Episodeista en tiennyt mitään, ennen kuin hoksasin ensimmäisen Hiukset-tarinan nytkähtävän aivan toiseksi ja huomasin uuden otsikon: Luminainen. Sen tarinan myötä päädyin seuraamaan kahden puunhakkaajan epätoivoista pyrkimistä lumimyrskyssä rannalle, josta pitäisi päästämän lautturin avulla veden yli kotiin. Punainen lippu kertoi, että lautturi on jo mennyt. Mikä neuvoksi? Lähistöllä kyyhöttävään lautturin hatara maja antaa sen verran suojaa, että he yrittävät nukkumista.
Hyytävä kylmyys kohmettaa ja tuntuu, kuin valkoasuinen nainen puhaltaisi huurua. Pian vanha mies ei enää itse hengitä. Nainen on siirtymässä nuoremman luokse, mutta ihastuu tämän kauneuteen. Uskomaton tapahtuu. Nainen heltyy ja antautuu miehen hyväiltäväksi, kun mies ensin on luvannut, ettei ikinä kerro kenellekään kokemuksestaan.
Tuota pikaa pariskunnalla on jo kolme lasta. Perhe elää sopuisasti yhdessä miehen äidin kanssa. Kymmenen vuotta kuluu, ja anoppi kuolee. Kerran mies hätkähtää katsoessaan vaimoaan, joka muistuttaa elävästi luminaista. Mies on tyystin unohtanut lupauksensa ja kertoo vaimolleen, mitä oli hätkähtänyt. Kuinka sitten kävikään, jääköön selittämättä. Kuva kertokoon tarinan lopun...
Luminaisen jälkeen pidin pitkän tauon. Kotona ikkunasta avautui kolkko, lumeton maisema ilman mitään silmiä taivaalla. Tuuli ujelsi. Parin päivän takainen rankka sade sentään oli tauonnut. Mielessä väikkyivät leffan ihmeelliset kuvat, jotka kuulemma kaikki on tehty studiossa. Vaikea kuvitella, miten vankat puut on saatu huojumaan myrskyssä. Metsä huokuu ja meri velloo nytkähdellen, mikä tuskin on ollut tarkoitus, mutta lisää maagisuuden tuntua. Kauhu vaanii - ja pysyy kuitenkin siedettävänä.
Korvaton Hōichi -episodi kestää toista tuntia ja näyttää, kuinka sokea nuori munkki taitavana biwan soittajana säestää tarinaa, jota hän tietämättään tulee öisin kertoneeksi vainajille hautausmaalle viekoiteltuna. Pitkän pitkä tarina kuvaa historiallista meritaistelua, jonka seurauksena hävinnyt suku tuhoaa itsensä tyystin. Taistelukohtaukset on toteutettu niin huiman todentuntuisesti, että minulta oli jäädä huomaamatta, kuinka juuri munkki taitavana kertojana herättää kauan sitten käydyn taistelun eloon.
Aaveena yksi ja sama soturi saapuu illasta toiseen vaatimaan munkkia soittimineen jatkamaan tarinaa, kunnes temppelin ylipappi saa selville, mihin nöyrä nuorukainen on joutunut sidotuksi. Papit aloittavat satumaisen pelastusoperaation: nuori munkki on suojattava pyhin kirjoitusmerkein, jotta kukaan ei enää pysty raastamaan sokeaa öiksi hautausmaalle herättämään tarinoinnillaan patsaita henkiin.
Niin kuin saduissa usein, myös tässä tarinassa yksi lipsahdus johtaa kärsimykseen: korvat jäävät suojaamatta. Kun munkki ei ota lähteäkseen soturin mukaan, tämän kumppanit ilmaantuvat kuin tyhjästä apuun repimään munkkia korvista, kunnes korvat irtoavat. Veri vuotaa, munkki vaikertaa, munkkiveli katuu huolimattomuutta. Soittaja pysyy kuitenkin luostarissa, jossa häntä hoidetaan, kunnes on aika pukea kuuluisuutta saavuttanut soittaja-kertoja korvien paikan peittävään asuun. Temppeliin virtaa lahjoituksia, mikä tekee korvansa menettäneestä kuuluisuudesta äverään miehen. Menetyksestä seuraa myös onnea.
Viimeinen, neljäs episodi nimeltä Teekuppi tulee kerrotuksi lyhyesti. Se kuvaa tarinaa vailla loppua. Heti alkuun samurai nielee juodessaan kuin vahingossa toisen sielun. Vartiovuorollaan mies alkaa nähdä aaveita tarkoin vartioiduissa paikoissa, vauhkoontuu ja ryhtyy huitomaan aseillaan henkiolentoja, osuukin.
Huitomisten tauottua tarina rauhoittuu seuraamaan kirjailijaa työssään, kun tämä viimeistelee kertomusta saadakseen tuotoksen ajoissa kustantajalle. Oudosti kirjailija kuitenkin katoaa, eikä häntä löydy, kun kustantaja ilmaantuu hakemaan julkaistavaa tekstiä. Pöydällä lepää paperilla tekstiä vailla loppua - kirjailija itse häämöttää teekupissa pinnan alla! Kustantaja säikähtää perinjuurin ja sääntää tiehensä ilman keskeneräistä tarinaa...
Yksinkertaiset kansansadut ja kummituskertomukset tehoavat huikeasti esitettyinä elokuvan episodeina. Perinteiset japanilaiset esineet, ihmisten vaatetus jalkineineen, kohteliaat käytöstavat kummarruksineen, samuraiden aseistus ja urheuden korostus ovat pikku hiljaa tulleet elokuvista ja kirjoista tutuiksi länsimaalaisillekin. Filmin taidokas toteutus ennen kuin digitaalisen tekniikan mahdollisuuksista oli edes hajua, mykistää nykykatsojan.
Kwaidan vei minut katsojana kauas vuoden 2020 lopun kurjuuksista, mistä olen erittäin hyvilläni. Toiveikkaana odotan, että ensi vuonna koen viimeisen kuvan mukaisia näkymiä silmiäni siristellen ja lumessa tallustellen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti