Kaikki tai ei mitään!

Markku Jokisipilä on tullut tutuksi sekä  radioäänenä, TV-kommentaattorina että varsinkin Turun Sanomien kolumnistina. Kun takavuosien arvostettu työtoverini ja historianopettaja painokkaasti suositteli minulle Jokisipilän äskettäin ilmestyneen kirjan lukemista, otin homman suorastaan asiakseni. Kyse on katsaukseksi nimetystä yli 500-sivuisesta opuksesta Hitlerin kopla 20 Natsi-Saksan johtajaa. WSOY 2017. Tarkkaan laskien kirjasta löytyy vain 19 kuvausta Saksan keskeisistä toimijoista vuosina 1933 - 1945.

Jykevä jaottelu palvelee lukemista. Paholaiset-ryhmä on tarjolla alkajaisiksi. Siihen kuuluu neljä tappamisen erikoismiestä. Poliitikot-ryhmässä on kolme, Sotilaat-ryhmässä viisi, Ihailijat-ryhmässä kirjan ainoat kolme naista. Sisäpiiri päättyy Albert Speerin, Herman Göringin ja Joseph Göbbelsin jälkeen muita kuvauksia laajempaan Adolf Hitler
-osioon. Kukin hahmo on saanut iskevän luonnehdinnan jo alaotsikkoon. Vain yksi tuttu nimi puuttuu: Martin Bormann. Hän oli Hitlerin yksityissihteeri ja omaisuuden hoitaja.

Kansallissosialismi ja Natsi-Saksa ei ole mikään tutkimaton aihe. Raportteja, kirjallisuutta, elokuvia, teatterisovituksia kaikkea mahdollista löytyy. Jukka Kuosmasen toimittama YLEn Kirjakerho keskittyi Jokisipilän kirjaan maanantaina 6.12.2017 otsikolla Kolmannen valtakunnan merkkihenkilöt ja Markku Jokisipilä. Alkuvuodesta 2019 kuuntelin ohjelman uusinnan. Siitä selvisi, että Jokisipilän Hitler-harrastus on alkanut jo seitsenvuotiaana nähdystä TV-ohjelmasta.

 Oula Silvennoisen kritiikki kirjasta ilmestyi 10.1.2018 Helsingin Sanomissa. Siinä näkemys teoksesta tiivistyy jo otsikkoon:

Suomalaistutkijan uusi Hitler-kirja jää toistelemaan natsien luomia myyttejä – ”Saksassa oli ja on aina kaivattu vahvaa johtajaa” – Markku Jokisipilä täräyttää. Kirja kolmannen valtakunnan johtajista tarjoaa vähän uutta tietoa ja tulee samalla toistaneeksi kansallissosialistien luomaa propagandaa --.

Luin kirjaa eri silmin kuin Silvennoinen, sillä tartuin hanakasti laajaan aineistoon pohjautuvaan katsaukseen. Huomasin toki, kuinka innostuneesti Jokisipilä loi draamaattisia alkuasetelmia erityisesti henkilökuvausten alkuun. Joka jakso imaisi minut kyytiinsä. Matkan varrella vahvistui se, kuinka altis ihminen on hakemaan hyväksyntää johtajaksi kohonneelta maagiselta mieheltä. Jokainen esitellyistä henkilöistä palvoi Führeriään. Samoin tekivät hurmaantuneet ihmisjoukot.

Pari seikkaa pohdituttaa erityisesti: Jokisipilän mukaan Hitler on yksi 1900-luvun suurmiehistä, jonka jättämä jälki tuntuu monin tavoin yhä Euroopassa. Miksi muuten Angela Merkel olisi 2015 kätensä levittäen toivottanut pakolaiset tervetulleiksi Saksaan, ellei maassa jatkuisi puhdistautumisprosessi natsien hirmutöiden jäljiltä? En huomannut yhteyttä, kun pakolaisista uutisoitiin. Taitaa olla niin, että hyvään yleisivistykseen kuuluu tuntea paitsi Adolf Hitlerin henkilöhistoria myös kaikki se, miten hän nousi valtaan ja toimi vallassa ollessaan.

Minulta oli aiemmin jäänyt ymmärtämättä, että tappion käytyä ilmeiseksi sodassa Hitler oli yrittänyt vielä saattaa päätökseen juutalaisten täyden tuhoamisen. Minulle oli uutinen sekin, että huhtikuussa 1945 Hitler määräsi Venäjältä vetäytyvän armejan tuhoamaan poltetun maan taktiikalla kaikki vesijohdot, sähköverkostot, rautatiet, maantiet ja myrkyttämään viljelymaat. Johtajan mielestä häviö osoitti saksalaiset niin kurjiksi, että he ansaitsivat sukupuuttoon kuolemisen. Itse hän toisti usein, kuinka ampuisi kuulan kalloonsa lopun tullen. Hitler tosiaan tappoi itsensä, mutta hänen viimeistä tuhoamiskäskyään ei enää noudatettu. Hän ei siis luopunut kaikki tai ei mitään -periaatteestaan.

Jokisipilä painottaa, että Hitler on ollut paljon Leniniä huomattavampi hahmo Euroopan 1900-luvun alkupuoliskon tapahtumissa. Olisiko näin?

Aika ajoin televisiosta nähdyt hurmokselliset filmit 1930-luvun NSDAP:n nousun vuosien puoluekokouksista ja muista suurtapahtumista avautuivat kirjan sivuilta myös pidäkkeettömän propagandan vinkkelistä. Erilaisia natsiajan dokumentteja olen nähnyt useita, hirmuisimman 18-vuotiaana elokuvateatterissa. Esitettävänä oli elokuva Nürnbergin oikeudenkäynti kauhein keskitysleiriotoksin. Kuvat järkyttivät siinä määrin, että kyyristelin penkkien välissä näkemättä leffasta paljoakaan.

Ensimmäisen maailmansodan ja Versaillesin rauhan jälkeen Saksa oli lyöty. Tilanne loi puitteet Hitlerin tapaiselle ilmiölle. Ensimmäiseksi hän löysi olutkapakoissa ihmisille puhuessaan yllättäen vastakaikua ja alkoi päästä jyvälle kyvyistään. Nöyryytettyjä pystyi kiihottamaan heikossa tasavallassa, jossa yhteiskunnan rakenteet horjuivat, työttömyys paisui ja inflaatio jylläsi. Kaduilla tapeltiin. Äärimmäisiä puoluemuodostelmia alkoi syntyä. Babylon Berlin TV-sarja tarjoaa paraikaa näkymiä Saksan 1920-luvun lopun sekaviin oloihin.  Näkemissäni jaksoissa natsit eivät vielä ole vallassa, vaikka väkivaltaisuus yltyy yltymistään. Poliiseihin ei ole luottamista. Katsoja tietää, mitä tuleman pitää.

Kiitän taas saamastani tönäisystä, jota ilman en olisi tullut tarttuneeksi Jokisipilän natsikatsaukseen. On aihetta myös pohtia, mitä itse kukin perheineen tekisi, jos joutuisi moisen ryöpytyksen ja väkivallalla uhkailun kohteeksi niin kuin saksalaiset kahden maailmansodan välisenä aikana. Onneksi olosuhteet Suomessa eduskuntavaalien alla 2019 poikkeavat äärimmäisen paljon Saksan tilanteesta sata vuotta sitten. Silti täälläkin on ilmennyt yrityksiä ottaa väkisin oikeus omiin käsiin, mutta demokraattinen oikeusvaltio on kyennyt torjumaan laittomuudet. Siinä meillä yhteistä työmaata riittää!