Sotatrauman pakahduttama

 

Kummallista, että vasta nyt tulin lukeneeksi Tommi Kinnusen Kaarnan (WSOY 2024), Finlandia-ehdokkaaksi ilmestymisvuonna valikoituneen romaanin.  Ostin sen e-versiona ja luin uuden tietokoneen ruudulta, mikä kesytti minut luottamaan tähänkin mahdollisuuteen nauttia kirjallisuudesta. 

Useat aiemmat Kinnusen teokset olen lukenut tuoreeltaan sekä istunut yleisön joukossa kuuntelemassa hänen kirjaesittelyjään. Paljon mies on ehtinyt luoda tekstiä päivittäisen äidinkielen opetuksen ohessa.  Käsittelyä vaativia aiheita on riittänyt Kuusamon maisemista ja siellä eläneiden kohtaloista sotavuosina.

Romaanin alkusivulla lukee: Särjetyille. Tietoteksti vanhan männyn paksusta pintakerroksesta, kilpikaarnasta, joka suojaa jälsikerrosta metsäpaloilta, virittää lukijan pohtimaan, kuka henkilöistä on kasvattanut suojakseen paksun kerroksen kuin honka kaarnan. Pian selviää, että kyseessä on syrjäseudulle tahtomattaan juuttunut Laina ja jokin hänet mykistänyt kokemus. Sen koko kauheus käy ilmi vasta romaanin lopussa. Lukija kyllä aavistaa, mistä on kyse ja miksi Laina riehuu, raivoaa kykenemättä päästämään ketään lähelleen. 

Suvi Ahola kirjoittaa Hesarissa 25.4.2024:

Tiiviiseen romaaniin mahtuu monta aikatasoa, yhteiskunnallista tilannetta, kohtaloa ja teemaa.

Se on yllätyksellinen perhetarina, traaginen naismuotokuva ja läpileikkaus Suomen kehittymisestä. Lisäksi se sisältää palasen autenttista, pitkään vaiettua sotahistoriaa.

Yllättävät siirtymät ovatkin romaanin idea. Leppeästä nykyhetkestä leikataan aina äkisti sotaan tai sitä seuraavaan ankeuteen, ja näin Kinnunen luo taas kerran syvän ja ymmärtävän katseen sodan kokeneiden ihmisten traumoihin.

Romaanin esitetyssä nykyisyydessä eletään kuolemaa odottavissa tunnelmissa. Kolme Lainan kanssa varttunutta ovat koolla vanhassa kotipaikassa. Laina on sieltä jo poissa sairaalaan vietynä. Etelä-Suomeen aikuiselämänsä rakentaneet kaksossiskot lentävät Kuusamoon, serkkupoika Martti, kasvinkumppani, on heitä vastassa ja valmiina vieraanvaraisuuteen. Siskokset kuitenkin ilmoittavat asuvansa hotellissa.

Jossain määrin yhdessä kasvaneet juttelevat muistoista kotoaan. Martti jää ulkopuoliseksi, kuten jo lapsena.

Groteskeja piirteitä kerronta saa, kun siskokset rupeavat jakamaan pesää, vaikka äiti yhä elää. Martti pysyy pettämättömän rauhallisena. Samoin käy hautausjärjestelyjä pohdittaessa. Lopulta kaikki jää Martin hoidettavaksi. Kukaan kolmikosta ei kuitenkaan tiedä sitä, mikä oli tehnyt Lainasta heidän tuntemansa arvaamattoman kotihirmun. Eikä kukaan koskaan ollut ymmärtänyt kysyä, mitä Lainalle oli tapahtunut, kun venäläiset partisaanit olivat hyökänneet rajakylään. Lainan kaarna pysyi ummessa.

Mutta lukija saa tietää:

Venäläisten partisaanien kouriin heinäkuussa 1944 päätynyt nuori kaksostyttöjen äiti oli peitellyt lapsensa ladossa heiniin, palannut sitten tarkistamaan kotikylään läheisten tilanteen. Talo jo paloi, muita pihapiirin rakennuksia oltiin sytyttämässä. Ruumiita makasi pihassa. Laina ei enää ehtinyt lastensa luo, vaan hänet paiskattiin serkkutytön ja tämän Martti-pojan lähelle maahan kädet selän taakse sidottuina. Ja tapahtui se, mikä edelleen toistuu sodissa: naiset raiskataan.

Miten kuten jalkeille päässyt Laina selvisi Martti mukanaan elävien ilmoille, mutta Vilma-serkku jäi ammuttuna makaamaan kotikylän tantereelle. Vilma oli ollut ainoa, jolle Laina oli kyennyt puhumaan kaikesta, peloistaankin.

Lainan ja Martin välillä säilyi erityinen side. Sopuisa poika osasi olla avuksi ja pysytteli aikamiehenäkin lähistöllä. Tytöt äiti hääti kauas rajaseudulta pakottamalla heidät opintielle.

Romaani päättyy toiveikkaaseen näkymään. Hautaustoimiston ovella Terttu hymyilee ja vilkuttaa rohkaisevasti Martille tämän ajaessa aurausautolla ohitse. Voisiko Tertun pyytää kahville? Jutunjuurta löytyisi Martin Lainalle suunnitteleman hautamuistomerkin vaihtoehdoista. 

Kiitos Kinnuselle, äidinkielen opetuksen osalta kollegalle!

Tommi Kinnusen romaani matkalukemisena

Kesän mittaan ostin varastoon kiitettyjä ale-kirjoja e-versioina. Yksi niistä on Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa (WSOY 2020), jonka Kinnunen on määritellyt vaellusromaaniksi. Sitä on hehkutettu ilmestymisestä asti. Moni on kirjan lukenut ja siitä myös kirjoittanut. Nyt vasta tuli minun vuoroni.

 Alkulehdeltä löytyy motto:

    Heille, joille     

    hiljaisuus on    

    helpoin tie.

Lukija kohtaa viisi naista Pohjois-Norjassa toisen maailmansodan päättymisen aikoihin 1945. Saksalaiset sotilaat valmistautuvat poistumaan maasta, heille työtä tehneitä suomalaisnaisia ei kelpuuteta mukaan. Heidät häpäistään.

  

Yhdellä sotilaista oli kamera, jolla se ikuisti tuolissa istuvien hätää sekä hiuksensa jo menettäneiden hiljaisuutta. Irenen poskilla paistoi häpeän puna ja hän yritti katsoa lattiaan, mutta mies kohotti leuasta hänen kasvojaan ylös. Kameran sulkimen räpsähdys tuntui uudelta lyönniltä. Irene veti villatakkinsa helman päänsä yli. Hän ei tahtonut tulla muistetuksi tällaisena, nöyryytettynä ja häväistynä. Valokuvien avulla sotilaat saattoivat muistaa nämä hetket, kun taas häneltä tapahtuma ei kuvittakaan ikinä unohtuisi.

Naiset tulevat ihmeekseen autetuiksi rajan yli Suomen puolelle. Edessä avautuu poltettu maa ja pitkä patikkataival kohti kotia, jos sellaista enää edes löytyisi. Talvi on taittumassa, kevät etenee. Jylhä luonto heräilee uuteen elämään. Näkymiä kuvaillaan, kun on tarpeen. Naiset eivät kysele toisiltaan, miksi lähtivät saksalaisten matkaan. Kaikki eivät ymmärrä sitä itsekään. 

Irenen kautta monia tilanteita tutkaillaan. Käy ilmi, että hän on tempautunut saksalaisten matkaan kauas äänettömäksi vajonneen kanttoripuolisonsa ulottuvilta. Aika ajoin kirpaisee muisto kotoa kaikonneesta pojasta. Mutta saksalaisupseeri sai hävitä Hannelorensa luokse ilman Irenen kaipaavia kyyneleitä. Yhdessä koetut nautinnon hetket säilyvät muistoina, kunnes hiipuvat.

Kaikki naiset tulevat tutuiksi. Iäkäs Aili, sairaanhoitaja, on lopulta niin suurissa vaikeuksissa, että hän jättäytyy lepäilemään muiden jatkaessa taivalta. Niukoista ruokavaroista kaavitaan Ailille jonkinlainen lisäosuus. Yhä loitommas edettäessä Aili on pakko yrittää unohtaa.

Pikku hiljaa jokaisen taustaan osuu niukka valaistus. Kaikki ovat kasvaneet omistamaan elämänsä miesten tarpeille, kuten Veera prostituoituna, Katri äidin paikan ottaneena tyttärenä ja sisarustensa hoitajana jyrkän isän komennossa.

On selvää, ettei kukaan yksinään selviäsi kurjin varustein tallustamassa kohti Rovaniemeä. Yhdessä yritetään, selvitään ja otetaan vastaan satunnaiset niin tylyt kuin yllättäen auttavat ihmiset. Lopulta joukko hajoaa ilman tietoa toistensa osoitteista. Ei ole aihetta kokoontua muistelemaan. Irene päätyy poltettulle kotikonnulleen ja siellä tilapäisasumukselle, josta kanttori löytyisi. Mutta: Irene päättää toisin.

Luin tarinaa naisten vaelluksesta hotellissa Uppsalassa joutohetkinä. Niin mukaansa tempaavaa ammattilaisen kerronta on, ettei se päästänyt otteestaan. Pakko oli saada tietää, kuinka naisten käy. Vaikka kohtalot ovat kovia, luotin upeaa kieltä kirjoittavaan kertojaan. Ei minulle mitään mahdottomia syötetty. Tosin paikka paikoin kertoja tuntui liiankin asiantuntevalta. Mielestäni mukaan on ujutettu myös sellaista tietämystä, jonka vasta myöhempien aikojen tutkimus on julkistanut.

 Yle Areenassa on tarjolla Kinnusen vaellusromaania koskeva haastattelu. Suosittelen.

 

Kaksi epätavallista teatteri-iltaa

Sekä viime että edellisenä perjantaina suunnistin teatteriin. Ensin näin täysin uusitussa Turun kaupunginteatterissa sen Sopukka-nimisellä näyttämöllä E.L. Karhun (e Emilia Pöyhönen) Prinsessa Hamletin nukketeatterisovituksena. Se on yhteistuotantoa Aura of Puppets -ryhmän kanssa. Tuloksena on näytelmä "mielen paloista, peloista ja syvyyksistä".

Sain viime tingassa Turun Teatterikerhosta lipun esitykseen.  Itse näytelmästä tiesin vain sen, että sovitus on nukketeatteriversio ja esittäjät ovat mestarillisia. Heidän taidoistaan vakuutuin taannoin, kun näin Erittäin hyvä ystäväni Paroni von Münchhausen
-esityksen. Totta kai kirjoitin siitä blogijutun.

Vasta Prinsessa Hamletin nähtyäni rupesin selvittämään, mitä tietoja itse näytelmästä löytyy. Nettihauillahan niihin osuu. Q-teatterissa kohahduttaneesta esityksestä on tarjolla useita mainintoja. Muun muassa Helsingin Sanomissa 8.3.2017 Maria Säkö ilmoittaa jo otsikossa, että "Emilia Pöyhönen kirjoitti Hamletista prinsessan, koska naisten hulluus on yhtä tärkeää kuin miesten".

Turun Sanomissa 18.2.2017 Outi Lahtinen puolestaan kysyy:

Kun prinssi Hamlet kirjoitetaan, sanotaan ja näytellään prinsessa Hamletiksi, mikä muuttuu? Q-teatterin Prinsessa Hamletissa paljon on toisin.

Toisaalta tarina ei ehkä välttämättä sittenkään ole muuttunut, vaan kääntynyt, kiertynyt tai asettunut eri asentoon. Silti Hamletilla on edelleen vakavia ongelmia itsensä, perheensä, asemansa ja ympäröivän maailman kanssa. Kuolemanvakavia.

 Olisinpa lukenut näitä juttuja ennakkoon! Monesti olen näet hypännyt esitysten kyytiin ihmeemmin valmistautumatta ja silti ainakin kuvitellut nappaavani kiinni näytelmän sanottavasta. Nyt kävi huonosti. Ensimmäisen näytöksen seurasin ihmeissäni nukettajien taidokasta työskentelyä kookkaiden nukkiensa kanssa, mutta en tajunnut lainkaan, mistä on kyse. Samoin tuntui olevan vieressäni istuvan laita, kun väliajalla pääsimme juttusille. Toisen näytöksen mittaan kapusin pikku hiljaa kärryille, vaikken sinne kunnolla päässyt koko pitkän esityksen mittaan: liki kolme tuntia väliaikoineen. Kaiken kukkuraksi palelin. Komeasti korjatussa teatteritalossa toimii myös ilmastointi niin tehokkaasti, etten lyhythihaisessa puserossa ja kevyessä toppaliivissä pysynyt riittävän lämpimänä.

Pari iltaa sitten Turun teatterikerhon kautta lippunsa varanneet näkivvät Tanssiteatteri Erissä esityksen nimeltä Sata lasissa - Rakkauden viiltoja. Pääsylipun ohessa sain hyppysiini sekä ohjelman että Tommi Kinnusen kirjasen, johon präntättyjen tekstien pohjalta Eeva Soini ja Lassi Sairela ovat luoneet koreografiat. Yhteistyö kirjailijan kanssa mainitaan tanssiteatterin uudeksi aluevaltaukseksi.

Ihmisen elämänkaari lapsuudesta nuoruuden kautta aikuisuuteen kattavat riemastuttavasti ensimmäisen näytöksen. Tarinat puhuttelevat sekä ääneen että koreografisesti tulkittuina. Väliajan jälkeen seuraa pohdintaa harmaantuvista yli viisikymppisistä. Sivustakatsojan ääntä kuunnellaan tovi. Sitten edetään vanhuuteen ja leskeyteen, kunnes lopulta riemuitaan 100-vuotisynttäreillä. Juhlavuoden tapahtumia koko esitys.

Samoin kuin Prinsessa Hamletin nukketeatteriversiossa myös tanssiteatterissa esittäjien taidokkuus vetoaa vahvasti katsojaan. Erin esityksessä nautin puhe- ja musiikkiosuuksista yhtä lailla kuin huikaisevan ilmeikkäistä tansseista. Kaiken ikäiset ihmiset saavat oivan luonnehditansa paitsi tekstein myös koregrafisin elementein. Tällä kertaa pysyin hyvin kyydissä tarinan vaihtuvissa käänteissä...

Mainio ilta, jonka päätteeksi aplodeja läpsytettiin niin, että esittäjät saivat kirmata useaan kertaan kumartelemaan ja kiittämään omasta puolestaan. 

PS Harjoitusvaiheesta löysin tämän videoklipin. Suosittelen.

Lopotti jatkaa sukutarinaa

Mökkiläisen keväthommien lomassa ehdin lopulta lukea kannesta kanteen Tommi Kinnusen Lopotin (2016). Se on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäinen viipyili Koillismaalla Neljäntien risteyksestä (2014) tutuissa maisemissa. Minun oli vaikea selviytyä Löytövaarojen perheen nimistä. Oli edellisestä kirjasta tutut äiti-Maria ja tämän tytär-Lahja, oli Lahjan mies Onni ja näiden lapset Helena ja Johannes, oli Kaarina, Johanneksen vaimo, sekä heidän neljä lastaan, joista vain poika Tuomas piirtyy täydeksi hahmoksi.

Jotenkin tekstin puikkelehtiminen henkilönimestä toiseen jätti minut pitkään ulkopuoliseksi. Lukeminen tuppasi unohtumaan, mökkipiha houkutteli enemmän kuin kirja. Vasta toisesta osasta loppuun asti jatkoin lähes keskeytymättä.

Nuorimmat tarinan ihmisistä lähtevät liikkeelle suvun isosta talosta. Etelään muuttaa Helena jo noin kymmenvuotiaana. Hänet lähetetään sokeainkouluun Helsinkiin. Vaikeita kokemuksia karttuu. Tyttö pakottautuu selviytymään hankalista kaupunkireiteistä niin kuin opinnoista. Hän ei suostu harjojen tekijäksi, vaan kouluttautuu pianistiksi, joka myös konsertoi. Leipäpuuksi varmistuu pianonviritys, missä työssä hän kehittyy halutuksi mestariksi.

Helenan veljenpoika Tuomas lähtee hänkin etelään. Hän opiskelee Turun oloisessa kaupungissa taloustieteitä, elelee yksikseen ja hankkii satunnaisia kumppaneita paikoista, joissa homomiehet katsastavat toisiaan. Aika ajoin hän näyttäytyy Sini-nimisen tytön kanssa, mikä varmistaa sen, että Tuomas palkataan isoon pankkiin. Kaveruus Sinin kanssa jatkuu, vaikka katkeilee. Suuri muutos tapahtuu, kun Tuomaan ulottuville ilmestyy Osku, upea mies. Heistä tulee kuin tuleekin pari, joka yhdessä jaksaa kulkea niin myötä- kuin vastamäet.

Kirjan toinen ja kolmas osa etenee vuorovedoin Helenan ja Tuomaan elämää seuraten. Kummankin kohtalon käänteet vavahduttavat. Niihin pystyy eläytymään, minkä soisin tuntuvan muutoksina itsessäni. Enpä haluaisi olla ihminen, joka jättää sokean keskelle katuristeystä autojen äkäisten tuuttausten sekaan. Kohtaus järkyttää luettuna, saati oikeasti koettuna. Myöskään homomiesten toiveita lapsesta en haluaisi olla torjumassa. Kirjan lopussa tämä aihe traagisine käänteineen tulee esitetyksi vastaan sanomattomasti.

Lopotista moni bloggaaja on kirjoittanut. Tekstit löytyvät helposti. Samoin  löytyy jokunen kritiikki. Niistä luin tarkkaan vain Suvi Aholan Hesarissa 13.2.2016  julkaistun. Otsikossa Ahola tulkitsee sokean Helenan romaanin voimanaiseksi. Alaotsikko tiiviistää: Menestyskirjailijan toinen romaani jatkaa vähemmistöjen tarinaa sodan merkitsemässä, verkkaan modernisoituvassa Suomessa.

Tässä vielä linkki omaan blogijuttuuni Neljän tien risteyksestä.
 

Neljäntienristeys lentomatkan eväänä

Hyvissä ajoin ennen joulua ostin e-kirjana Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen. Oli helppo ratkaista valinta e-kirjan eduksi, sillä kirjastosta paperiopusta jonotti yli 150 ennen minua. Jätin paikkani muille. Siksi toiseksi paksua kirjaa on turhan raskas kanniskella matkalukemisena. Kun pitkä lento Helsingistä Las Palmasin kautta Salin saarelle Kap Verdeen starttasi joulukuun 18. päivänä, minä kaivoin olkalaukustani littanan lukulaitteen ja siirryin Kinnusen matkassa hänen syntymämaisemiinsa Koillismaalle. Heti ensi lauseesta teksti imi minut mukaansa.

Elisa Kirjassa teos esitellään näillä sanoin:

Hienovaraisen tarkkanäköinen romaani ihmisistä, jotka rakentavat unelmansa luvattomiin harjakorkeuksiin. Nuori pitäjänkätilö Maria herättää ympäristössään epäilystä. Hankalia synnytyksiä kunnialla hoitava nainen saa viimein tahtomaansa arvostusta, mutta ei huomaa jääneensä oman kaipuunsa vangiksi. Aviottomana syntynyt Lahja-tytär tahtoo kerätä elämäänsä kaiken sen, minkä äiti omastaan painolastina hylkäsi.
Sodan polttamaan pohjoiseen palaava pakolainen kaipaa avioliitossaan kosketusta, kun taas sotasankari Onni etsii kaupungeista lyhyeksi jääviä, kiellettyjä onnenhetkiä. Vuosikymmeniä myöhemmin Kaarina sisustaa appensa unelmista tyhjenneen talon ja tahtoo purkaa sitä, mitä toiset ovat äänettömäksi rakentaneet.

Kirjan itsepäiset ja itsenäiset naiset kasvavat mittaviksi hahmoiksi. Äiti-Maria rakentaa kätilöntyönsä ohessa taloaan yhä laveammaksi. Siihen mahtuu aikanaan sekä Lahja-tyttären perhe että  valokuvaamo. Ennen pitkää talo kasvaa lisää korkeutta.

Lukija tottuu loikkimaan henkilöiden mukana 1900-luvun vuosia edestakaisin. Kunkin luvun otsikosta käy aina ilmi, mitä ajankohtaa eletään. Otsikot tarjoilevat myös osoitteita, mutta sisällyksen puuttuessa en niihin enää pääse helposti käsiksi. Pikku hiljaa tihkuu esille kauan vaiettuja seikkoja naisten, heidän kumppaniensa ja lastensa vaiheista.

Kolmannen sukupolven edustajana Kaarina-miniä kehkeytyy hänkin vahvaksi persoonaksi talon naisten tapaan. Sykähdyttävästi Kinnunen kuvaa, kuinka kovaksi itsensä karaissut Lahja-anoppi lopulta osaa surra ratkaisujaan ja lähentyy miniänsä kanssa elämän jo hiipuessa. Hämmästelen Kinnusen taitoa uppoutua eri ikäisten naisten syvimpiin olemisen tuntoihin ja kertoa niistä uskottavasti. Tarina iski minuun niin, että luin sen lähes tauotta. Asiaan vaikutti sekin, että olin mukana kolmen sukupolven yhteisreissulla ja herkkänä kuulostelemaan minua nuorempia.

Koska Kinnusen kiitetystä kirjasta löytyy runsaasti kritiikkejä ja muuta nettiaineistoa, tarjoan linkin vain kahteen. Toinen on Opettaja-lehdessä julkaistu Merja Heikkilän juttu, toinen vie Kinnusen kotisivuille. Kumpikin tarjoaa näkymiä myös äidinkieleen ja sen kouluopetukseen, omaan pitkäaikaiseen leipälajiini. Niinpä on hauska havaita, että kirjailijana menestystä saavuttanut nuori mies ei ole oikopäätä sännännyt muihin hommiin, vaan yhä korostaa koulutyötä mainiona ammattina.