Oslon alueen hulppeita näkymiä

Viime torstai oli se päivä, josta jo syksyllä sovittiin alkavaksi viikonlopun mittainen matka Oslon seutuville. Matkakumppaniksi lähti kokenut reissaaja, ystävä opiskeluvuosista asti. Hänen kaikkinainen osaamisensa matkan järjestelyissä Airbnb-asumisineen avasi silmiäni siitä, kuinka nykyään maailmalla toimitaan. Kohdalle ei osunut muita ongelmia kuin oma hölmöyteni tuulisen sunnuntain retkillä liian vähissä vaatteissa. Vilustuminenhan siitä seurasi; onneksi ei kai sen pahempaa ainakaan tämänhetkisen oloni perusteella.

Koska asuimme mukavasti Lillestrømissä, Oslon keskustaan oli oitis opittava kulkemaan junalla. Käteistä rahaa ei tarvita, sillä matkaliput ostetaan automaatista. Pikkuisen puuha koetteli, ennen kuin laitteen  opasteita ymmärrettiin pyytää englanniksi. Itse matka taittuu vartissa, kunhan osuu pikajunaan eksymättä paikallisjunaan. Kerran eksyttiin, mutta ei moka ollut kovin paha, sillä hitaan matkanteon ja pysähtelyn vastineeksi saatiin katsella radanvarren näkymiä toisin kuin tunneleissa kiitävässä pikajunassa.

Perjantaina isäntäväkemme, Sonja ja Gustaf, uurastivat töissään. Niinpä meillä kahdella tädillä oli aikaa katsastaa niitä paikkoja, joista Sonja oli listannut ehdotuksia. Rautatieaseman infosta löytyi lisäopasteita lähinnä kulkemiseen. Ostimme päiväksi turistilipun helpottamaan matkantekoa kaupungissa. Ensi alkuun kuitenkin käyskentelimme Karl Johans gatea kohti kuninkaanlinnaa, jonne asti ei ollut tarpeen mennä, kun tavoitteena oli Nasjonalsmuseet. Sen ovien ulkopuolella oli ruuhkaa, mikä pani miettimään vaihtoehtoista ratkaisua: kadunkulman kahvila! Kohta jo istuimme ikkunapöydässä kupponen kuumaa ja leivonnainen nenän alla. Ei aikaakaan, kun ruuhka hävisi museon edustalta ja mekin mahduimme sisälle rakennukseen. Esiteltävänä oli eri aikojen taideteoksia teemasta The Dance of Life.

Hyvin pian törmäsimme alkuruuhkan aiheuttaneisiin nuoriin. Heitä oli hauska seurata. Jotkut juoksentelivat paperi kädessä bongailemassa teoksia, joista kaiketi piti tehdä merkintä omaan lappuun. Monet enimmäkseen jutustelivat keskenään. Tuskin kukaan edes vilkaisi maalauksia saati  Gustav Vigelandin eloisaa veistosta tanssivasta parista, josta kuvassa näkyy vain naishahmon selkäpuoli.

Meille tärkeimmässä Edvard Munchin taidetta esittelevässä huoneessa kului tovi jos toinen. Aloin näet seurata, miten japanilaisen näköinen nuori nainen sovittautui Huuto-maalauksen eteen ja otti itsestään selfieitä. Lopulta neitonen vielä pyysi apua kaveriltaan ja mallaili käsiään suunsa eteen jotenkin Huudon hahmon tapaisesti.

Seuraava etappi oli Vigeladin patsaspuisto, jonne parhaiten pääsi ratikalla. Se mitä nähtiin ylitti tyystin aiemmat kokemukseni patsaista. Ensinnäkin puiston valtava koko hengästyttää. Myös inhimillisten tunteiden kirjoa ilmentävien patsaiden määrä on niin mittava, että se panee ihmettelmään, kuinka ahkerinkaan taiteilija on pystynyt ne kaikki ja tietysti myös muualle sijoitetut teoksensa luomaan. Ihmishahmojen kirjoa riittää. Aivan pienistäkin lapsista on hämmästyttävän paljon hienoja veistoksia ja niiden pronssivaloksia.

Erityisen koskettavia ovat ne teokset, joissa jykevä mieshahmo pitää suojelevasti sylissään pientä lasta. Yllättäen löytyy sellaisiakin teoksia, joissa mieshahmo näyttäytyy yrmeän uhkaavana nyrkki koholla nuori poika kyyristyneenä edessään.

Matkakumppanini muistaa käyneensä 12-vuotiaana puistossa ja vaikuttuneensa niin, että halusi päästä sinne uudestaan. Ymmärrän häntä hyvin, sillä minussakin heräsi toive päästä samaan suurenmoiseen paikkaan toiste. Silloin olisi hyvä yrittää käydä myös valkoisessa rakennuksessa puiston laidalla. Jos olen oikein ymmärtänyt, siinä Vigeland aikoinaan asui.

Luontokuvaaja Olli Korhosen kuvaesitys otsikolla Oslon Vigelandin patsaspuisto ei jätä ketään kylmäksi (13.7.2013) tarjoaa komeasti lisänäkymiä paikkaan, jossa olisi syytä poiketa useasti.

Lounaalle suunnistettiin ratikalla takaisin kaupungin keskustaan ja siellä Aker bryggen alueelle. Osuimme oivaan italialaistyyppiseen ravintolaan, jossa oli mukava lepäillä ja nauttia makoisa ateria. Kahville ei jääty, vaan lähdettiin katsastmaan muita rannan paikkoja. Niitä riittää. Ainoa merkittävä kohde, jonne emme tulleet menneeksi, on Oslon kuuluisa valkohehkuinen oopperatalo. Sen erikoisilla kattorampeilla näkyi valtaisa väenpaljous juuri silloin, kun istuskelimme vastarannalla iltapäiväkahvia juoden.

Lauantaina oli vuorossa Holmenkollen. Hyppyri näkyy Vigelandin patsaspuistoon, mutta sieltä käsin ei ollut helppo uskoa kaukaista, vähäisen oloista rakennelmaa kovin isoksi ja kuuluisaksi. Lähelle päästyä näin minäkin, että komea on eikä lainkaan vähäinen.

Aamupäivällä väkeä liikuskeli vain niukasti paikkaa pällistelemässä. Muutama hiihtäjä sujutteli

omissa oloissaan ihan oikeilla suksilla latuja pitkin. Ne taisivat olla jonkin sortin tekolunta. Hyppyrin puolivälin paikkeilla sijaitsee muun muassa matkamuistomyymälä. Siellä käytiin. Ulkona korkeuksista katsellen erottui myös pienoinen kirkko, jonne pääsi kiertämällä teitä pitkin.


Kirkolle päästyä meitä onnisti, sillä ovi oli auki ja ystävällinen nainen lupasi meille viiden minuutin visiitin sisälle: pian alkaisi  vihkitilaisuus. Onnisti vielä uudemman kerran, kun sekä urkuri että laulusolisti testasivat, kuinka äänentoisto toimii. Saimme yllättäen  kuunnella upeaa laulamista kokonaisen kappaleen verran. Kiitin solista vilkuttamalla pikkuisen, ja hän vastasi samalla tavoin.

Retki jatkui autolla kohti vielä ylempänä Holmenkollenin mäellä sijaitsevaa kuuluisaa Frognersteren-ravintolaa. Nautittiin kahvia ja kaikkien aikojen omenatorttua, niin kuuluisaa takavuosilta, että se on palautettu listalle alkuperäisen reseptin mukaisesti valmistettuna. Huh-huh, tortun koko lähes nujersi, vaikka leivonnainen puolitettiin.

Illaksi oli tiedossa ensin tutustuminen isäntäparin työpaikkoihin. Heti perään seurasi visiitti nuorenparin kotona, jossa illan mittaan nautittiin itsensä isännän valmistamaa hirvipaistia erinomaisen kastikkeen, perunoiden ja salaatin kera. Hauskan illan päätteeksi emäntä kuskasi meidät kolmen kilsan matkan takaisin mainioon majapaikkaamme.

Sunnuntaina retkeilimme Sonjan kanssa lähimetsässä. Norjalaistapaan monikaan ei ollut liikkeellä vielä aamupäivällä kuten me. Vasta retkimaastosta palattaessa useita perhekuntia oli nousemassa mäkeä ylös, kun taas me nautimme alamäestä Sonjan valmistamasta retkilounaasta raukeina. Peipposen laulelua kuunneltiin niin tarkasti, että ehkä minäkin osaan sen ääntelyn erottaa muista, kun taas kuuntelen lintuja mökillä.  

Sunnuntai-iltapäiväksi suunnistimme vielä Osloon ja siellä Kon Tiki -museoon Bygdøyn niemellä. Kylmät merituulet puhaltelivat. Niinpä sain ihan pyytämättä matkaani kurkkukivun ja nuhan muistutukseksi tuulenpitävien vaatteiden tarpeellisuudesta näissä maisemissa.

Ja illalla oli minun vuoroni kiittää Sonjaa ja Gustafia vieraanvaraisuudesta sekä matkakumppaniani myös äskettäisen Kittilän-matkamme kaikista hauskutuksista. Nuorten asiantuntemuksella valittu ravintola tarjosi meille erinomaisen illallisen. Osuudekseni sopi aterioinnin lisäksi oikein hyvin laskun maksaminen. Todistakoon viime tingassa jälkiruuasta napattu kuva niin keittiön taidoista kuin ylen tyytyväisistä tunnelmista juuri ennen varhain maanantaina alkanutta kotimatkaa.