legenda. Konsertti sähköistää verkkaista kerrontaa musiikkikappaleiden mukaisesti. Keskiössä heiluu pieni mies punaisessa nahkatakissa.

Tässä tarinassa jopa poliisi osoittautuu hyväsydämiseksi. Hän ei vaani Idrissaa, vaan osallistuu peittelyyn, vaikka paljastaa pojan piilopaikan laivassa. Etsivä Monet pitää tiedon omanaan estämättä laivan lähtöä.

Omanlaisensa käänne on Arlettyn sairastuminen. Se esitetään äärimmäisen vähin elein ensin kotona, sitten sairaalassa. 

Naapurit vierailevat sairaan luona. Tämä nukahtaa kuin lapsi kirjan luentaan.

Kauniisti tulee kerrotuksi sekin, kuinka Marcel ilmaisee kaipaavansa vaimoaan ja kuinka hän lopulta saa hakea vaimon kotiin, vaikka vain lyhyeksi aikaa. Kuolemaa ei pääse pakoon.

Nautin suuresti näkemästäni. Tässä vielä mitä suositeltavin linkki lisätietoihin.

Amerikkalaista fiktiota leffana

 

Omista tallennuksista nappasin perjantai-illan viihdykkeeksi tämän elokuvan vuodelta 2023. En tiennyt siitä mitään. Linkki tarjoaa kaiken olennaisen tiedon elokuvasta kuvien kera. Suosittelen. Blogijuttu tarjoaa kelpo näkymiä vihreille oksille päätyneiden mustien aiheellisesta kiukusta. Sitä potee etenkin päähenkilö;

Kirjailija ja kirjallisuuden professori Thelonious "Monk" Ellison on turhautunut siitä, kuinka tummaihoisten elämää kuvataan kirjoissa. Hän päättääkin kirjoittaa satiirin tällaisista kirjoista, mutta tuleekin tehneeksi jättimenestyksen, jota ylistetään Monkin mielestä täysin vääristä syistä.

Eipä kelvannut monia palkintoja kerännyt leffa teatterilevitykseen Suomessa. Kiitos YLE Areenan sen pystyi katsomaan telkkarista:

Käsikirjoituksesta Oscar-palkittu komedia kirjailijasta, joka kyllästyy rasismikeskustelun kliseisiin ja julkaisee salanimellä sekä rikolliseksi ja vankikarkuriksi tekeytyneenä romaanin - saaden enemmän huomiota ja suosiota kuin "oikeilla" kirjoillaan. Pääosissa: Jeffrey Wright, Tracee Ellis Ross, Leslie Uggams, Adam Brody ja Keith David. Ohjaus: Cord Jefferson. (USA 2023)  

Aika nihkeästi tiirailin pitkään tarinan etenemistä. Pikku hiljaa minulle alkoi kirkastua, mikä etenkin Monkia hiertää ja miltä rajat valkoisiin yhä tuntuvat. Mustana hänen ei oikein sopinut käyttää kirjoihinsa antiikkiin pohjautuvia aihelmia. Yliopistossa joku opiskelija valittaa Monkin puhetavasta, kollegat ehdottelevat tauon pitämistä virkatehtävistä. Niinpä Monk singahtaa Kaliforniasta Bostoniin äitiään ja siskoaan tapaamaan, vaikka kokee vieraantuneensa perheestään.

Äkkinäisin kääntein tapahtuu isoja siirtymiä perhekuviossa. Perheen merenrantahuvilassa kuitenkin pääsee tuulettumaan.

Ja kuinka ollakaan, naapurihuvilan viehättävä asukas tulee luonnikkaasti auttaneeksi Monkia. Käden käänteessä ollaan jo ihan hyvää pataa, melkein kuin perhettä. Monkin äidin helpotukseksi naapurin söpö asianajaja Coraline on hänkin musta.

Muhkeana kohtauksena muistan sen, kun Monk kirjailijana tuottaa uuttaa tekstiä ja kokee luomansa henkilöhahmot niin todellisina, että heidät esitetään leffassa oikeina ihmisinä. Taustalla Monk istuu kirjoituspöytänsä ääressä täysin uppoutuneena tekstin tuottamiseen.

Jänniä käänteitä seuraa plastiikkakirurgi-veljen ja Monkin välillä. Dementoituva äiti vaatii huomiota, mihin pojat eivät ensi alkuun ole valmiita. Lääkäri-siskokin ottaa ja kuolee ykskaks viisikymppisenä. 

Suhde Coralineen kangertelee Monkin äkäillessä. 

Hirtehisesti Monk päätyy raatiin valitsemaan kirjallisuuspalkinnon saajaa. Uskomattomin kääntein hänen satiiriksi kirjoittamansa ja piruuksissaan Fuck-nimellä kruunamaansa romaani lopulta voittaa koko kisan. 

Sitten kirjasta tietysti pitää tehdä elokuvaversio. Monk on mukana rustaamassa käsikirjoitusta. Loppuratkaisuksi häneltä pyydetään vaihtoehtoja. Niistä kaikkein rajuin valitaan. Siinä huima kuittaus Monkilta!

Nyt huomaan panneeni merkille paljon muitakin mainioita seikkoja, vaikken niistä oitis perustanut. Mutta jääkööt pitkät luritukset tällä kertaa sikseen. Tyytyväisensä huokaan, että vajaat pari tuntia illalla vietin kelpo seurassa yksikseni. Enää ei ole vakituista katselukumppania...

 

 

Naama kuluu TV-ruudussa

 

Äskettäin ehkä uusinnan uusintana Areenasta oli katsottavissa Oscar-ehdokkuuksia 1976 rohmunnut Kasvot kuvaruudussa (Network 1976). Sidney Lumet ohjasi Paddy Chayefskyn käsikirjoittaman satiirin pitkän TV-uran uutisankkurista Howard Bealesta, jota potkut uhkaavat. Mutta tämä tempaisee pomoiltaan jalat alta ilmoittamalla tekevänsä viimeisessä lähetyksessä äärimmäisen tempun. Silloin TV-yhtiössä rahanahneus voittaa. Niinpä Peter Finchin esittämä uutisankkuri saa jatkaa, kun Faye Dunawayn hahmossa Tv-yhtiön  sarjaohjelmien pomo Diana Christensen yllyttää yhtiötä hyödyntämään ansaintatilaisuutta. Bealelta odotetaan yhä äärimmäisempää heittäytymistä kuin Tv-sarjan tähdeltä. Katsojaluvut nousevat nousemistaan suosikin suoltaessa vihapuheitaan profeetan tapaan. 

Bealen vanha kaveri William Holdenin esittämä Max Schumacher ottaa ja rakastuu kaiken tuoksinassa Dianaan, muuttaa pois hienosta kodistaan kerrottuaan vaimolleen Louiselle (Beatriche Straight), ettei pysty luopumaan energisestä Dianasta. Komea kohtaus, jossa häämöttää rakkausepisodin tuttu loppu! 

Lopussa leffa notkahtaa pateettiseksi. Schumacherina Holden passaa moraalisaarnaa, josta en paljoa muuta muista kuin vaivaantuneen olon. Vanhana miehenä Howard näkee uhkia  Dianan elämäntavassa. Intohimoinen Tv-ura syö tekijänsä. 

Katsoin rajuin kääntein edenneen leffan taukoja pitämättä. Mieleen muistuivat lukemattomat muut nopeatempoiset amerikkalaiset elokuvat ajoilta, jolloin niitä nähdäkseen oli vaivauduttava leffateatteriin. Näin sitä on tullut tottuneeksi hurttiin jenkkimeininkiin.

Mietin, kuinka vahvasti yhdysvaltalainen viihdeteollisuus onkaan itseeni painanut jälkensä. Kouluvuosien 50-luvun Turussa oli ties kuinka monta elokuvateatteria ja niissä ohjelmistoa nonstopeista pitkiin elokuviin. Kaikenlaisia leffoja näin. Silloin toisen maailmansodan jälkitunnelmissa voittajien ääni kuului kauas. Sitä USAssa vahvistettiin tukemalla elokuvatuotantoa. Mistäpä muualta yhtä komeasti olisi saatu näkymiä keskiluokkaisiin koteihin kaikkine kodinkoneineen? Romanttiset tarinat vetivät yleisöä sotakauhujen jälkeen. Glenn Millerin, sittemmin Frank Sinatran ja muiden melodinen musiikki ohjasi musiikkimieltymyksiä ainakin omalla kohdallani nuoruusvuosina. 

Nykyään pohditaan Kiinan salakavalaa nuorison pilaamista Tiktok-lyhytvideoilla. Ne liimaavat seuraajan sairaalloisesti kiinni kännykkäänsä. Nukkuminen häiriintyy, mikään ei tunnu miltään ilman nopeita palkintoja. Lienee totta, että kiinalaiset eivät salli nuortensa käyttää rajattomasti aikaa Tiktokia seuraten. Pikku hiljaa on havahduttu muuallakin rajoittamaan ylenpalttista Internetissä roikkumista.

Mutta missään en ole havainnut kannettavan huolta vuosikymmeniä jatkuneesta amerikkalaishapatuksesta. Sehän on jo kuin ilma, jota hengitämme.

Toki elokuvia kouluvuosista asti kuluttaneena olen siirtynyt yhä selkeämmin etsimään katsottavaa muualta kuin helpoimmin tarjolla olevista suunnista. Aikoinaan kuuluin Tampereella elokuvakerhoon, nykyään seuraan Areenan tarjontaa tarkkaan. Tietyt verkkosivustot, kuten Episodi ja Film-O-Holic, arvioivat leffoja lehtikritiikkien lisäksi. Kaikkia luen tarkkaan. Aiheellinen lopetus tälle jutulle on tarjota linkki Episodissa ilmestyneeseen kritiikkiin Kasvot kuvaruudussa-leffasta. 

Hiljaisuus tarttuu

 

Victor Ericen ohjaama El sur (Etelä 1983) on Areenan kautta elokuun loppuun tarjolla oleva elokuva. Varmistuin vasta toisella katsomiskerralla, kuinka hiljaisiin näkymiin sisältyy avaimia henkilöiden syviin tuntemuksiin. Varttuva Estrella-tytär alkaa havaita rakkaan isänsä ahdistuksen, muttei ymmärrä syytä siihen.

Perhe on muuttanut usein lääkäri-isän etsiessä työtä. Francon Espanjassa hän on ollut merkitty mies, tasavaltalainen, mutta selvinnyt hengissä. Sisällissota kauhuineen kummittelee hänen päässään. Lopulta Pohjois-Espanjasta löytyy sairaala, johon isä palkataan. Vuokra-asunnoksi saadaan Lokki-niminen talo muurein ympäröidyn kaupungin ulkopuolelta. Hämärän rauhalliset maisemat verhoutuvat talveksi lumeen.

Talon sivuitse kulkee tie, jota pitkin tullaan ja mennään, Augustin-isä moottoripyörällä, Estrella ennen pitkää polkupyörällä. Ensin pyörä on hehkeän vaaleanpunainen, sitten se vaihtaa väriä. Pikkutytön saama koiranpentu jää haukkumaan tämän perään, mutta juoksee yhtäkkiä isokokoisena tiellä vastaan tyttöä. Aika ajoin isä ammuskelee läheisillä rinteillä.

Opettajaäitiä ei ole kelpuutettu koulutyöhön sodan jälkeen. Niinpä Julia keskittyy tyttären pukemiseen ja opettamiseen kotona vastaamatta kuitenkaan kiperiin kysymyksiin. Vaikeneminen kulkee tarinassa punaisena lankana.

Augustin pystyy näkemään sellaista, mitä muut eivät. Apuna toimii taianomainen punnus, jota myös tytär saa pidellä. Naapureiden tarpeisiin isä etsii varpukonstilla kaivolle paikan ja määrittelee sille tarpeellisen syvyyden punnuksellaan. Tytär latelee lantteja isän kämmenelle, kunnes punnus lakkaa pyörimästä. Kahdeksan lanttia tarkoittaa kahdeksan metrin syvyyttä.

Estrellaa odottaa muiden tyttöjen tapaan valmistautuminen ensimmäiselle ehtoolliselle. Silloin etelästä saapuu sekä isoäiti että isää lapsena hoitanut Milagros. Yhteisvoimin lapsi sonnustetaan morsiameksi.

Pyhässä toimituksessa vaikuttaa pitkään siltä, ettei isä ole paikalla. Hän on vetäytynyt pimentoon kirkon perällä kuin merkkinä kirkonvastaisuudesta, mutta näyttäytyy lopulta. 

Puhelias Milagros nukkuu samassa huoneessa Estrellan kanssa ja kertoo elämästä etelässä. Auguston isä edusti poliittisen kentän äärimmäistä oikeaa, poika aivan toista laitaa. Riidat kärjistyivät, kunnes poika lähti kotoa. Sisällissota kumisee yhä perheessä.

Ehtoollisjuhla kotona huipentuu paso dobleen isän kanssa. Tilanne muistuu mieleen paljon myöhemmin isän tarjotessa tyttärelle aterian ravintolassa. Toisessa huoneessa vietetään häitä, siellä paso doblea tanssii hääpari. Isä muistuttaa tytärtä, kuinka he kerran olivat tanssineet yhdessä. Mutta isä väistää kysymyksen, miksi hän oli kirjoittanut yhä uudestaan Irene Riosin nimen paperille ja myös kirjeen tälle, kuten tytär oli nähnyt varjostaessaan isäänsä elokuvateatterista kahvilaan. Mainoksissa väikkyi Irene Rios.

 

Isän ajatuspuheesta ja avioparin riidoista katsoja tietää, että Irene Rios on salanimi, jota tietty Laura käytti näytellessään muutamassa elokuvassa. Laura liittyy kipeisiin sotamuistoihin, joista Julia ei halua tietää. Estrella poistuu ravintolasta takaisin kouluun ranskan tunnille tajuamatta puhuneensa viimeistä kertaa isälleen. Aamulla koira hakkuu vimmatusti, Julia huutaa huutamasta päästyään Augustoa, turhaan.

Tytär löytää isän itsensä ampuneena lähimaastosta. Tätä siis ajoittain toistuneet ammuskelut ennustivat. Estrella sairastuu ja joutuu vuodelepoon. Tyynyn alta hän oli löytänyt punnuksen rasiassaan. Se oli isän viesti tyttärelle.

Isoäiti ja Pelagrios kutsuvat Estrellan etelään toipumaan. Hänelle tulee selviämään lisää siitä, mikä kaikki varjosti isää. Matkavalmisteluissa ollaan pitkällä elokuvan loppuhetkillä: laukussa päällimmäisiksi on pakattu punnusrasia sekä päiväkirja välissään isältä löytynyt outo puhelinnumero. Siihen Estrella soittaisi saadakseen lopulta vastauksia polttaviin kysymyksiin. 

Loppukuvissa taksi odottaa jo matkalaista. Kohta Estrella nousisi junaan ja sitä tietä päätyisi etelän lämpöön.

Olisinpa mielelläni katsonut, mitä Victor Erice oli koonnut käsikirjoituksensa viimeiseen osaan. Sen toteuttamiseen hän ei kuitenkaan saanut rahoitusta, joten mestariluomukseksi arvioitu elokuva nähdään aiottua vaillinaisempana. Netistä löytyy runsaasti elokuvaan liittyviä kuvia, joten vietin vielä muutaman hetken muistelemalla, mitä suurenmoista näinkään. Varmemmaksi vakuudeksi liitän vielä mukaan yhden oivallisen kritiikin. Linkki aukeaa tästä.

Elle, kovaksi kasvanut

 Joitakin aikoja sitten tallensin Yle Teeman tarjonnasta hollantilaisohjaajan Paul Verhoevenin Ranskassa 2016 julkaistun elokuvan Elle pääosassa Isabelle Huppert. Eilen katsoin yksikseni rajun leffan. Tänään olen lukenut siitä muutamia kritiikkejä. Niissä arviot heittelevät, kuten tämä, tämä ja tämä juttu näyttää. 

Yhdellä katsomisella pystyn toki kirjoittamaan joitakin havaintoja näkemästäni. Tyynesti kuin alkukohtauksen tummanpuhuva pulska kissa katsoin niin raiskaukset kuin Ellen kylmäverisen kamppailun hyökkääjää vastaan. Kävi pian selväksi, ettei ole kyse naisesta, joka sortuisi koettuaan väkivaltaa yllätettynä kotonaan. Ellen viileä järjestelmällisyys siivouspuuhissa ja tyynessä kylpemisessä hämmästytti. Ei soittoa poliisille, ei edes kenellekään tutulle. 

Muutama kuvien yksityiskohta päilyy mielessä, yhtenä niistä hitaasti kylpyveden pintaan noussut verinen vaahto Ellen jalkojen välistä.

Panikoimatta Elle lähtee tapaamaan ystäviään. Kasvojen ruhjeet hän selittää kaatumisella. Vasta pöydässä samppanjapulloa avattaessa hän mainitsee kuin ohimennen tulleensa raiskatuksi. Seurue järkyttyy, viivytellään hetki samppanjan kanssa. Ei sen kummempaa.

Firman omistajana työkuvioissa käy oitis ilmi, kuka on pomo: Elle. Hänen armeijansa on ryhmä animaatioiden tekijämiehiä keulanaan hahmojen piirtäjä. Videoiden aiheissa ja juonenkäänteissä korostuu hurjaksi yltyvä seksikuvasto. Yksi osaajista keksii ympätä Ellen kasvokuvan hirmuolioon ja jakaa pätkän porukan koneille. Pila naurattaa hetken. Elle tuntuu tajuavan kuka on pilan takana ja pyytää kiltin oloista animoijaa hakkeroimaan kaikkien koneet pilailijan selvittämiseksi. Palkkioksi rikoksesta pomo lupaa tukun euroja verotta. Tapaus tosiaan selviää, ja pilavideo häviää koneilta. Palkkion asemesta kyseinen animoija joutuu nöyryytetyksi.

Katolisuus häämöttää paikoin tapahtumien taustoissa ja henkilöissä, yhden illallisvieraan kohdalla julkiuskovaisuutena. Panin merkille, kuinka Elle hivelee jalallaan naapurinsa, hartaan katolisen rouvan aviomiestä illallisen kuluessa. Elle ei siis ole viaton, vaan hän houkuttelee miestä. Aika ajoin levollisen oloinen naapuri käy jopa auttelemassa Elleä talohommissa, mutta voi myös vetää ylleen kaamean mustan kumiasun naamareineen. Lopussa juuri tämä mies osoittautuu Ellen raiskaajaksi. Äitinsä pelastajaksi osuu paikalle oma poika ja kalauttaa naapurin kuoliaaksi itse teossa. Tässä vaiheessa poliisit hälytetään paikalle.

Katsojan hämmästykseksi naapurin leskeksi jäänyt rouva kiittää kesken muuttopuuhiaan Elleä. Rouva tunnustaa, että hänen miehensä synkeä puoli sai toteutua Ellen kanssa (!). Vaimo siis armahtaa miehensä. Tässä jos missä olisin tarvinnut teologia avuksi tulkitsemisessa.

Erikoislaatuisia naisia on muitakin. Yksi heistä on botoksilla itseään kohennuttava ja nuoria miehiä ylläpitävä Ellen äiti. Hän vaatii, että tytär menisi tapaamaan pitkää tuomiota sarjamurhista istuvaa isäänsä. Mieheen tiivistyy Ellen kipupiste, joka sykkii muistoa lapsena koetusta raiskauksesta. Jokin valokuva tuhkan ryvettämästä kymmenvuotiaasta on jäänyt pyörimään lehtiin, mikä yhä varjostaa Ellen äveriästä elämää. Tässäkö selitys videoiden aihepiiriin? Niissä hän pystyy kostamaan raiskaajille firmansa osaajien  taidoin.

Molemmat vanhemmat kuolevat. Äiti tuupertuu aivoverenvuotoon kesken joulun juhlinnan, isä löytyy sellistään hirttäytyneenä kuultuaan tyttärensä tulosta vierailulle. 

Erinäisiä muitakin tapahtumia tarinaan sisältyy, muun muassa oman pojan "isyys". Ja Elle tunnustaa parhaalle ystävälleen, kuinka hän makasi tämän miehen kanssa. Kaiken Elle tekee kylmästi ja katsoo tarkasti muiden reaktioita. 

Elämä jatkuu uusin kääntein. Niistä ensimmäinen lienee yhteen lyöttäytyminen ystävättären kanssa, joka ehdottaa muuttavansa Ellen isoon taloon. Yhteinen matka alkaa kylki kyljessä kävellen puistokäytävää, muistaakseni hautausmaalla.

Tajusin elokuvan merkkiteokseksi, vaikken siitä ns. tykännyt. Kaikin puolin tiukkaa työtä, erinomaisia näyttelijöitä etunenässä tietysti Ellenä Isabelle Huppert.

Isän matkaa muistin häivähdyksinä

 Ovikello on soinut, Anthony on havahtunut, riipinyt kuulokkeet korviltaan ja hihkaissut jotenkin, että sinäkö siellä, Anne. Tytär on hälytetty kaupasta palaamaan isän luo.

Isä ja totinen tytär, siinä maineikkaan elokuvan keskeiset hahmot. He tulivat tutuiksi, kun YLE tarjosi Oscar-palkitun leffan Areenasta katsottavaksi. Elokuvateatterien vetonaulaksi siitä ei kai enää ole.

Meitä katsojiakin oli kaksi. Kumpikin keskittyi inahtamatta näkemään, mitä "kotona" tapahtuu. Ihmetystä herätti, kenen kodissa oikeastaan ollaan. Isä toimi aivan kuin omassa upeassa lukaalissaan, mutta sekaannuksia aiheutui katkelmista, joissa Anne puhui miehensä kanssa. Oliko isä sittenkin otettu asumaan tyttären luo?

Anne puuhasi kotiin apua, mutta isä pani hanttiin. Hän osasi ilkeillä niin, että yrittäjät lähtivät itse.

Kuvassa taas yksi uusi tarjokas, Laura. Isä kiinnostui hänestä kuin jossain poissa viipyvästä, kaivatusta tyttärestään Lucystä. Anne on pulassa, sillä hänen pitäisi muuttaa Pariisiin, Sieltä hän tulisi viikonloppuisin tapaamaan isäänsä.

Pikku hiljaa hienon huoneiston sisustus rappeutuu kuin kuvajaisena Anthonyn muistin haurastumisesta. Tietyt tilanteet toistuvat ja hämmentävät katsojaa Anthonyn lailla.

Lopulta sama asunto on muuntunut hoivakodiksi ja sen yhdeksi huoneeksi, jonka ikkunasta avautuu näkymä lehteviin puihin. Hoitaja vaikuttaa Anthonysta tutulta. Käy ilmi, että isä on asunut jo jonkin aikaa tässä ympäristössä, vaikkei muista sinne muuttaneensa. Päivittäin hän on tavannut juuri näkemänsä hoitajan...

Me kaksi yli kahdeksankymppistä katsojaa mietimme totisina oman muistimme tilaa. Mutta emme vajonneet murehtimaan tulevaisuutta, vaan luimme muutaman kritiikin leffasta, kuten tämän. Mitään suurta keskustelua nähdystä ei tällä kertaa herunut. Toteutus nojaa erinomaiseen käsikirjoitukseen, josta ohjaaja Florian Zeller palkittiin Oscarilla, samoin Anthony Hopkins roolityöstään. 

Kiitokset taas YLElle erinomaisesta leffasta.

Jeʹvida

 

Sateisena tiistai-iltapäivänä suunnistettiin Kino Piispanristiin valmiina katsomaan maailman ensimmäinen koltansaamenkielinen elokuva Je'vida. Saliin 3 ilmaantui kaikkiaan kuusi ihmistä samassa tarkoituksessa. Kuinkahan pitkään näillä katsojaluvuilla leffa pysyy ohjelmistossa? 

Elokuva vangitsi oitis keskittymään. Pikku hiljaa selviää, että ukkinsa kanssa kalastavan tyttösen tarinaa seurataan myös aikuisena ja vanhana. Ensin Je'vida (Agafia Niemenmaa) on 10-vuotias vuonna 1952, sitten Iidana (Heidi Gauriloff) tunnettu nuori aikuinen 1960-luvulla. Kaikkein tutuimmaksi tulee ensi alkuun jyrkkä vanha nainen (Sanna-Kaisa Palo) yhdessä sisarentyttärensä kanssa, joka ei tiedä mitään äskettäin kuolleen äitinsä lapsuudesta eikä talosta järven rannalla. Sanna (Seidi Haarla) yrittää kysellä tädiltään, yrittää muotoilla oikeaa kysymystä. Vastauksia ei tule, vaan tavaroiden hävitystä pihalla nuotiossa. Sieltä Sanna pelastaa yhden valokuvan tytöstä. Kuvan takaa löytyy kirjoitus Je'vida 1952.

Vähin erin muistot heräävät. Elokuvaksi muuttuneina katsoja pääsee perille Je'vida/Iidan avainkokemuksista. Herkimpinä hetkinä tyttö soutaa venettä, kun ukki kokee verkkoja. Jutellaan omalla kielellä. Ukki tunnistaa herkän tytön tuntemukset ja jättää jopa kalaverkkoon reiän merkiksi, että sukelteleva lapsi pääsee pois ansoista kuin vesilintu konsanaan. Ukki ei päästäisi tyttöä kouluun, joka tietäisi ansaa, josta ei selviäisi. Mutta ukki kuolee. Äidin mielestä tytön on opittava lukemaan, mikä tarkoittaa kauas kotoa asuntolaan muuttoa pitkiksi ajoiksi.

Totisinta katsottavaa ovat kohtaukset koulussa ja asuntolassa. Yläviistosta opettaja julistaa, ettei lappia sovi puhua. Je'vidan nimi typistyy Iidaksi. Aikuisten mallin mukaisesti lapset ohjautuvat kiusaamaan niitä, jotka ovat jotenkin erilaisia, kuten saamelaisia tai yökastelijoita. Je'vidan turvaksi äidin ajattelema isosisko muuttaa pian pois asuntolasta.

Sanna osoittautuu taiteilijaksi, joka kuulee sisältään kauan kuiskineen ääneen. Hän tunnistaa maiseman niin omakseen, että virittää maalauspohjan rantaan, hahmottelee siihen näkemäänsä ja tuntemaansa. Iida-täti seuraa syrjäkarein siskontytön työtä. Sen oikeaan alanurkkaan on ilmestynyt naishahmo liehuvin hiuksin profiilikuvana. Onko se kadonnut Je'vida? Vai taiteilija-Sanna itse?

Tulee puhetta Sannan odottamasta lapsesta ja tämän isästä. Iida tunnustaa, ettei koskaan saanut omaa lasta, vaikka lähti miehen mukana etelään. Nähdään vahvoja kohtauksia siitä, kuinka Ivalossa Iida lähtee työkaverinsa kanssa illalla ravintolaan, jossa tavataan muutamia miehiä etelästä. Iidakin tietää, kuinka toimia, ettei juuttuisi metsäläiselämään. Oma mummo tai äiti palaa yksin mökkiinsä, ilman nestekaasupulloja. Rahan niitä varten Iida otti vastaan, mutta sijoitti summan korkokenkiin. Mielessä kangasteli ilta ravintolassa.

Täti pehmenee, kun myös Sanna aikoo polttaa luonnoksensa. Lopulta nuotiosta taitaa pelastua vain vanha valokuva vuodelta 1952. Kauppakirjatkin päätyvät tuleen. Iida ilmoittaa vakaasti, että tila jääköön Sannalle.

Elokuvaohjaaja Katja Gauriloff opettelee koltansaamea vasta nyt, aikuisena, koska lapsena suomesta tuli ykköskieli. Mikko-Pekka Heikkinen kirjoittaa 19.10.2023 Helsingin Sanomissa: 

Gauriloffin äidinkieli on suomi, vaikka hänen äitinsä on kotoisin Petsamon Suonikylästä ja oppi omassa lapsuudessaan koltansaamen ensimmäisenä kielenään. Äiti puhui sitä sujuvasti sisarustensa kanssa, kun Katja oli pieni.

Mutta Katjalle puhuttiin vain suomea. Elettiin 1970-lukua, ja perhe asui Rovaniemellä, jonka liepeiltä isä oli kotoisin. Koltansaame jäi oppimatta.

Gauriloff tajusi menetyksensä teini-ikäisenä, ja vuosien mittaan hänelle valkeni, että saman menetyksen olivat kokeneet muutkin hänen sukupolvensa kolttasaamelaiset lapset.

 Suosittelen myös tätä ja tätä linkkiä. Ensimmäinen vie Hesariin, jälkimmäinen YLEn sivuille:

 Mustavalkoisen elokuvan katson uudestaan, kunhan se näytetään Areenassa. Moni kohtaus antoi aihetta pohdiskeluun, kun ei minulle oikein selvinnyt edes Je'vidan isosisko. Moni seikka askarruttaa niin, että haluaisin ratkoa ihan itse, mistä onkaan kysymys. Sevettijärveläisistä näyttelijöiksi pestattujen suorituksista voisi niistäkin hämmästyä uudelleen.

Nauru voittaa itkun

 

Omista tallennuksista löytyi eilisillan pelastukseksi leffa nimeltä Comedy Queen (Ruotsi 2022). Se herätti tylsyydestä heti ensi sekunneista ja piti otteessaan loppuun asti. 

Päädyin seuraamaan isän ja tyttären totista kotona oloa. Äiti ilmaantui näkyville muistojen välähdyksinä. Tytär Sasha ei siedä omaa ulkonäköään, koska on riittämiin kuullut muistuttavansa äitiään. Kaunis kuva siirtyi seinältä piiloon. Nuoren oloinen isä kykeni itkemällä suremaan itsemurhan tehnyttä vaimoaan. Sashassa nousee kiukku: hän listaa asioita, jotka poistamalla aikoo unohtaa äitinsä.

Yksi tehtävä ylitse muiden on keksiä, miten isän saisi taas nauramaan. Ratkaisu yllättää. Sasha alkaa sepittää vitsejä. Ensin ne ovat surkeita. Hän on jyvällä Stand up -komiikasta ja rupeaa harjoittelemaan esittäytymistä varten. Parhaalta ystävältä saatuun muistikirjaan kertyy kaskuja. Jopa kouluun tehtävä esitelmä maankuoresta muuntuu yritykseksi hauskuttaa. Luokkakaverit tirskuvat, opettaja keskeyttää yrityksen, mutta mahalaskua seuraavat uudet yritykset.

Ihmeelliseltä tuntui katsella leffan tilanteita, joissa riitti aineksia paitsi 13 vuotta täyttävän ja myös hiukan häntä vanhemman pojan huimapäisyyttä. Se selittyi kummankin kokemasta liian isosta elämän muutoksesta. Yksi Sashan huimista ratkaisuista oli hommata itselleen siilitukka, jotta ei enää vähääkään muistuttaisi äitiään.

Tukan leikkuu meni mönkään, mutta malttinsa säilyttävien aikuisten toimin homma hoitui.

Uskottavan oloisia tilanteita: Sasha istuu isän läsnä ollessa tuppisuuna koulupsykologin tai terapeutin luona. Siellä varotaan sanomasta ääneen äidin itsemurhaa. Isä käy haudalla, mutta vihainen Sasha menee muualle.

Pikku hiljaa Sashan taidot naurattajana karttuvat etenkin, kun hän saa setänsä avulla tavata oikean ammattilaiskoomikon, saa tältä ohjeita ja lupauksen kolmeminuuttiseen esitykseen ammattilaisen ohjelman alkajaisiksi.

Siinä jo jännitti leffan katsojakin. Sasha kuitenkin pysyy koossa, saa kontaktin yleisöön, jossa näkyy tuttuja naamoja isästä, mummista ja parhaasta kaverista alkaen. Ihmeekseen Sasha näkee isänsä nauravan. Samoin kaikki muutkin syttyvät Sashan kelpo jutuista ja rupeavat taputtamaan seisomaan nousten. Sashan osuus illasta on menestys!

Mielen pohjalta loputkin muurit sortuvat, kun Sasha puhkeaa isoon itkuun ulkona kadulla. Isä kaappaa tyttärensä lohduttavaan syleilyyn itkussa silmin. Elämä alkaa löytää uuden normaalin uoman, jossa on tilaa elää ja myös muistella äitiä.

Suurenmoista elokuvakerrontaa arkisena mittavasta aiheesta ilman suurenteluja tai rypemisiä! Näyttelijät ovat kaikki uskottavia, Sashan roolissa Sigrid Johnson aivan huikea. Suosittelen kriitikkojen tapaan. Kas tässä ja tässä.

Loppukaneetiksi lisään vielä havainnot ohjaajasta ja muusta työryhmästä. Ohjaajajn luja ote henkii niin näyttelijöistä kuin tarinan rakenteesta pinnanalaisine virtauksineen. Porukka edustaa tosi ammattilaisia.

Aikamoinen Barbie

 

Kuuntelen usein iltapäivisin Kulttuuriykköstä. Torstaina 20. heinäkuuta tässä Juhani Kenttämaan juontamassa ohjelmassa paneuduttiin Barbie-elokuvaan ja Barbeilla leikkimiseen niin ylenpalttisen innostuneesti, että eilen päädyttiin kahteen pekkaan Kino Piispanristin klo 15:n näytökseen ihmettelemään nukkeaiheista leffaa. Sali oli lähes täynnä eri ikäisiä ihmisiä. Miehiäkin oli useita. Popcorn- ja karkkipakkauksia näkyi lähes kaikilla, mutta rapinoita ei kuulunut tai erottanut, kun meno valkokankaalla alkoi. 

Ennen leffapäätöstä vahvistin itseäni vielä lukemalla muutaman kritiikin. Niistä mainittavin on elokuvakriitikko Leena Virtasen kirjoittama ja Hesarin 20.7.2023 julkaisema. Hän oli myös yksi Kulttuuriykkösen kolmesta keskustelijasta. Virtasen otsikko vetäisee mutkat suoriksi:

Valtavasti hehkutettu Barbie-elokuva vastaa suuriin odotuksiin ja jopa yllättää

Barbie oppii elokuvassa reaalimaailman alkeet sananmukaisesti kantapäänsä kautta, ja Greta Gerwigin taukoamaton slapstick-tykitys etenee kuin iloinen leikkijuna.

Silti jo alkukohtaus lähes tyrmäsi, sillä se toistaa tuttua suurleffaa Avaruusseikkailu 2001 musiikkeineen kaikkineen. Nyt eivät apinat ole liikkeellä, vaan pikku tytöt puettuina kuin äidit ennen vanhaan. He hoitelevat nukkevauvojaan, kunnes havahtuvat eka kuvassa näkyvään hoikkaan ilmestykseen. Kun tyttöjen maailmaan putkahtaa Barbie, vauvanuket paiskataan kiviin, tätimäiset vaatteet riivitään yltä.

Näin siirrytään Barbielandiin. Olen täysin ummikko näiden pitkäkoipisten kaunottarien kanssa. Wikipedian avulla selvitin muun muassa sen, mitä Mattel tarkoittaa. Leffan mittaan firman keskeisyys nukkebisneksessä käy ilmi. Nyt tiedän myös sen, että Barbie-tuotantolinja perustettiin 1959, jolloin pääsin ylioppilaaksi. Olen siis auttamatta liian vanha ja ulkopuolinen. Kunnolla en muista sitäkään, leikkikö 1961 syntynyt tyttäreni Barbie-nukeilla. Mitään Barbie-buumia en tiettävästi ole nähnyt myöskään tyttärentyttärillä tai pojantyttärellä. Asiasta on syytä keskustella, kunhan pääsemme nokikkain. Leffa itse asiassa tarjoaa mojovan annoksen äiti–tytär-suhteiden tarkasteluun.

 

Kova juttu on se, mitä kenkiä tyttö käyttää: korkkareita vai terveyskenkiä? Outo Barbie eli se, jolta on leikelty tukkaa ja sotattu naamaa, opastaa kantapäänsä löytänyttä, muutoksiin ja kuoleman mahdollisuuteen havahtunutta Barbieta.

 

 Leffan perusteella Barbiet näyttävät merkinneen feminististä vallankumousta. Poikakaveri Ken on pelkkä statisti sinkkutyttöjen maailmassa, kunnes hän hyppää Barbien auton takapenkille. Yhdessä huristellaan nukkemaailmasta reaalimaailmaan.

Matka reaalimaailmaan herättää myös Kenin. Hän hämmästyy Mattelin pilvenpiirtäjässä, jossa huomaa johtokunnan kokouksessa istuvan pelkkiä mustapukuisia miehiä. Ken haluaa itsekin valta-asemaan. Hetkeksi hän sen ottaa, kun palataan Barbielandiin.

Enempää en referoi leffan tapahtumia. Ne vyöryivät ylle niin, että paljon ehti mennä ohi, kun uusia ilmiöitä ja ajattelun aiheita tulvi esille. Kulttuuriykkösessä myönnettiin, että vähintään tarvittaisiin toinen katselukerta, jotta pystyisi noukkimaan kaikki herkut nähdystä ja kuullusta. Tässä makupalana leffan traileri ja keskeiset näyttelijät. 

Ohjaajaa Greta Gerwigiä kehutaan viljalti kaikissa näkemissäni yhteyksissä. Sekin muistetaan mainita, kuinka umpikaupallinen lelu Barbie ja siitä tehty leffa ovat. Silti myös kummankin ansiot myönnetään. Barbin kanssa leikkiessä tyttö on voinut kuvitella itsensä vaikka presidentiksi tai astronautiksi. Polku vauvanukkea hoivaavasta emosta ei olekaan se ainoa oikea, vaan tarjolla on lukuisia sivupolkuja. Ainoa päämäärä tytön elämässä ei siis ole avioliitto. Eihän Barbiekaan havittele Keniä aviomiehekseen. Paremminkin Ken on leikeissä kuin Barbien asuste, sanoivat omakohtaisesti asian tuntevat keskustelijat kuuntelemassani Kulttuuriykkösessä.

Onkohan näillä tyttöjen leikeillä osuuttaa vähäiseen syntyvyyteen esimerkiksi Suomessa?

Me kaksi leffan itse katsonutta vanhusta juttelimme nähdystä pitkään vielä puhelimessa illan tullen. Kaikin puolin repäisevä kokemus näinä sotauutisten mieltä turruttavina aikoina.

Sirpaleita rakkaudesta

 Mustavalkoisessa on voimaa! Eilen illalla katsoin omista tallennuksista Cold War -leffan, joka on puolalais-ranskalais-brittiläistä yhteistuotantoa vuodelta 2018 ja josta Niko Ikonen  Episodi-arvostelussaan (23.10.2018) toteaa jykevästi heti alkajaisiksi:

Mustavalkoisena kuvattu poliittinen hirmuvalta ja tuhoon tuomittu rakkaus kohoavat musertavaksi mestariteokseksi.

Film-O-Holicissa Niina Oisalo kirjoittaa 26.10.2018, kuinka musiikki kuljettaa voimallisesti ohjaaja Paweł Pawlikowskin traagista rakkaustarinaa.

Ajatella, että olen tyystin ohittanut moisen mestariteoksen, kunnes YLE Teema lähetti sen 2.3.2022 ja otin talteen. Samoin kävi ohjaajan edellisen mestariteoksen kanssa, kuten käy ilmi tästä blogijutustani. 

Cold War liikkuu 1950-luvun Puolassa, siirtyy Pariisiin, hetkeksi Jugoslaviaan ja taas takaisin Puolaan. Katsoja näkee sirpaleita ihmiskohtaloista sodan runtelemissa paikoissa. Sirpaleet erottuvat toisistaan mustana pysähdyksenä.

Bssilastillinen lahjakkaita nuoria saapuu osittain pystyssä säilyneeseen kartanoon. Siellä heistä on tarkoitus valita sopivimmat esittämään sekä puolalaisia kansanlauluja että -tansseja kiertueilla eri puolille Eurooppaa. Valitsija-kouluttajia on kaksi: Wiktor (Tomasz Kot) ja hänen kollegansa Irena (Agata Kulesza). He ovat kiertäneet sodanjälkeisen Puolan maaseutua kommunistihallinnon edustajan Kaczmarekin (Borys Szyc) valvonnassa ja taltioineet kansan syvien rivien ominta musiikkia. 

Irena puotoaa pois kuviosta, kun hän toteaa politrukille, ettei kansa laula ylistystä maatalous- tai muille uudistuksille. Politrukki vastaa tyynesti, että kyllä laulaa, kun sitä vähän autetaan.

 Muistan 50-luvulta Turun Konserttisalissa nähdyistä Neuvostoliittoa ja naapuriystävyyttä ylistävistä esityksistä vastaavia asetelmia kuin kuvassa näkyy Stalinin kuvaa myöten! Kohtaus on vain yksi sirpale, joka sivuutetaan nopeasti. Keskiöön nousee Wiktorin ja Zulan (Joanna Kulig) rakkaus.

Pertti Avolan (HS 25.10.2018) mukaan

Cold War on tarina mahdottomasta rakkaudesta, mutta se ei ole erityisen romanttinen, ei vaikka siitä ei puutu uhrautumista ja omistautumista. Pawlikowski katsoo pääpariaan tietyn mitan päästä, tarkkailee kuinka jatkuvasti levoton nainen ja jopa hieman tylsästi tasainen mies tempoilevat tunteidensa ja intohimonsa kanssa löytämättä yhteistä pohjaa. Vaikka juuri sen he eniten haluaisivat tässä maailmassa löytää.

Päällimmäiseksi jää kuitenkin tunne siitä, ettei Pawlikowski liioin oikein löydä pohjaa henkilöilleen. Etenkin Kuligin sinänsä hienosti näyttelemä Zula jää hieman arvoitukseksi. Hän on kuin kissa joka aina putoaa jaloilleen, mutta ei silti koskaan ole tyytyväinen.

Cold War on kaunis, ajatuksia herättävä ja tietyllä tapaa nostalginenkin, mutta ehkä sittenkin keskeltä hieman ontto.

Kertaan vielä, että Wiktor ja Zula kohtaavat toisensa milloin missäkin päin Eurooppaa. Pariisista olisi voinut tulla yhteinen paikka, mutta Zula kaikkoaa takaisin Puolaan. Sinne myös Wiktor änkeää ja joutuu vangiksi. Tässä tarinassa nainen on se, joka pelastaa miehen karmeista leirioloista. Pianisti-Wiktor on kuitenkin mennyttä sormivaurioiden vuoksi.

Ihmeellisiä ovat tunteiden myllerrykset, sillä lopulta Zula johdattaa Wiktorin rauniokirkkoon, jossa hän omin sanoin ja toimin vihkii heidät aviopariksi. Sivuseinältä häämöttää kookas silmäpari, johon katse kiinnittyy ensi kertaa elokuvan alkuvaiheissa.

 

Onneksi YLE lähettää erinomaisia elokuvia katsottavaksi itselle sopivina aikoina. Oli sävähdyttävää nähdä ensin unkarilaiselokuva 1945, jossa kyläläisiä ravistellaan yhden päivän ajan, kuten kirjoitin tässä jutussani. Saksalaiset miehittäjät ovat häipyneet, venäläiset tekevät tuloaan pörräämällä moottoripyörällä ympäri kylää. Suunnittelematta tulin eilen valinneeksi tallenteista Cold Warin, mitä ymmärrän nyt pitää onnekkaana sattumana. Kumpikin elokuva näet valottaa väkevästi tiettyä ajankohtaa ja ihmisten rikkinäisyyttä Euroopan oloissa pian toisen maailmansodan jälkeen.