Lukiessa huomasin päähenkilöissä tiettyä yhtäläisyyttä ja myös todellisuuspohjaa vaikkakin sadan vuoden aikaerolla toisistaan. Niinpä niputan kirjat samaan blogijuttuun.
Yön kantajassa kirjailija kertoo sepittämänsä tarinan varattomasta irtolaisnaisesta Amanda Fredrika Aaltosesta, joka eli vuosina 1864 - 1818. Anja Snellman puolestaan kuvaa hullua suhdettaan nuoruuden rakastettuunsa Harri Sirolaan. Sirola syntyi lääkäriperheeseen 1958, kapinoi porvarillisia arvoja vastaan, eli hurjana boheemina, oli perustamassa Kiimaa ja kirjoitti Kaurasen lailla yhdistyksen lehteen, julkaisi varhain menestyskirjan, kärsi depressiosta. Loppunsa hän koki hyppäämällä metrojunan alle elokuun 16:ntena 2001. Niklas Herlin latasi kirjoittamansa muistokirjoituksen Helsingin Sanomiin pikkuserkkunsa kuolinpäivänä keskiyöllä. Nekrologista käy ilmi, että Harri Sirola häipyi kerran Pariisiin. Niin teki myös Amanda, joka ei millään pysynyt oman aikansa ahtaissa raameissa. Lahjakkuuksia molemmat.
Yön kantajan ensimmäisen luvun otsikko 1890 dokumentoi Amandan matkaa Pariisiin ranskalaisen Duplessiksen kuumailmapallolla. Kuvaus on niin huimaava, etten ollut pysyä kyydissä. Muutamaa sivua myöhemmin löytyy otsikko Lokakuun 20. päivä vuonna 1918. Se viittaa Amandan kuolinaikaan. Kaikki muut romaanin tapahtumat sijoittuvat näiden ajankohtien väliin.
Valloittavin kohtaus mielikuvituksellisella matkalla minusta on se, kun matkaajat osuvat pilveen.
Läheltä katsoen pilvi on vaalea ja niin tiivis, että näyttää siltä kuin he törmäisivät kivitalon seinään. Mutta törmäystä ei tunnukaan. -- Myöhemmin hän oppii, että tiheä pilvi johtaa erityisen hyvin ääntä, mutta kun valssi nyt puhkeaa soimaan kukkeana, jousiorkesteri tuntuu astuneen heidän koriinsa kuin ohiajavaan raitiovaunuun. Amanda koettaa räpytellä silmiään auki mutta ei onnistu. Hän haparoi kädellä ilmaa.”Mitä tämä on”, hän huutaa musiikin yli.”Duplessis, mitä tämä on?”
”– Concert – ”
--
Jossakin heidän alapuolellaan on puistokonsertti. Miehet ja naiset ovat laittautuneet parhaimpiinsa ja lähteneet illallisen jälkeen ulos. He istuvat kuuntelemassa konserttia puistossa jossa on ankkalammikoita ja ravintoloita ja lapsille karuselli. On hämärää ja kaasulamput on sytytetty. He istuvat niiden hohteessa tyytyväisinä ja iloisina ja uskovat, että kaikki on siinä heidän näkyvillään. Kukaan heistä ei tiedä, että Amanda ja Duplessis leijuvat täällä, korkealla heidän yläpuolellaan, tai sitä että Duplessis ojentaa käsivartensa ja ottaa Amandan kädestä kiinni.Seuraa pitkähkö jakso lentäjän omaisten luona Ranskassa. Amanda ei ole helppo vieras. Niinpä hän ajelehtii takaisin Suomeen. Syntymäkaupungissaan Turussa hänet napataan kiinni ja passitetaan 1891 Seilin saarelle parantumattomasti mielisairaiksi luokiteltujen naisten joukkoon. Kestää aikansa, ennen kuin Amandalle kirkastuu, ettei Seilistä päästetä pois. Amanda ei kuitenkaan luovuta. Hän elättelee vapauden unelmiaan, testaa niitä, tutkii ympäristöä, saavuttaa koppirangaistusten jälkeen vapaakävelijän aseman, tekee töitä, sanailee terävästi, mutta ystävystyy erään hoitajan ja myös Isakssonin kanssa. Tämä on mies, joka toimittelee monia hommia sairaalan väelle, mutta asuu omissa oloissa saaren toisella laidalla. Amandan ja Isakssonin välille rakentuu salainen kuvio, melkein lupaus yhteisestä elämästä jossakin muualla. Mutta Isaksson hukkuu, eikä Amanda pääse Seilistä.
Yön kantaja tarjoaa hurjia ja eloisia kuvauksia Seilin yhteisöstä potilaineen ja hoitajineen. Aiheen ankeus ei latista kerrontaa, vaan tuntuu saavan siitä voimaa. Kekseliäät ilmaukset, joita etenkin Amanda viljelee, vahvistavat käsitystä siitä, ettei voimallista ihmistä hevin nujerreta.
Suvi Aholan kritiikki ilmestyi Helsingin Sanomissa 28.5.2017. Se tarjoaa tähdellistä lisätietoa Kallion romaanin taustoista Niina Lehtisen Aamulehdessä 1.4.2017 julkaistun jutun tapaan.
Kirsin kirjanurkan blogiteksti kannattaa sekin lukea, jos Kallion viimeisin romaani kiinnostaa.
***
Kirjan kansikuva on peräisin syksyllä 2016 ensiesityksensä saaneesta elokuvasta. Sampo Bergmanin laatima arvostelu ilmestyi Film-o-holicissa 14.10.2016. Juttu valaisee myös pohjateosta.
Jotakin tiesin tarinasta ennakkoon siksikin, että Harri Sirolan äiti Irma Kerppola-Sirola on kotoisin Kangasalta, omasta pitkäaikaisesta asuinkunnastani. Siellä ihmiset puhuivat tietämiään asioita varsinkin, kun vauraan lääkäriperheen lahjakas poika singahti kuuluisuuteen esikoisromaanillaan Abiturientti (1980). Sen koulukritiikki muistaakseni puri, kun kirjan luin. Seurasi lukuisia lehtijuttuja. Niistä en muista lukeneeni mitään erityistä Anja Kaurasen (Pupu) ja Harri Sirolan (Lammas) tulisesta suhteesta.
Niinpä Syysprinssi avasi minulle tuntemattoman tarinan, koska elokuvaa en ole nähnyt. Sittemmin tutuksi on tullut se, ettei perhe kykene suojelemaan nuorta, jos tällä on vetoa huumeisiin. Niillä ilmeisesti jotkut yrittävät paitsi sekoittaa päänsä myös etsiä helpotusta ahdistukseen. Kirjassa päihteiden lisäksi punk-aatteista innostuminen vei kirjan prinssiä yhä loitommas kaikesta siitä, mitä porvarillinen koti edusti.
Hirtehisesti käy ilmi, että kun helsinkiläisen patriisitalon kellarikerroksessa majaileva Syysprinssi joskus kyllästyy kämppänsä sotkuihin, hän piipahtaa äitinsä luokse saman talon viidenteen kerrokseen. Sieltä riittää teetä ja sympatiaa. Ainakin kerran äidin siivooja saapuu tilattuna raivaamaan kaaosta, jota kartuttavat ties kuinka monet sekoilevat kävijät. He tulevat ja menevät, onhan ovi aina raollaan.
Vauhti kiihtyy, yhteiset kirjahankkeet hyytyvät. Pupu ja Lammas loittonevat toisistaan. Miehen sairaalajaksojen toistuessa Pupu käy katsomassa Lammasta. Kävellään entisiä yhteisiä reittejä, kunnes nekin väsyttävät liikaa. Muutama lupaus vielä annetaan:
Minä lupaan olla kertomatta sinusta jos sinä lupaat muistaa minut, minä sanoin miehelle. Muista minut siitä, että olin kanssasi kun John Lennon kuoli. Kun sinulta kysytään missä olit kun Lennon kuoli, muista minut.
Mies lupasi muistaa.
--Aivan samoin kuin Syysprinssin elämä päättyi äkkinäisesti, myös Kaurasen kirja loppuu kuin seinään. Vaikka romaaniksi muokattuna tarina on fiktiota, dokumentaarinen aineisto häämöttää melko paljaana läpi tekstin ainakin siltä osin, mitä Anja Kauranen kirjoittaa omista tunteistaan ja ajatuksistaan. Kirja tallentaa myös 1980-luvun tiettyjen pääkaupunkilaisnuorten kiihkoa, mikä lienee ansio sekin.
2 kommenttia:
Joskus luettu ja muistaakseni pidin molemmista .
Molemmat kirjat myös sen verran lyhyitä, että viikossa ehti hyvin lukea, vaikka muutakin puuhaa matkalla oli. Hurjia ovat ihmisten kohtalot!
Lähetä kommentti