Päivä Marokossa

Pari juttua on tähän mennessä ilmestynyt risteilysarjassa. Nyt on vuorossa kolmas ja  samalla viimeinen. Ensimmäiseen pääsee tästä linkistä, toiseen tästä.

Torstaina 29. marraskuuta Marella Dream kiinnittyi Marokossa Agadirin satamaan. Se ei lumonnut näkymillään. Niinpä risteilyvieraita odotti autojen letka. Ei aikaakaan, kun bussit ja pienemmätkin autot täyttyivät. Vain meidän avulias vihreätakkinen Pekka haahuili ympäriinsä etsimässä tilattua autoa. Hän joutui kaivamaan puhelinta esille soittaakseen firmaan, josta auton piti tulla. Kallista kutsumista, sillä EUn ulkopuolella puheluminuutti maksoi 3 euroa, tekstiviestikin paljon.

Kun kaikki muut autot olivat jo kurvanneet tiehensä, saapui valkoinen pikkubussi mukanaan kauhtanaan pukeutunut Mustafa, paikallisopas. Helpotti! Luotettavaksi päivän mittaan osoittautuneen kuskin nimi on unohtunut. Aivan ajallaan tusinan verran suomalaisiakin starttasi matkaan. Ne, jotka eivät päässeet retkille, viettivät päivänsä kaiketi tutustumalla Agadirin kaupunkiin ja nauttimalla sen laajoista uimarannoista. Niitä ja hulppeita hotelleja me retkeläiset katselimme vain ikkunoiden läpi matkalla Taroudantiin. Se sijaitsee 85 kilometriä sisämaahan Agadirista.

Menomatkan reitti vei läpi muutaman pikkukaupungin. Katujen varsilla mopopojat syynäilivät kännyköitään ihan kotoiseen malliin. Naisia siinä kuin miehiä näkyi kävelemässä. Naisten asuista oli puhetta. Marokossa kasvoja ei peitetä, vaikka iloisenkirjavat kankaat piilottavat lähes koko kropan. Vain yhden niqabiin pukeutuneen naisen huomasin. Mustafan mukaan siten pukeutuvat ovat tulleet Saudi-Arabiasta. Marokossa ei kuitenkaan hyväksytä saati suosita äärimmäisiä puketumis- tai muitakaan ulkoisia perinnäistapoja.

Itse varmistin ennakkoon oppaaltamme Pekalta, etten turistina töppää asun valinnassa. Vaaraa ei ollut, koska en edes harkinnut sortseja. Sandaaleista saivat varpaat näkyä, mikä helpotti helteessä. Vastaisen varalle luin tätä juttua kirjoittaessani Lyhyen etikettioppaan Anna.fi -sivustolta.

Puolimatkassa pysähdyttiin. Oli luvassa teetä ja jotakin purtavaa sekä pikku eläintarhassa kiertelyä. Mutta kuinka ollakaan, omistaja oli vaihtunut eikä uusi paikan haltija tiennyt mitään sopimuksesta, jonka nojalla tarjoilu olisi järjestynyt. 

Peremmältä puistosta löytyi sekä kiipeilytelineitä että eläimiä ahtaissa häkeissä. Joukko lapsia nautti retkipäivästään varjoisilla sohvilla eikä noteerannut millään tavoin meitä turisteja.

Koska taukopaikasta oli lähteminen ilman ruuan murua, oppaat neuvottelivat, missä voitaisiin seuraavaksi pysähtyä. Kuski käytti luppoajan putsaamalla auton pölyisiä ikkunoita. Palvelua sekin.

Matkan jatkuessa oli taas aikaa ihailla Atlasvuoristoa, joka siinsi tasangon laidalla. Maisemia ihmetteleviä turisteja vietiinkin saman tien Taroudantiin asti. Siellä täällä vilahteli Marokon lippuja, minulle ennestään tuntemattomia.

 

Viisikulmaisen kuvion merkityksistä selvisi nettihauin, ettei kyse sittenkään ole islamin viidestä peruspilarista, joita ovat rukous, almut, pyhiinvaellus, monoteismi ja paasto, vaan Salomon sinetistä. Muinaisita ajoista se on tarkoittanut hyvinvointia ja itse elämän symbolia. Taroudantista lähdettäessä katsoin vielä tarkasti maan lippua, kun  pysähdyttiin komean aukion laidalle. Lippu liehui salossa. Ehkä paikalla järjestetään paraateja sekä muita tilaisuuksia, joihin väkeä kokoontuu torin täydeltä.

Lipun lisäksi esiteltävinä olivat muurit torin laidalla. Niiden suojissa Taroudant asukkaineen jatkaa olemassaoloaan paljolti entisaikojen malliin. Ehdin jopa nähdä kaupungin ahtailla kaduilla paikallisen "taksin" kyydissään nainen isohkoine kantamuksineen. Kuvassa hevospeli on kenties menossa hakemaan uutta asiakasta kaupunkireissulle.

Valkoinen ajokkimme suuntasi Taroudantiin päästyä sellaisesta portista sisään, että osuttiin oitis keskiaikaisen kapungin mutkaisille kujille. Hädin tuskin pikkubussi mahtui matelemaan yhä sisemmäs kaupunkiin jalankulkijoita väistellen. Parasta olisi ollut istua vossikan kyydissä.

Lopulta olimme perillä erikoislaatuisen naisten osuuskunnan myymälän edustalla. Tarkoitan Cooperative Argan Roudana Targanetia.

Sisällä näimme, kuinka naiset hieroivat käsikivin öljyä uhanalaisen  arganpuun siemenistä.

Seinällä esiteltiin sekä itse puu että siitä saatavat hedelmät. Monien työvaiheiden jälkeen tallessa on tilkka ihmeöljyä. Sillä voi kuulemma parantaa lähes vaivan kuin vaivan.

Ostin hyvälle ystävälle tuliaisiksi pullollisen psoriasiksen hoitoon. Ja kas, pullon kyljessä on kuva naisesta ja hänen kauniisti kiiltävistä pitkistä hiuksistaan. Öljyn sanotaankin sopivan myös hiusten hoitoon. Tuotetta esiteltäessä ei kuitenkaan käynyt ilmi, että tuote haisee. Haju on niin voimakas ja kestävä, että vielä pari päivää öljyhoidon jälkeen iho ja tietysti myös tukka tuoksahtaa. Nenä on tunnistavinaan hajusta tervan, ehkä vielä astetta paria vahvempana.

Niinpä tuliainen jäänee käyttämättä. Voi surku! Silti oli erittäin kiinnostavaa nähdä ja kuulla naisten osuuskunnista. Niitä on nimittäin useita. Ehkä näillä toimin arganpuu saadaan uudelleen leviämään Marokon alueella. Tosin pois lähtiessä näimme sellaisen yksityistontin, jolla kasvaa kituutti muutama arvokas puu. Mustafan mukaan omistaja ei kastele niitä, jotta puut kuolisivat ja ne voisi raivata tulevien rakennushankkeiden tieltä. Suojeltuja puita ei näet saa kaataa elävinä. Että semmoista maailmanperintökohteen kanssa junailua...

Kaupunkikierroksella poikkettiin sekä torilla että kauppakujilla, omanlaisessaan basaarissa. Torilla, totta kai, tavattiin käärmeitään näyttävä täti. Laatikoita raottamalla hän näytti, että eläviä ovat.

Kumma kyllä en osannut ottaa aivan tosissani kobraa, vaikka se pörhisteli itseään uhkaavan näköiseksi ja käänteli päätään. Muovikäärme tuskin sellaista tekisi.

Ilimajoelta kotoisin oleva matkakumppani ei hätkähtänyt, kun täti tarjosi tälle kaulakoruksi yhtä laatikosta nostamaansa luikertelijaa ja kruunasi näytöksensä pussaamalla otusta. Pysyttelin loitolla. Tavat tunteva oppaamme sujautti sopivan setelin käärmeillä elantonsa hankkivalle katutaiteilijalle. Niin pääsimme jatkamaan kuljeskelua muualle.

Kauppakujilla tungosta oli vain paikoin. Eivätkä myyjät painostaneet ohi kulkevia turisteja ostamaan, kun huomasivat, että oltiin vain katselemassa.

Matka takaisin Agadiriin sujui vauhdikkaasti uuden oloista, suoraa tietä ajaen. Puolimatkassa poikettiin paikkaan, josta saattaa kuulemma tulla pysähdyskohde toistekin. Nähtiin hieno ruokasaliksi muunnettu beduiiniteltta. Siellä isohko joukko saksalaisia lopetteli ateriaansa. Kaikki tilat jäivät suomalaisjoukon katseltaviksi, siistit vessat testattaviksi. Täällä siemaistiin hyvää kahvia ja muitakin virvokkeita.

Uima-altaan partaalla oli miellyttävää istuskella, vaikkei mitään uimisen hinkua mielessä herännytkään. Oppaiden huomasin kyselevän tämän keitaan omistajilta tai työntekijöiltä, kuinka jatkossa olisi hyvä toimia, jos haluaisi poiketa uudestaan ryhmien kanssa.

Reissu tuli tehdyksi noin kuudessa tunnissa. Takaisin laivaan ehdittiin hyvissä ajoin ennen lähtöä kohti Teneriffaa ja EUsta tuttuja olosuhteita. Minulle edes tämä lyhyt visiitti Pohjois-Afrikassa oli sellainen elämys, että tunnistin olevani ulkomailla. Nautin kaikesta näkemästäni, jopa helteestäkin, kun järjestelyt toimivat mainiosti. Riitti, että niitä hiukan säädettiin menomatkalla.