Tommi Kinnusen romaani matkalukemisena

Kesän mittaan ostin varastoon kiitettyjä ale-kirjoja e-versioina. Yksi niistä on Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa (WSOY 2020), jonka Kinnunen on määritellyt vaellusromaaniksi. Sitä on hehkutettu ilmestymisestä asti. Moni on kirjan lukenut ja siitä myös kirjoittanut. Nyt vasta tuli minun vuoroni.

 Alkulehdeltä löytyy motto:

    Heille, joille     

    hiljaisuus on    

    helpoin tie.

Lukija kohtaa viisi naista Pohjois-Norjassa toisen maailmansodan päättymisen aikoihin 1945. Saksalaiset sotilaat valmistautuvat poistumaan maasta, heille työtä tehneitä suomalaisnaisia ei kelpuuteta mukaan. Heidät häpäistään.

  

Yhdellä sotilaista oli kamera, jolla se ikuisti tuolissa istuvien hätää sekä hiuksensa jo menettäneiden hiljaisuutta. Irenen poskilla paistoi häpeän puna ja hän yritti katsoa lattiaan, mutta mies kohotti leuasta hänen kasvojaan ylös. Kameran sulkimen räpsähdys tuntui uudelta lyönniltä. Irene veti villatakkinsa helman päänsä yli. Hän ei tahtonut tulla muistetuksi tällaisena, nöyryytettynä ja häväistynä. Valokuvien avulla sotilaat saattoivat muistaa nämä hetket, kun taas häneltä tapahtuma ei kuvittakaan ikinä unohtuisi.

Naiset tulevat ihmeekseen autetuiksi rajan yli Suomen puolelle. Edessä avautuu poltettu maa ja pitkä patikkataival kohti kotia, jos sellaista enää edes löytyisi. Talvi on taittumassa, kevät etenee. Jylhä luonto heräilee uuteen elämään. Näkymiä kuvaillaan, kun on tarpeen. Naiset eivät kysele toisiltaan, miksi lähtivät saksalaisten matkaan. Kaikki eivät ymmärrä sitä itsekään. 

Irenen kautta monia tilanteita tutkaillaan. Käy ilmi, että hän on tempautunut saksalaisten matkaan kauas äänettömäksi vajonneen kanttoripuolisonsa ulottuvilta. Aika ajoin kirpaisee muisto kotoa kaikonneesta pojasta. Mutta saksalaisupseeri sai hävitä Hannelorensa luokse ilman Irenen kaipaavia kyyneleitä. Yhdessä koetut nautinnon hetket säilyvät muistoina, kunnes hiipuvat.

Kaikki naiset tulevat tutuiksi. Iäkäs Aili, sairaanhoitaja, on lopulta niin suurissa vaikeuksissa, että hän jättäytyy lepäilemään muiden jatkaessa taivalta. Niukoista ruokavaroista kaavitaan Ailille jonkinlainen lisäosuus. Yhä loitommas edettäessä Aili on pakko yrittää unohtaa.

Pikku hiljaa jokaisen taustaan osuu niukka valaistus. Kaikki ovat kasvaneet omistamaan elämänsä miesten tarpeille, kuten Veera prostituoituna, Katri äidin paikan ottaneena tyttärenä ja sisarustensa hoitajana jyrkän isän komennossa.

On selvää, ettei kukaan yksinään selviäsi kurjin varustein tallustamassa kohti Rovaniemeä. Yhdessä yritetään, selvitään ja otetaan vastaan satunnaiset niin tylyt kuin yllättäen auttavat ihmiset. Lopulta joukko hajoaa ilman tietoa toistensa osoitteista. Ei ole aihetta kokoontua muistelemaan. Irene päätyy poltettulle kotikonnulleen ja siellä tilapäisasumukselle, josta kanttori löytyisi. Mutta: Irene päättää toisin.

Luin tarinaa naisten vaelluksesta hotellissa Uppsalassa joutohetkinä. Niin mukaansa tempaavaa ammattilaisen kerronta on, ettei se päästänyt otteestaan. Pakko oli saada tietää, kuinka naisten käy. Vaikka kohtalot ovat kovia, luotin upeaa kieltä kirjoittavaan kertojaan. Ei minulle mitään mahdottomia syötetty. Tosin paikka paikoin kertoja tuntui liiankin asiantuntevalta. Mielestäni mukaan on ujutettu myös sellaista tietämystä, jonka vasta myöhempien aikojen tutkimus on julkistanut.

 Yle Areenassa on tarjolla Kinnusen vaellusromaania koskeva haastattelu. Suosittelen.