lauantai 30. tammikuuta 2016

Muistelen ystävää


Joulun alla sain suruviestin. Elina-tytär ilmoitti äitinsä kuolleen rauhallisesti yöllä. Tieto tuli yllätyksenä, vaikka hankala sairaus oli jo pitkään kiusannut ystävääni.  Tänään hänet siunataan Huutijärven kappelissa Kangasalla klo 13. Olin valmistautunut matkalle, mutten voinutkaan lähteä. Pahimmoillaan jylläävä flussa pakotti jäämään kotiin.

Niinpä vietän tätä päivää hissuksiin kotona ja muistelen Irmaa. Hain kukkakaupasta ruusun, jonka tilasin ja maksoin viime tiistaina. Koska tätä kukkaa ei voi laskea arkun läheisyyteen, yritän loitolta eläytyä tilaisuuteen.

Kynttilä kertokoon pitkään jatkuneesta ystävyydestä. Siihen sisältyi myös totisia pohdiskeluja oudosta, parantumattomasta IBM-lihassairaudesta, joka edesmennyttä miestänikin vaivasi. Vielä 1990-luvulla tautia hädin tuskin tunnettiin. Sittemmin se opittiin diagnosoimaan, muttei vieläkään osata  parantaa, tuskin edes helpottaa oireita.


Tunnettuna saksanopettajana Irma avasi monille ikkunoita saksalaiseen kulttuuriin. Hänen mukanaan iso joukko meitä kangasalustalaisia vieraili aikoinaan niin Itä- kuin Länsi-Saksassa. Silti muistan parhaiten meidän kahteen naiseen tekemän pitkän reissun loppukeväästä 1991. Tapasimme useita Irman sikäläisiä ystäviä. Kuvassa vasemmalta ensin minä, sitten Rosemarie Praetorius, Irma ja Rosemarien tytär.
Ikimuistettavia automatkoja tehtiin pariskunnan kahdella Trabantilla. Viereisessä kuvassa Frau Ruth Klatte ja Rosemarie, joka oli sopinut meille käynnin taiteilijan kotiin Itämeren rantaniiityillä. Ulkona näimme valtavia kurkiparvia, sisällä pikku mökissä runsaasti akvarelleja, joiden aiheena oli luonto mökin ympärillä. Yläkuvassa seinällä näkyy yksi Frau Klatten maalaus, jonka hän suostui myymään minulle.
Olimme viikon verran Praetoriusten vieraina ja saimme nauttia niin kiertomatkoista ja  rajansa avanneen DDR-näkymistä kuin urkumusiikista ja kotikonserteista. Kaikki perheenjäsenet musisoivat. Isä-Gerhard oli perheen urkuri. Hänellä oli lupa päästä sisään erääseen hylättyyn kirkkoon, jossa kuitenkin urut olivat tallella. Ach, mikä ihmeellinen iltahetki syntyikään siitä, kun uhkea urkumusiiki kietoi meidät satunnaiset  kävijät äänten vyöryyn!
Sitten matka jatkui. Oli toinenkin itäsaksalaisperhe, jonka luona tovi viivähdettiin. Lopuksi vietettiin pari yötä entisille puoluepampuille varatussa hotellissa, joka sekin oli avannut ovensa tavallisille tallaajille. Kyllä meidän kelpasi....

Silloin tällöin Praetoriukset kävivät Suomessa.
Kun he ilmestyivät Kangasalle, saatoin tarjota vastavuoroisesti sekä asumispalveluja että viihdykkeitä. Pöydän ympärillä näkymättömissä Praetoriuksia, minä takana tarjoilemassa, vierekkäin istumassa kohtalotoverit, joista kumpikaan ei vielä 1990-luvun alkuvuosina tiennyt hiipivästä lihassairaudestaan.




 Kangasalan Sanomissa ilmestyi keskiviikkona 30.12.2015 Aulis Aarnion muistokirjoitus Irmasta. Liitän tekstin osaksi blogia kertomaan siitä, kuinka moneksi Irmasta oli. Aikoinaan minulle oli suuri ällistyksen aihe hänen eläkeläisaikainen  teatteriharrastuksensa. Hymyssä suin muistan monia muitakin hauskoja piirteitä ystsävästäni. Kuva on heinäkuulta 2012.

2 kommenttia:

vanski kirjoitti...

Surullista , mutta muistot ovat kultaa näissä hetkissä...parane.

Lissu kirjoitti...

Totta. Muistelu tuttua sinulle ja muille PVn tunteneillekin. Kiitos paranemistoivotuksista. Pikku hiljaa tauti talttuu, vaikka yhä koettelee.