Japanilaisen animaation juhlaa

Äskettäin Yle Teemalta tuli pitkä dokumentti Hayao Miyazakista. Tallennettuna katsoin tuon Unten ja hulluuden valtakunnan kaikessa rauhassa eilen ja huomasin ilokseni, että olemme Miyazakin kanssa saman vuoden lapsia. Dokumenttia tehtäessä tämä suunnitteli jäävänsä eläkkeelle, kunhan silloin tekeillä ollut Tuuli nousee (Kaze tachinu 2013) valmistuisi. Dokumentin mukaan päätös muuttui yllättäen lehdistötilaisuuden alkaessa, sillä mestari ilmoittikin jatkavansa vielä kymmenen vuotta.
Miyazakin yhdessä Isao Takahatan kanssa perustaman Studio Ghiblin monitaitoinen ja lämminhenkinen työyhteisö lienee osaltaan herättänyt kaipuun takaisin luovan työn nautinnolliseen piinaan.

Samana iltana dokumentin kanssa tuli myös yli kaksituntinen Takahatan Prinsessa Kaguyan taru (2013). Animaatiosta en tiennyt mitään ennen sen katsomista. Oitis kylläkin huomasin, että  piirrosjälki poikkeaa tyystin Miyazakin kuvista. Hyvän käsityksen Takahatan akvarellimaisesta taiteesta saa tästä videonpätkästä. Nautin suuresti tarinan katsomisesta varsinkin, kun se on taiten tulkittu suomeksi. Yhteistä molemmille alan taitajille näyttäisi olevan innostus lentämiseen. Hienoja ilmaliukuja löytyy näet Takahatankin prinsessatarusta, tosin ilman koneita. Miyazakin Tuuli nousee puolestaan on melkeinpä japanilaisen ilmailun historiaa tyyppikoneineen. Samoin muissa näkemissäni hänen teoksissaan lennetään tavalla tai toisella.

Takahatan prinsessatarun julisteeseen on otettu kohtaus, jossa bambunleikkaaja on juuri poiminut hohtavan pienokaisen kämmenelleen. Siitä tarina alkaa ja saa nopeasti vauhtia tytön kasvaessa kuin bambunverso. Ihmeitä riittää. Bambunleikkaajan vaimo kykenee jopa imettämään, kun on ykskaks saanut vauvan hoiviinsa. Pian lapsi jo kirmaa muiden lasten kanssa ympäriinsä.

Isäksi päätynyt bambunleikkaaja löytää lisää aarteita bambujen varsista ja päättelee, että tyttö täytyy viedä pääkaupunkiin. Siellä tästä voisi kasvattaa hienon naisen. Kuvat tarjoavat melkoisesti tapatietoutta japanilaisen ylhäisönaisen  kasvatuksesta siten, että sen nurjatkin piirteet käyvät ilmiselviksi.

Lapsi alistuu vanhempien tahtoon, vaikka kaipaa takaisin kotimaisemiin. Ylhäisen elämä näyttäytyy pian perin juurin kahlehditulta. Äiti näkee tytön alakulon isän säntäillessä haalimassa tytölle ja samalla itselleen mainetta. Temput tepsivät, kosijoita saapuu.

Klassisten satujen tapaan tyttö koettelee sulhaskandidaatteja antamalla näille mahdottomia tehtäviä. Vuosia kuluu. Lopulta sulhasia palailee uudistamaan kosintaansa. Tulee ilmi väärennöksiä. Viimein tapahtuu täysi katastrofi yhden kandidaatin kuollessa mahdottomaan yritykseen.

Tunnelmat vaihtelevat. Piirrosjälki toistaa ilmiömäisesti niin prinsessan raivostumiset kuin hänen surumielisyytensä. Upea musiikki myötäilee tapahtumia. Kaiken aikaa kaupungissa tyttö on kaivannut poikaa, lapsuudenystävää, ja sitä vapautta, jossa maalla elettiin. Kerran ohimennen ystävykset näkevät toisensa, unessa sitäkin useammin.

Tytön alakuloisessa mielessä vahvistuu tieto, ettei hän kuulu äidille, ei isälle eikä varsinkaan kosijoille. Hän tietää, että on palattava sinne, mistä hän on alkuisin: kuuhun. Tässä tarina siirtyy sellaisiin ulottuvuuksiin, että aikuisellakin katsojalla riittää miettimistä. Näinkö olisi ajateltavissa elämänkehän kiertyminen alusta loppuunsa?

Kummallista on, että tytön kuuhun paluun päiväksi mainitaan 15. elokuuta. Sehän on Marian, Jeesuksen äidin, taivaaseenastumisen päivä. Ehkä tähän päivään liittyy aivan erityistä myös japanilaisessa kulttuurissa, vaikka en sellaisesta tiedä. Sattumaa tuskin on päivämäärän tarkka esittäminen. 

Ihmeellisiä tuumailuja liikuskelee yhä mielessä Takahatan elokuvan nostattamina. Ja sehän tarkoittaa, etten suotta katsonut tätäkään suurenmoista kuvien kavalkadia.