Kotka-kvartetti koolla

Kuvien neljän poppoo tapasi toisensa sunnuntaina Saga Kaskenniityssä. Tovi muisteltiin vuosien takaista reissua Kotkaan, jossa oivana oppaana toimi Manu, aito kotkanpoika. Heinolasta Turkuun saapuneiden varsinaisena asiana oli osallistuminen läheisen ystävän siunaus- ja muistotilaisuuteen. 

Olemme kaikki neljä niin vanhoja, että ymmärsimme pohtia, mahtaako enää kohdalle osua uusia tilaisuuksia tavata. Söimme hyvillä mielin yhdessä lounaan ja nautimme iltapäiväkahvit. Sitten halasimme lämpimästi Manua, joka lähti ensimmäisenä taksilla kohti linja-autoasemaa ja sieltä Lahden kautta kotiinsa Heinolaan. Me naiset jatkoimme vielä jutustelua, kunnes Sinikka ja minä vetäydyimme tunnin torkuille kotiini. Sitten pääsimme entisajan tyyliin puimaan kaikkea tähdellistä. Pari lasillista viiniä kera tiettyjen juustojen kuului rituaaliin. 

Antoisaa. Ajatuksissa jutut jatkuvat...

Pussikaljaelokuvasta hupia kotisohvalle

Kesä meni helteitä odotellessa, turhaan. Eilinen leffavalinta tarjosi menetykseen korviketta, sillä Ville Jankerin ohjaamassa Pussikaljaelokuvassa tallaillaan vuorokauden verran helteisessä Helsingin Kalliossa. Suven suloisuus ylsi kotisohvalle asti. Ehkä oli jopa eduksi, että leffan pohjateos, Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani, on minulta jäänyt lukematta. Sen sijaan Nenäpäivä osui lukulistalleni ystävänpäivänä 2011 ja pääsi myös osaksi blogipäivityksiäni.

Pussikaljaelokuvassa pohjaromaanin tavoin kolme kundia seilailee siellä täällä Kalliossa. Sälleiksi he eivät itseään tunnusta, kun kavereita lähietäisyydeltä tarkastellut neitokainen moista nimitystä heistä käyttää. Vähäinenkään työ ei näitä heppuja kiinnosta, vaikka kaljarahasta on ainainen puute. Löysäily on niin taidokasta, ettei tämmöinen mummukaan osaa muuta kuin hymyillä näille juipeille.

Yhden tietyn poliisipartion kanssa tulee alvariinsa kahnausta. Varsinkin Eero Milonoffin esittämä Henninen on herkkä provosoimaan poliiseja ja provosoitumaan näiden järjestyksenpidosta. Jo alkukuvissa Jussi Nikkilän näyttelemä Marsalkka puolestaan tuntee nahoissaan erityisenä uhkana kadun toiselta laidalta tuijottavan paksumahaisen miehen. Sama hahmo vilahtaa lähellä leffan loppua, mikä antaa olettaa, että hahmo on jokin kestoväsymystä potevan Marsalkan päänsisäinen mörkö.

Kuvissa keltapaitaisena näkyvä Lihi (Ylermi Rajamaa) on vikkelä poika. Hän kääntää lähipuodeista milloin noppia, milloin kengät Henniselle, kun tämä sattuu keskellä katua astumaan koiranpaskaan eikä jaksa putsata popojaan. Ystävää on autettava! Selväksi käy monin tavoin, että nuoruuttaan yhä venyttävät kolmekymppiset kaverukset ovat keskenään tosi ystäviä. Elokuvan kaunis loppu kaikessa vähäeleisyydessään on uuden päivän ja ystävyyden hiljainen juhlahetki.

Onneksi tallensin tämänkin pikku aarteen, kun Nelonen tarjosi sen katsottavaksi 3.10.2016.Vuoden verran se vielä säilyy Elisa Viihteen tallenteissani. Sitten se häipyy automaattisesti. Toki tämäkin tuote varmaan löytyy vielä pitkään elokuvavuokraamoista. Niinpä suosittelen lämpimästi leffaa samoin kuin Film-o-holicin arvostelijaraati kritiikissä, joka on otsikoitu innostavasti näillä sanoin Kallion karhea kimallus. 
Tässä vielä linkki Pussikaljaelokuvan viralliseen traileriin.

Muistelen ystävää

Joulun alla sain suruviestin. Elina-tytär ilmoitti äitinsä kuolleen rauhallisesti yöllä. Tieto tuli yllätyksenä, vaikka hankala sairaus oli jo pitkään kiusannut ystävääni.  Tänään hänet siunataan Huutijärven kappelissa Kangasalla klo 13. Olin valmistautunut matkalle, mutten voinutkaan lähteä. Pahimmoillaan jylläävä flussa pakotti jäämään kotiin.

Niinpä vietän tätä päivää hissuksiin kotona ja muistelen Irmaa. Hain kukkakaupasta ruusun, jonka tilasin ja maksoin viime tiistaina. Koska tätä kukkaa ei voi laskea arkun läheisyyteen, yritän loitolta eläytyä tilaisuuteen.

Kynttilä kertokoon pitkään jatkuneesta ystävyydestä. Siihen sisältyi myös totisia pohdiskeluja oudosta, parantumattomasta IBM-lihassairaudesta, joka edesmennyttä miestänikin vaivasi. Vielä 1990-luvulla tautia hädin tuskin tunnettiin. Sittemmin se opittiin diagnosoimaan, muttei vieläkään osata  parantaa, tuskin edes helpottaa oireita.

Tunnettuna saksanopettajana Irma avasi monille ikkunoita saksalaiseen kulttuuriin. Hänen mukanaan iso joukko meitä kangasalustalaisia vieraili aikoinaan niin Itä- kuin Länsi-Saksassa. Silti muistan parhaiten meidän kahteen naiseen tekemän pitkän reissun loppukeväästä 1991. Tapasimme useita Irman sikäläisiä ystäviä. Kuvassa vasemmalta ensin minä, sitten Rosemarie Praetorius, Irma ja Rosemarien tytär.

Ikimuistettavia automatkoja tehtiin pariskunnan kahdella Trabantilla. Viereisessä kuvassa Frau Ruth Klatte ja Rosemarie, joka oli sopinut meille käynnin taiteilijan kotiin Itämeren rantaniiityillä. Ulkona näimme valtavia kurkiparvia, sisällä pikku mökissä runsaasti akvarelleja, joiden aiheena oli luonto mökin ympärillä. Yläkuvassa seinällä näkyy yksi Frau Klatten maalaus, jonka hän suostui myymään minulle.

Olimme viikon verran Praetoriusten vieraina ja saimme nauttia niin kiertomatkoista ja  rajansa avanneen DDR-näkymistä kuin urkumusiikista ja kotikonserteista. Kaikki perheenjäsenet musisoivat. Isä-Gerhard oli perheen urkuri. Hänellä oli lupa päästä sisään erääseen hylättyyn kirkkoon, jossa kuitenkin urut olivat tallella. Ach, mikä ihmeellinen iltahetki syntyikään siitä, kun uhkea urkumusiiki kietoi meidät satunnaiset  kävijät äänten vyöryyn!
Sitten matka jatkui. Oli toinenkin itäsaksalaisperhe, jonka luona tovi viivähdettiin. Lopuksi vietettiin pari yötä entisille puoluepampuille varatussa hotellissa, joka sekin oli avannut ovensa tavallisille tallaajille. Kyllä meidän kelpasi....

Silloin tällöin Praetoriukset kävivät Suomessa.
Kun he ilmestyivät Kangasalle, saatoin tarjota vastavuoroisesti sekä asumispalveluja että viihdykkeitä. Pöydän ympärillä näkymättömissä Praetoriuksia, minä takana tarjoilemassa, vierekkäin istumassa kohtalotoverit, joista kumpikaan ei vielä 1990-luvun alkuvuosina tiennyt hiipivästä lihassairaudestaan.

 Kangasalan Sanomissa ilmestyi keskiviikkona 30.12.2015 Aulis Aarnion muistokirjoitus Irmasta. Liitän tekstin osaksi blogia kertomaan siitä, kuinka moneksi Irmasta oli. Aikoinaan minulle oli suuri ällistyksen aihe hänen eläkeläisaikainen  teatteriharrastuksensa. Hymyssä suin muistan monia muitakin hauskoja piirteitä ystsävästäni. Kuva on heinäkuulta 2012.

Heila ja Kailas - Heinolassa molemmat

Palasin vastikään parin päivän reissulta Heinolasta. Ihmeekseni näin siellä eilen jopa auringon paistavan. Ihanuutta kesti aamupäivän verran, mikä hyvin riitti kahdelle kävelystä nauttivalle ystävykselle.  Teimme pitkän kierroksen kaupungissa ja palailimme Jyränkövirran pohjoisrantaa sillan kautta Sepänniemeen. Lisämutka tuli tehdyksi Siltasaareen, hyvästä syystä.

Uudet yrittäjät ovat näet hienosti kohentaneet paikkoja. Hyvältä tuntuu sekin, että he ovat antaneet kahvila-ravintolalleen nimen Kailas (http://www.kailas.fi/fi/etusivu). Nimi kertoo kävijöille Heinolassa 1901 syntyneestä ja siellä varttuneesta runoilijasta Uuno Kailaasta (http://fi.wikipedia.org/wiki/Uuno_Kailas). Hänet muistetaan muun muassa Pallokentällä-runosta. Ylen Elävä arkisto tarjoaa siitä tulkinnan, jonka voi kuunnella tästä linkista: http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit /uuno_kailas_pallokentalla_33665.html#media=33666    Myös tuoreempia tulkintoja löytyy, sillä runon erilaisuutta ja ulkopuolisuutta syvästi kosketteleva aihe näyttää, ikävä kyllä,  säilyttävän ajankohtaisuutensa sukupolvesta toiseen.

Lisähauskutusta päivään tuli lounasreissusta ravintola Heilaan (http://heilan.fi/yhteydet/), jonne ajettiin runsaat viisi kilometriä kaupungista Mikkelin suuntaan. Mainion ruokapaikan ohessa toimii lähiruokien tori, lihakauppa, tilaviinien ja käsitöiden myymälä.  Muitakin tuotteita on kaupan. Ulkopuolelta löytyy omista rakennuksistaan lisää houkuttelevia liikkeitä, joissa kaikissa tuli kierrellyksi, eikä ihan suotta...

Tässä vielä kuva maukkaasta, kohtuuhintaisesta ja pöytään tarjoillusta ateriasta. Tyytyväinen lounasvieras kiittää sekä kokkia että laskun maksajaa! Näillä eväin jaksoimme jatkaa pitkään jatkuneen ystävyyden vahvistamista jutuin, jotka eivät vielä koskaan ole loppuneet lyhyeen.

Munroa tuplasti

Alice Munron novellien parissa on tullut vietetyksi tovi jos toinenkin. Vastikään jopa kävi niin, että kun tyytyväisenä luin kirjastosta hakemaani Viha, ystävyys, rakkaus -kokoelmaa (2001, suom. 2002), viimeinen tarina, Karhu tuli vuorten takaa, tuntui kumman tutulta. Kas vain, minultahan löytyi omasta hyllystä sama kokoelma! Kerrassaan outoa, ettei opus jo kannen perusteella vihjannut tuttuudesta.

Päätösnovelli kuljettaa lukijan elämään mukana avioliitossa, jossa vaimo Fiona etenee yhä syvemmälle Alzheimerin tautiin. Aviomies Grant suree raskaasti ja seuraa hämmentyneenä sivusta, kuinka Fiona hoitolaitoksessa kiinnittyy toisen miehen, Aubreyn, vierelle. Kun miehen vaimo ottaa tämän takaisin kotiin, Fiona vajoaa lohduttomuuteen. Ratkaisuksi Grant pyytää Aubreyn vaimoa viemään miehensä takaisin hoitolaitokseen ja Fionan luo. Sitä ennen Grant on suostunut Marianin kutsuun lähteä tämän kanssa illallistanssiaisiin.Viriää omalaatuinen parinvaihtokuvio.

Kun ollaan niin pitkällä, että Aubrey palautetaan hoitolaitokseen, Grant löytääkin lohduttomuudesta toipuneen Fionan huoneestaan lukemassa. Novelli päättyy häkellyttävään kohtaukseen:
"Hauska nähdä sinua", Fiona sanoi ja kiskoi hänen korvalehtiään.
"Sinähän olisit voinut ajaa matkoihisi", hän sanoi. "Mennä menojasi mistään piittaamatta ja jättää minut. Hylätä. Hyljätä."
Grant painoi kasvonsa vasten hänen valkeaa tukkaansa, hänen vaaleanpunaista päänahkaansa, hänen suloisenmuotoista kalloaan. Hän sanoi: Mahdotonta.

Fionan oven takana Marian ja Aubrey odottavat, että Grant kutsuu heidät sisään! Huh-huh... Lukija jää  pohtimaan, mitä kohta voisi tapahtua. Entä missä tilanteessa novellin ihmiset olisivat vaikkapa  vuoden kuluttua kuvatusta tilanteesta?

Jälkitunnelmina huomaan murehtivani Grantin menetystä. Lapseton pariskunta oli löytänyt eläkevuosina tyynen yhteisen onnen. Mutta salaviisaasti Munro ujuttaa Fionan sairaiden aivojen uumenista pilkahduksia pettymyksistä, joita vaimo koki Grantin professorivuosina. Jokunen viettelevä opiskelijaneitonen säilyi nimenäkin mielessä niin, että asiaa voi taas tovin pöyhiä. Jopa loppuratkaisu saattaa olla kuin Fionan vieno kosto: hän palaa ratkaisevalla hetkellä omaksi hurmaavaksi itsekseen ja torjuu siten Grantin uuden suhteen. Toiveikas Grant lumoutuu virvatulesta ja ehkä unohtaa sen, mitä hoitaja on kertonut: kirkkaasti ajattelevalta vaikuttava Alzheimer-potilas ei kauaa  säily tajuavana ja normaalisti kontaktikykyisenä. Fiona onkin nyt se, joka pettää Grantin.

Sattuipa eilen niinkin, että löysin omista tallenteistani elokuvan Kaukana poissa (Away from Her, Kanada 2006) O: Sarah Polley. N: Gordon Pinsent, Julie Christie, Olympia Dukakis  (http://teema.yle.fi/ohjelmat/juttuarkisto/kaukana-poissa-7) ja katsoin sen saman tien. Leffa pohjautuu mainittuun Munron novelliin. Pikkuisen on rakennetta rikottu viemällä Grant Marianin ja Aubreyn oven taakse paljon novellin tapahtumia aikaisemmassa vaiheessa.

Elokuva muistuttaa dokumenttia, kun se luontevasti tarjoilee tietoja Alzheimerin taudista ja hoitolaitoksen toimintatavoista. Myös sairastuneen omaisen tilanne tulee valotetuksi niin, että heidän surunsa ja ratkaisunsa kokee jotenkin omakseen. Merkittävä teksti on saanut tulkikseen oivalliset näyttelijät tarkassa ohjauksessa.

 Luin äskettäin toisenkin Munron kokoelman,  Julkisia salaisuuksia (1994, suom. 1995). Siitäkään en muista juuri mitään. Ettei omalla kohdalla tarvitsisi epäillä alkavaa Alzheimerin tautia, uskottelen, että Munron tapa tarkastella ihmisiä arkitilanteissaan tuottaa lukiessa oivalluksia ja jättää sitten rauhaan. Monen novellin keskushenkilö kokee yllättäen jotakin, jota pohtii itsekseen kertomatta tapahtumasta kenellekään. Tapahtuma voi säilyä elävänä vuosikymmeniä ja pulpahtaa esiin vaikkapa lehtikuvan näkemisestä. Munro tuntuu sanovan yhä uudestaan, ettemme voi täysin tuntea kaikkein läheisimpiämmekään.

Omilla sivuillaan Munron suomalainen kustantaja, Tammi, hehkuttaa kirjailijan erinomaisuutta näin:

Kanadalainen Alice Munro (s. 1931) on tämän hetken ehdottomasti arvostetuimpia novellikirjailijoita, ja hänen tuotantonsa on vuosien mittaan kerännyt yhä laajemman uskollisen ja ihastuneen lukijapiirin. Munro kirjoittaa eleettömiä, oivaltavia kertomuksia tavallisten ihmisten elämässä sattuvista tapauksista, jotka panevat jotakin liikkeelle, loksauttavat palapelin osaset paikoilleen tai kääntävät tulevaisuuden suuntaa. Hänen tuotantonsa käsittää yksitoista novellikokoelmaa ja yhden romaanin, ja hänelle on myönnetty lukuisia kirjallisuuspalkintoja, mm. Kanadan kenraalikuvernöörin palkinto kolmesti, yhdysvaltalainen National Book Critics Circle Award ja novellikirjailijoiden palkinto Rea Award. (http://www.tammi.fi/kirjailijat1/-/author/name/AliceMunro)

Pikkuista ja punaista

Ystävyyttä ylistän minäkin, kun on oikein ystävänpäivä. Aihe passaa, kun pari päivää sitten kuvaamisen tarkkuusharjoituksiin ilmestyi vekkuli apulainen, kuten huomaat. Ja heti osuivat säädöt kohdalleen, vaikka vino valo taitaa hiukan häiritä, jos tarkkoja ollaan. Mutta melko kelvollista jälkeä tuli, vai mitä. Kiitos pikku ystävälle!

Iloa tähän päivään ja tuleviinkin toivottaa palstanpitäjä.