Anni Kytömäen kolmas romaani, Margarita (Gummerus 2020, 582 sivua, kansi Jenni Noposen), vakuutti Hannu Linnun niin, että diktaattorin pestin saaneena hän myönsi teoksesta Finlandia-palkinnon. Kirjeessä Kytömäelle Lintu perustelee ratkaisunsa:
Kirjan kieli viettelee mukaansa ja sen kerronta kannattelee lukijaansa värikkään jatkumonsa aalloilla. Kuvaat taitavasti paitsi sitä nollahetkeä, josta Suomen kasvu kohti modernia yhteiskuntaa alkoi, myös yksilön ponnisteluja tuon kasvun välillä järjettömissäkin käänteissä. Osoitat, että kaikki taistelut – niin sota kuin jälleenrakennuskin – aiheuttavat omat uhrinsa. Me lukijat tiedämme, että nuo ponnistelut paremman tulevaisuuden hyväksi jatkuvat edelleen.
Päähenkilösi Sennin poikkeuksellinen luonne, urheus, inhimillisyyden ja itsekkyyden yhdistelmä, sekä hänen luonnon ja ihmisten aktivoima mielikuvituksensa saavat lukijan pitämään häntä ystävänään. Kirjasi muistuttaa meitä siitä, että vakavimmat vammat eivät ole fyysisiä. Pahimmat vauriot kohdistuvat mieleen, ja sellaiset vaikuttavat sukupolvesta toiseen. Tästä luonto toimii hyvänä vertauskuvana.
Kirja alkaa sotatapahtumasta. Takautumina niihin palataan vielä neljästi vuodesta 1950 aina vuoteen 1955. Paikat vaihtuvat Kankaristosta Tampereeseen ja Helsinkiin, kunnes päädytään Keski-Suomeen. Kaikkiaan lukuja on 45. Viimeisessä Senni rahtaa ämpäreissä simpukoita Haukkakorvessa virtaavaan jokeen yhdessä piirimetsänhoitaja Antin kanssa.
Alusta asti Margarita otti valtaansa. Sennin tapa ajatella ja toimia sitoivat minut mukaan niin öisiin surun ilmauksiin kuin arkisiin töihin kylpylässä. Pääsin lähelle asiakkaita, joita Senni hieroo isänsä oppien mukaisesti ja kuulee yhä isän ohjeita kuin tämä olisi paikalla. Senni tarkkailee hoidettaviaan, mukautuu heihin, mutta pysyttelee ammattiroolissa. Itsestään ei sovi puhua, vaan tilan ottakoon asiakas.
Yö hupenee. Olen valvonut toista tuntia, enää tuskin saan unta. Silkkitäkki on tummanpunainen mutta pimeässä musta, peiton reunan yli käännetty lakana heijastaa varhaisen aamunkajon. Liikuttelen jalkoja ja käsiä, etteivät ne puudu täkin painosta. Koetan hillitä kahinaa, jotta äiti luulisi minun nukkuvan.
Äiti ei vieläkään ymmärrä, että jos itkee öisin, pitää itkeä kunnolla, hiljaa mutta tasaisesti. Heti kun pidätellyt nyyhkäykset kantautuvat kamarista, ravistun valveille, sillä minut on koulutettu havahtumaan poikkeavuuksiin niin eleissä kuin äänissäkin. Isä käski tarkkailla asiakkaiden hengitystä, koska se paljastaa tärkeitä tietoja ihmisen voinnista. Katkonaisesta hengityksestä on syytä huolestua. Äidin itku särkee yöt säpäleiksi, joita on vaikea koota enää yhteen. Väsyn valvomiseen ja häneenkin, vaikken saisi.
Olehan kiltisti, Senni, isä sanoi viimeisen kerran lähtiessään, väkinäisen leikkisästi parikymmenvuotiaalle. Ja minä olen. En kysy, en pakota äitiä kertomaan. Mieluummin valvon, sillä jos hän alkaisi puhua isästä ja turhasta kuolemasta, ääneti pystyttämämme rakennelma luhistuisi.
Parin vuoden ajan itkimme isää mihin tahansa vuorokaudenaikaan, yhdessä ja erikseen. Se oli soveliasta, sitten oli aika jatkaa elämää kuten muut menetyksiä kohdanneet. Hoidamme päivämme alusta loppuun asianmukaisesti. On kotiaskareita ja työkiireitä, yhteiset aamiaiset ja iltapalat joiden jälkeen juttelemme arkisia, toivotamme kauniisti hyvää yötä ja vetäydymme omiin oloihimme. Minä kiskon keittiön sivustavedettävän auki, äiti paneutuu levolle kamariin. Järjestelmä on hyvä mutta ei toimi, sillä olen alkanut herätä äidin suruun harva se yö. En tiedä itkeekö hän isää vai onko hänen elämäänsä hivuttautunut toinenkin murhe, tuore tai aikojen takaa.
Molemmat naiset työskentelvät kylpylässä. Yhdessä he käyvät aviomiehen ja isän haudalla aika ajoin. Se mitä Senni tuumii isänsä "sankarikuolemasta", painuu lukijan mieleen yhtenä sotavuosien omituisista tapauksista. Sopuisa aviopari oli kuitenkin ehtinyt tarjota tyttärelle kelpo eväät elämään. Niitä täydensivät isovanhemmat, joiden asuisijoilla Senni kulkee kuin kotonaan vielä vanhusten kuoltua.
Lukemisen edistyessä huomasin, kuinka tutustuin yhä uusiin kunnon ihmisiin olivatpa he kylpylän vieraita tai työntekijöitä. He täyttivät paikkansa ilman suuria elkeitä. Pääsin muun muassa selville ihmiskropasta vaivoineen ja siitä, miten hieronta helpottaa. Perustelut kiinnostivat selitykseksi omille kokemuksille.
Senni tarttuu rohkeasti tilaisuuteen, kun oman äitinsä seuralaisena kylpylään saapunut Aaro osoittaa kiinnostusta. Soudetaan saareen. Siellä tapahtuu se, mitä vailla Senni on ollut. Juhannuksena on määrä kohdata uudestaan isovanhempien paikassa. Tästä käynnistyy uusi, järkyttävä juonne tarinaan. Sennin elämä heilahtaa pahoinvoinnin kierteeseen, eikä lääkäreistä ole apua. Vain äiti tekee voitavansa tyttärensä olon helpottamiseksi.
Lukijalta vaaditaan valppautta, että hoksaa tarjolle tipahtelevat vihjeet, kun talven tullen Senni alkaa päästä tolpilleen ja ratkoo kokemuksiaan. Kylpylän toiminta loppuu, valtio perii maat ja metsät. Hakkuut alkavat, maat möyritään. Tietyt löydöt kohahduttavat. Näillä kohdin romaaniin piirtyy dekkarimaisia juonteita. Ne sitovat lukijan entistäkin tiiviimmin pohtimaan eri tapahtumien yhteyksiä toisiinsa. Perimmäinen päätelmä on yksin Sennin, mutta lukijakaan ei jää ulkopuoliseksi.
Helsinki-jakso tarjoaa huiman ekskursion polioepidemiaan, jonka muistan velloneen kouluvuosinani. Senni päätyy osana lääkintävoimistelijan koulutusta työhön sairaalaan. Kylpylästä tutuiksi tulleita asiakkaita ilmaantuu näkösälle. Kiehtovia yhteyksiä syntyy. Ja simpukat kiertyvät taas mukaan kudelmaan. Niistä muutaman pelastusoperaatio
tarinan päätteeksi luo niin huikean loppunousun, että suorastaan hotkin sivuja. Tuntui siltä, kuin olisi kuunnellut suurenmoisen
musiikkiteoksen viimeisiä, kiihkeitä ryöppyjä.
Huojentuneena sanon hyvästit Sennille, sillä tulkitsen elämän lupaavan Sennille kelpo jatkoa samoin kuin puhumaan puhjenneelle simpukalle. Se tuntuu kotiutuvan puhtaana virtaavaan jokeen. Pullauttipa pitkään sisällään vaivanneen hiekansirun kuorensa raosta helmenä avoimeen veteen!
Liitän mukaan vielä linkin, josta pääsee Anni Kytömäen haastatteluun.
Anni Kytömäki: "Jokaisella kirjailijalla on vastuu oman työnsä ympäristövaikutuksista"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti