Tehdään tästä nyt numeroo

Uudelle vuosikymmenelle siirtymisen kynnyksellä rupesin selailemaan vanhoja valokuvia. Olen näet pannut merkille paitsi tukkani harmaantumisen myös hiusten hupenemisen. Jossain vaiheessa kiharatkin katosivat. Samoin kävi äidilleni, joka viimeisinä aikoinaan pohti asiaa ääneen.  

Yksivuotiskuvassa olen melko kalju, mutta muuten tuhti.

Pari vuotta vanhempana tukkaa ja kiharoita on runsaasti, samoin äidilläni sotavuosien kuosiin aseteltuina. Isälläkin pilkottaa komea vooki otsalle asti.

Kouluvuosilta kuvia löytyy niukasti, sillä eihän meillä ollut kameroita. Ripille pääsyä juhlistettiin valkokuvaamossa käynnillä. Joku kuuluu kysyneen rippilasten ryhmäkuvaa katseltuaan, onko minulla karvalakki päässä. Pörröinen, runsas tukka eksytti moiseen tulkintaan.

 Luokkakuvia toki otettiin, mutta perin harvoin yksittäisistä ihmisistä. Penkkaripäivänä kierreltiin laulamassa viisuja, joita porukalla oli kirjoitettu ja painatettu vihkoon. Sen nimeksi yksi pojista vetäisi l’art pour l’art. 

Kuvan etualan oudon tummatukkainen hahmo olen minä. Tuttua on sekin, että lähellä istuu rakas koulukaverini Ritva eli Ippa. Takana häämöttävää poikaa en enää tunnista.

Toukokuun lopussa 1959 oltiin niin pitkällä, että kaikki Turun uudet ylioppilaat kokoontuivat Konserttisaliin, jonne me kuulemma nippa nappa mahduimme. Seuraavina vuosina lakitukset hoidettiin hajautetusti. Juhlavasta hetkestä sain muistoksi kuvan. Runsaat kiharat erottuvat selvästi.

 Uuden vuosikymmenen myötä elämä muuttui tyystin. Seurasi opiskelun alku, naimisiin meno, lasten syntymä ja monet muuttamiset. 1970-luvulla olot asettuivat, kun oma talo rakennettiin Kangasalle. Siellä pääsin kiinni koulutyöhön. Muutama silloisista työkavereista vakiintui ystäviksi, joihin yhteydet ovat edelleen voimissaan. Talvista nautittiin milloin harjussa hiihtäen, milloin luonnon jäällä luistellen. Kuvassa kanssani Eila. 

Haaniskamaiseen Vuokon toppatakkiin tykästyin niin, että ostin uuden, kun vanha hajosi. Aviomies kylläkin ihmetteli, eikö muita takkeja löydy. Takkien yhtenä etuna oli tiivis huppu, joka tarvittaessa peitti kulahtaneen kampauksen.

Työtä ja touhua täynnään oli 1980-luku. Molemmat lapset alottivat opiskelunsa yliopistossa, valmistuivat ja avioituivat. Ensimmäiset lapsenlapset syntyivät. Itse punnersin jatko-opintoja, siirryin peruskoulun lehtorin hommista opettajankouluttajaksi ensin Tampereelle, sitten Hämeenlinnaan 1991. Siellä toimin äidinkielen didatiikan lehtorina eläköitymiseen asti 2004. Kukahan mahtoi napata kuvan lehtorista työhuoneessaan? Kihartuvia, värjättyjä hiuksia edelleen runsaasti.

 Uuden vuosituhannen puolella ensimmäisiä vuosia varjosti aviomiehen etenevä sairaus, joka oli oirehtinut jo paljon aikaisemmin. Hän kuoli maaliskuussa 2003 ehtimättä muuttaa Turkuun, josta olimme jo ostaneet asunnon. Seurasi paitsi surua ja hautajaisia myös viran hoitoa, talon myyntiä, Turusta ostetun asunnon remonttia, muuttojärjestelyjä. 

Muistotilaisuutta varten miehestä ei ollut löytyä kunnon kuvaa. Toki pulma ratkesi, mutta ymmärsin samalla itse käydä valokuvassa, ettei sama ongelma toistu. Hymyilyttää, kun katson kuvan tällättyä tätiä. Vaalennetut, oienneet hiukset olivat jo silloin kiipeämässä yhä ylemmäs päälaelle. Trendi jatkuu.

Turku-vuosiin sisältyi jokunen matka. Niistä yhdellä purjehdittiin Kreikan vesillä luokkakaverien porukassa Arin omistamalla veneellä. Kerrassaan antoisa reissu. 

Jos oikein näen, lippalakin alta pilkottaa harmaata tukkaa. Kuva on vuodelta 2006.

Samana vuonna kävin Marja-Riitan kanssaThaimaan Hua Hinissä. Siellä tapasimme Sinikan ja reissasimme kolmistaan taksikyydillä maan koilliskolkkaan moikkaamaan sinne asettunutta Arvia. 

Tukkaa enemmän kuvassa kiinnostaa polvituki, sillä sama polvi on äitynyt taas vihoittelemaan.

Muutin Lietoon syyskuussa 2009. Seuraavana vuonna vävy täytti 50. Samassa elokuussa perheen kuopus saavutti täysi-ikäisyyden. Isä-Leo ja tytär-Minna järjestivät kotipihalla juhlat, jonne tulijoiden piti sonnustautua  oman syntymävuosikymmenensä asuun. Olin ainoa 40-lukulainen.

Teetin sorsetista hienon leningin ompelijalla. Lainalaukku ja -hattu kruunasivat asun. Yleisön hauskutukseksi lainasin vielä pula-aikaisen paperikankaisen kassin keräilijä-Markelta. Hän varusti mukaan lohenpunaisen korsetin, rintaliivit, pitkäpunttiset naisten alushousut, silkkisukat... 

Kun esittelin tuotteita, niin varsinkin nuoriso oli pudota tuolilta. Ja minä tunsin itseni kummajaiseksi kumpujen yöstä.

 

Lietoon veti vanha kunnon opiskelukaveri Marja-Riitta, jonka kanssa muutimme samaan taloon, kun se valmistui. Yhtenä hauskana jouluhommana puuhattiin Marja-Riitasta muotokuvia. Ne otti valokuvaukseen perehtynyt Heikki. Pääsinpä minäkin harvahiuksinen mukaan yhteen kuvaan.

Aivan uusia kuvioita on osunut harmaahapsen kohdalle, kun tyttärentyttäristä kaksi on tuonut hollille omia lapsiaan. Heitä on jo neljä, kuvassa Hilda ja minä, gammelmormor, perheen Oslon-kodissa syksyllä 2019.

Eikä tässä kaikki - töppönen nousee: matka huipulle pitää vielä pinnistää. Tiedä häntä, mihin kaikkeen ehdin, kunhan ensin tulevana Paavon-päivänä saavutan iäkseni täydet 80 vuotta.

😎