Stanislaw Lem, Solaris - romaani, joka päihittää elokuvat

Stanislaw Lemin tieteisromaani Solaris ilmestyi 1961. Ranskankielisestä laitoksesta sen suomensi Matti Kannosto 1973, vuotta myöhemmin ilmestyi toinen painos. Siitä ostin yhden eksemplaarin aikoja sitten. Hyllystä hyllyyn kirja on kulkenut muutosta toiseen, vaikka monia muita on kohdannut hävitys. Kenties kokonaan en ole lukenut kirjaa ennen kuin nyt. Tapaninpäivänä nimittäin päätin hämmentävän urakan, joka vei minut ajatuksissani ihmeellisen meriolion syliin yhdessä päähenkilön Kris Kelvinin kanssa.

Kävi niin, että kirjan pohjalta tehdyt kaksi elokuvaa Andrei Tarkovskin Solaris (1972) ja Steven Soderberghin Solaris (2002) suorastaan pakottivat tarkistamaan, mitä Lem (1921 - 2006) itse on kirjoittanut romaaniinsa. Kriitikko Juho Malaninin mukaan Lem oli syvästi tyytymätön Tarkovskin tulkintaan Solaris-romaanista:

 Avain Tarkovskin kaikkien teosten maailmaan ja rikkaaseen sisältöön onkin sen hyväksyminen, että lajityypistä ja tarinasta riippumatta hänen käsittelyssään on aina ihminen - moraali, tietoisuus, muistot ja tarpeet. Lemin tieteisromaani tarjosi Tarkovskille siis uuden tarinan teemojensa käsittelyyn, mutta tieteistarinan konventioihin mieltyneelle Lemille elokuva tuli olemaan katkera pettymys. Tarkovski on myös kertonut, että syy tähän ei piillyt vain Solarisin filmatisoinnissa, vaan tosiasiassa että Lem ei kyennyt näkemään elokuvaa taidevälineenä - välineenä, jolla Tarkovski oli jo kahdesti aikaisemmin osoittanut olevan potentiaalin, johon vanhemmat taiteet eivät yltäisi.

Malaninin perusteellinen arvio elokuvasta löytyy kokonaisuudessaan tältä sivulta Elitisti.netistä. Yhtään kritiikkiä en löytänyt vuoden 2002 Solaris-versiosta. Se muuntelee Lemin näkemyksiä Tarkovskia vahvemmin eikä edes yritä valaista kommunikaatiota meriolion kanssa, vaan keskittyy rakkausaihelmaan.

Lehteilen kirjaa ja tarkistan, mitä lukuja siinä on. Elokuvista poiketen ensimmäisenä on Tulo. Siinä mennään suoraan asiaan, kun psykologi Kris Kelvin ahtautuu kapseliin, jolla hänet lähetetään Maasta puolentoista vuoden pituiselle matkalle Prometheus-tukikohdan kautta kohti Solarista. Sinne kapseli laskeutuu vaikeuksitta. Perillä Kris kohtaa Snautin, kyberneetikon, risaisessa verkkopaidassa. Tämä kauhistuu nähdessään Krisin, jota ei tunnista. Käy selväksi, että Solariksen johtajaa, Gibariania, ei voi tavata, sillä asemalla on tapahtunut jokin onnettomuus. Pian selviää, että Gibarian on äskettäin tehnyt itsemurhan. Kaikesta sotkustakin näkee, että asiat ovat hullusti. Uhkan tuntua lisää se, että ikkunoiden takana velloo tumma meri laiskasti. Snaut tunnustaa, että asemalla on kolmaskin ihminen, Sartorius, lukkiutuneena laboratorioonsa. Muitakin hahmoja voi ilmaantua...

Kakkosluku Solaristit esittelee monia tutkijoita, jotka vuosikymmenten mittaan ovat selvittäneet Solaris-planeetaan outoja ilmiöitä ja julkaisseet tuloksiaan lukuisissa teoksissa. Ajoittain kertoja havainnoi merta ja kirjaa näkymiä. Aseman huoneissa vallitsee epäjärjestys. Kris päätyy oman huoneeseensa, riisuu avaruuspukunsa ja menee suihkuun. Laatikoista löytyy verryttelypuku, kirjahyllystä historiakirja sata vuotta ennen Krisin syntymää löytyneestä planeetasta. Se kiertää kahta aurinkoa, sinistä ja punaista. Planeetan epävakaa kiertorata torjuu uhkaa joutua liian lähelle aurinkoja, mikä johtaisi tuhoutumiseen. Hyllymetreittäin laskelmia ja tutkimuksia ei kuitenkaan ole ratkaissut Solariksen saati sen ihmeellisen meren arvoitusta. Tutkimukset olivat jo hyytymässä, kun psykologi Kris sai tehtäväkseen selvittää, mikä tutkimusasemalla on pielessä.

Kolmosluku tuo kuvioon Vieraat. Snaut epäilee Krisiä joksikin muuksi kuin Maasta tulleeksi ihmiseksi. Äkkiä käytävästä kuuluu paljaiden jalkojen läpsytystä lattiaa vasten... Nelosluvussa Sartorius sinnittelee huoneessaan ja kuuluu tappelevan jonkun kanssa. Hän luikahtaa ovenraosta käytävälle tapaaman Kelviniä. Tämä esittäytyy, kyselee, mikä saa Sartoriuksen raivostumaan ja  hätääntymään niin, että koko mies häviää takaisin laboratorioon, jossa melske jatkuu. Gibarianin ruumis löytyy kylmiöstä - ja miehen ruumista vasten painautueena makaa musta nainen, sama, joka hetki sitten oli vilahtanut käytävässä. Kris epäilee tulleensa hulluksi. Viidennessä luvussa Harey  ilmaantuu Krisin nukkuessa tämän omaksi vieraaksi.

Hän ei ollut muuttunut siitä päivästä jolloin olin nähnyt hänet viimeisen kerran; hän oli silloin ollut yhdeksäntoistavuotias tyttö. Nyt hänen siis pitäisi olla kaksikymmentäyhdeksän. Mutta kuolleet eivät ilmeisesti muutu; he pysyvät ikuisesti nuorina. (s.71)

Seuraa kummassakin elokuvassa kirjan mukaisesti toistettuja kohtauksia entisen avioparin vaivalloisesta yhdessä olosta Solaris-asemalla. Kris potee syyllisyyttä Hareyn aikoinaan tekemästä itsemurhasta. Harey tuntuu aistivan Krisin mielialoja, myös tämän epävarmuutta "naisen" läsnäolosta. Mistä on kysymys?

Kaikkiaan kirjassa on 14 lukua. Niissä aseman vähäinen henkilökunta pyrkii jatkamaan keskeytyneitä tutkimuksia ja samalla torjumaan "vieraiden" aiheuttamia häiriöitä. Krisin yritys päästä eroon Hareyn hahmosta johtaa lähes katastrofiin - eikä hahmo katoa pysyvästi! Muut kaksi miestä ovat jo kokeneet omat umpikujansa. Vähin erin orastaa miesten välillä luottamus, jonka varassa ryhdytään suunnitelemaan yhteistä  hanketta.

Kahdeksas Hirviöt-luku sisältää Krisin painajaisia ja Hareyn epätoivoisia yrityksiä päästä selville itsestään. Kris kiintyy yhä vahvemmin kuolleen vaimonsa hahmoon eikä enää haluakaan luopua tästä. Tutkimushanke etenee. Aseman keskellä kirjastossa on mahdollisuus käyttää nykyisiin verrattuna alkeellista hakulaitetta ja saada käyttöönsä kaikki kerätty tieto Solariksesta. Kirjoista Kris seuloo kuvauksia meren käsittämättömästä monimuotoisuudesta. Mitään erityisen hirveää ei kuitenkaan löydy, vaan meren tuottamien ilmiöiden luokituksia tarkennuksineen. Sivukaupalla jatkuvia kuvauksia lukee silmät ymmyrkäisinä. Kaikki on niin mielikuvituksellista ja sanoihin kiinnitettyä, ettei elokuvantekijöillä ole ehkä ollut kanttia ryhtyä kilpasille Lemin kanssa aikana, jolloin digitekniikat vasta tekivät tuloaan.

 "Jatkiot" näyttävät olevan itsenäisiä olioita, ja ne kulkevat "luutuneista kasvaimista" paisuneiden kalvojensa välissä kilometrien pituisina kuin suunnattomat pythonkäärmeet, jotka nielaistuaan vuoren verkkaan sulattelevat ateriaansa hitaiden väristysten silloin tällöin kulkiessa niiden matelevaa ruumista pitkin. -- (s. 142)

Tutkimushankkeen valmistelun edetessä Harey yrittää tuhota itsensä juomalla nestemäistä happea. Mutta hän ei häviä, vaan korjautuu itsestään Krisin kauhistueena seuratessa muutoksia. Miesten kesken on sovittu, että Krisin aivosähkökäyrä on osa tulevaa "Operaatio aivoaaltoa". On tarkoitus pommittaa meren plasmaa ja havainnoida, saadaanko siihen jokin yhteys. Harey seuraa tapahtumia sivussa ja huomaa Krisissä muutoksia. Harey utelee yksityiskohtia. Onko hän meren asialla?

Luvussa 12 on otsikkona Unet. Koe on meneillään, mutta meri ei reagoi mitenkään Krisin aivojen värähtelyillä moduloituihin röntgensädekimppuihin. Muutakin tuntuu olevan tekeillä. Ulkoisesti tapahtumattomia päiviä Kris muistelee myöhemmin unista, jotka ylittivät kaiken ennen koetun. Unien muistiin merkitsemiseen eivät sanat kunnolla riitä. "Operaatio aivoaalto" tuntuu tuottavan yhä lisää toinen toistaan huimempia unia. Ne yltävät aistikokemusten tuolle puolen. Lukiessa mieleen tuli verrata unia kokemuksiin, joista LSD-trippejä tehneet ovat yrittäneet kertoa. Harey saa sanoiksi, että ehkä meri onkin se, joka yrittää unissa tavoittaa ihmisen. Ehkä meri tarkoittaa hyvää, pyrkii olemaan mieliksi. Ehkä se tuntee ihmisen paremmin kuin ihminen itse. Unissa Krisin kertomus Solariksesta yltää huppuunsa.

Loppuluvut ovat lyhyitä: 13 Voitto ja 14 Vanha mimoidi vievät Krisin yksinään planeetan pinnalle, Harey on Snautin toimin hävitetty lopullisesti. Ennen paluuta Maahan Kris pohtii jumalan olemusta ja sen mahdollista epätäydellisyyttä. Koska aikaa on muutama kuukausi, ennen kuin matka voi alkaa, Kris haluaa lähikontaktiin plasmaplaneetan kanssa. Hän lentää helikopterilla pois asemalta:

Kun lähdin kaartamaan kohti ajelehtivaa mimoidia, aurinko loisti silmiini ja ohjaamon lasista välkehti verenpunaisia salamoita. Tummia liekkejä leimahteleva synkkä meri vivahti paikoin siniseen. -- Istahdin karkearakeiselle, halkeilleelle rannalle; -- helikopteri oli parin askeleen päässä takanani. Raskas musta laine syöksähti rannan reunan yli ja alkoi levitä, --. Se jätti jälkeensä tahmeita puroja, jotka valuivat kiemurrellen takaisin mereen. Menin lähemmäs, ja seuraavan laineen tullessa ojensin käteni. Se mikä seurasi oli uskollinen kopio ilmiöstä, joka oli pantu merkille ja analysoitu jo vuosisata sitten: aalto epäröi, vetäytyi taaksepäin ja ympäröi sitten käteni koskematta siihen niin että ohut ilmakerros erotti käsineen peittämän käteni meriplasmasta, joka äsken oli ollut vesimäistä ja oli nyt muuttunut lihan kaltaiseksi. Kohotin hitaasti kättäni, ja aalto, tai pikemminkin aallosta eronnut kieleke, nousi sen mukana ja ympäröi kättäni vihreänhohtavana läpikuultavana rakkulana. -- (s. 251)

Kris Kelvin kokee meren suunnattoman läsnäolon. Hän liukuu paikallaan pysyvään maailmaan ja samastuu mykkään nestekolossiin. Hän huomaa odottavansa jotakin: Hareyn paluutako? Aineellisena olentona hän kuitenkin tunnustaa ihmistä hallitsevat fysiologian ja fysiikan lait, joita mikään tunteiden voima ei riitä kumoamaan.

Rakastavaisten ja runoilijoiden ikivanha usko rakkauden mahtiin, joka voittaa itse kuolemankin, on valhetta, täysin hyödytöntä eikä edes huvittavaa. (s. 253)

Ymmällään Kris huojuu ajatuksissaan ja tuntee olevansa pelkkä pölyhiukkanen Solariksen nestemäisen jätin pinnalla. Silti hän tuntee vetoa jäädä meren syleilyyn. Hän ei tunnusta toivovansa yhtään mitään ja odottaa kuitenkin jotakin. Hän uskoo, että "julmien ihmeiden aika ei ollut vielä ohi" (s.254).

Lukijan hommaksi jää päätellä, palaako Kris Maahan vai ei. Selvää vastausta kirja ei anna. Elokuvista en muista, mihin käsikirjoittajat ovat päätyneet ja mitä ohjaajat ovat halunneet korostaa. Tätä kirjoittaessani ratkaisevinta on kirjailijan näkemys Krisin tilasta ja tilanteesta. Paikka paikoin on tihkunut vihjeitä siitä, että Kris on se, joka kertoo oman tarinansa. Voi tietysti kuvitella, että "kirjailija" on saanut käsiinsä Krisin muistiinpanot, tosin ilman viimeisiä merkintöjä, jos Kris ei ole hennonnut poistua planeetalta. Monien arvoitusten lisäksi voi pohdiskella, kenen luomus Solaris-romaani onkaan. Kirjailija tuntuu eläytyneen luomaansa henkilöhahmoon niin, ettei hahmoja pysty erottamaan toisistaan.

Lukukokemuksesta sanon vielä sen, että puutteet tähtitieteen, matematiikan ja fysiikan tietämyksessä kaventavat mahdollisuuksia ymmärtää avaruusaseman ilmiöitä. Silti roikuin kärryillä ainakin sen perälaudoista kiinni pitäen. Hyvin jäsenneltynä aineksia kertyi runsaasti paitsi ihmisten uteliaisuudesta myös heidän peloistaan. Solaris-aseman aiemmat miehistöt olivat joskus yrittäneet hallita kauhuaan hävittämällä ydinräjäytyksin isoja alueita plasmasta. Ainetta oli tutkittu kaikin mahdollisin keinoin, mutta lempeän yhteyden solmimiseen luottamus ei ollut riittänyt, ei ennen Kris Kelvinin ilmaantumista planeetalle. Ehkä kaiken aikaa planeetta olikin ollut se, joka kommunikoi ulottuvilleen ilmaantuneiden ihmisolioiden kanssa tuottamalla näille "vieraita". Niihin aineksia tarjosivat ihmisten aivoihinsa tallentamat muistot, joita planeetta tutki ihmisten nukkuessa.

Kävi niin, että kumpikin Solaris-romaanista vauhtia ottanut elokuva hävisi mielestäni. Äkkiseltään muistan nyt vain Lemin luoman kuvajaisen ihmeellisestä planeetasta. Silti tuskin kuluu kovinkaan pitkää aikaa, ennen kuin vaivalla koottu näkemys Lemin pääteoksen maailmoista painuu unohdukseen kaikkien muiden lukukokemusten sammioon.