Mustanpuhuva tapauskertomus

 Iida Rauman Hävitys-romaani (Siltala 2022) ilmoittaa olevansa tapauskertomus. Ostin sen e-versiona. Tuomo Parikan laatiman kansikuvan kopioin kustantajan sivulta. Lukemisen mittaan palasin siihen usein ihmettelemään mustassa pinnassa vaaleita häivähdyksiä kuin kangastuksia. Pystysuoraan kirjattu nimi HÄVITYS ja sen alle merkitty Tapauskertomus askarruttivat.

Paikka paikoin kertomuksen kuluessa vauhkona ympäri Turkua kiertelevä A kokee näkevänsä jonkin valkoisen liikahtavan. Onko se Ira? Melko pian lukijalle kirkastuu, että lienee kyse "toisesta" kuin A:sta itsestään. Tapauksista kertoo A, usein Ira on kokija. 

Toinen maailmansota 1939–1945. Turun raitioliikenne 1890–1972. Peruskoulu 1991–2000. Rest in peace, A sanoi, niin kuin Ira olisi sanonut. Ira, se oli naisen nimi, eikä mikään loppunut, ei mikään ollut ohi, tai jos oli, se oli vain historiantutkijan ahkeran työskentelyn tulosta, omiaan synnyttämään valheellista selkeyttä ja turvallisuudentunnetta. Kun taas sinne, minne tutkijan katse ei yltänyt, jäi jäljelle silkkaa käsityskyvyn ylittävää kaaosta. Hän ja Ira rimpuilemassa ajassa kuin meripihkapisarassa, liitukautiset hyönteiset hukkumassa ikuisuuteen. A katsoi valokuvaa näytöllä. Ira katsoi takaisin, ja A:n mahaan sattui. Tutut kasvot, tuttu varautunut hymy. Parikymmentä vuotta sitten A oli käyttänyt viikkoja vakoillakseen ja vahtiakseen tätä, enää vaadittiin nimen naputtelu hakukenttään ja muutama klikkaus ja A saattoi tarkastella tämän pientä naamaa ja törröttäviä solisluita. Iran polkkatukka oli aavistuksen pidempi kuin lapsena, muuten tämä näytti häiritsevän samalta, jotenkin tämä toi mieleen Mia Farrow’n Rosemaryn painajaisessa, ei tämä ollut Farrow’n näköinen tai erityisen kaunis, mutta ahdistunut eteerisyys ja epäseksuaalinen vetovoima olivat samat. Täydellinen uhri, siinä missä hän oli täydellinen todistaja, vaikka tosiasia oli, ettei yksikään uhri ollut täydellinen uhri, A sanoi, ja että ainoa täydellinen uhri oli kuollut.

Kirja lohkeaa kolmeen osaan. Ensimmäisessä A ajaa pyörällä iltahämärässä sinne tänne ja etsii. Hän löytää merkkejä Kupittaan Saven hävitetystä junaradasta, kaatuu ja kolhii itseään. Kieli taipuu piirtämään ääriviivoja ahdistuksesta. Se tarttuu, kun myös mennyt Turku puhkeaa esiin monin murhetta herättävin yksityiskohdin. A toimii historianopettajan sijaisena korkealla mäellä. Kouluun hän syöksähtää polvessaan ruhje. Oppilaista joku huomauttaa opettajan risaisista housuista. Apua tarjoaa työtoveri Nordin, murteineen kaikkineen vanha kunnon turkulaismies, joka lähettää A:n kotiinsa ja lupaa päivystää A:n oppilaita.

Olin nääntyä ensimmäisestä osasta päälle vyöryvään surkeuteen. Inhoan salmiakkia, jota A söi lähes ainoana ravintonaan. Ylioppilaskylän asunnossa ei voinut olla, koska sen valtasi yläkerrasta valuva vesi. Ei rauhaa missään.

Toisessa osassa ollaan enimmäkseen Kaarinassa. Tälle osalle annan nimeksi Voi Anna-Maija, mitä teitkään! On kyse musiikkiluokasta ja sen kaikkivaltiaasta opettajasta, jota oppilaat puhuttelevat Anskuksi. Suosikeille päivä paistaa, mutta A joutuu silmätikuksi, samoin käy myöhemmin luokkaan ilmestyvälle Iralle. Kaikki laulavat kuorossa, jotkut solisteina tai pikku ryhminä. Vaihdoksin Ansku pelaa 11-vuotiaita toisiaan vastaan. Kiusaaminen yltyy. A:lla saati Iralla ei ole turvaa omista vanhemmista, ei koulukuraattorista, ei rehtoreista. On kylmäävää lukea syrjään sysättyjen lasten yksinäisyydestä.

Nimet ja nimien vieressä kömpelösti raapustettuja kukkia ja kirjainyhdistelmä E.P! Ei saa pyyhkiä! Bileet neljännen luokan syksystä alkaen lähes joka perjantai, milloin Terhin, milloin Emmi-Sofian, Lotan, Mikon, Venlan tai jonkun muun kotona, mutta useimmiten Terhillä, joka asui ainoana lapsena isossa talossa broileritilalla ja jonka serkku osti niille kaljaa ja siideriä, kunhan ne olivat täyttäneet 12 vuotta. Terhi, pikkuopettaja, joka kutsui bileisiin melkein kaikki, aina melkein. Jännityksen, toivon, nöyryytyksen ja ylemmyydentunteen pökerryttävä yhdistelmä, kun Terhi tarttui liituun ja alkoi kirjoittaa nimiä taululle. Vieressä Anna-Maijan lista nokkahuilukokeen arvosanoista. E.P! Ja miten kumman hyvin nuo kaksi näennäisesti toisiinsa liittymätöntä listaa täsmäsivät, A sanoi. Ikään kuin vain huonoja nokkahuilisteja ei olisi kutsuttu juhliin, ikään kuin Terhin, tuon huilua soittavan pikkuopettajan mielestä vain hyvät nokkahuilistit olisivat olleet tämän arvoista seuraa, pillipiiparien pilliorkesteri. Ja miten A oli huono nokkahuilisti, täysin vailla motivaatiota mitä tuli niihin vinkuviin ääniin. Luokkahuoneen seinällä lavuaarin vieressä vielä kolmas lista, lista, johon merkittiin unohdukset, myöhästelyt, tekemättömät läksyt, huomautukset epäsiististä pulpetista, huomautukset luvatta sisällä vietetystä välitunnista, huomautukset luvatta käytävällä kulkemisesta, kadonneesta äidinkielenkirjasta, hankeen juuttuneesta koulubussista, ärsyttävästä vastauksesta, ärsyttävästä naamasta… Kolmannesta merkinnästä jälki-istuntoa. Eikä Terhillä, pikkuopettajalla, ollut ikinä merkintöjä, päinvastoin, tämä piti huolen siitä, että muut saivat ansionsa mukaan. 

Hätkähtäen huomasin uppoutuvani lasten puheisiin ja ryhmätilanteisiin. Elin ja kärsin mukana, kun ykskaks jätettiin kutsumatta syntymäpäiville. Kilpailu kavereista kulminoituu viikon reissuun Hiidenmaalle. Miltä tuntuu, kun kukaan ei huoli huonekaverikseen? Tässä kertomuksessa aikuiset jättivät lapset ratkomaan tuhoisaa järjestelyä keskenään.

Romaanin kolmannessa osassa lukija tapaa uudestaan aikuisen A:n kiertelemässä Turkua ja toivomassa, että löytäisi Iran. Nummenmäellä A lopulta osuu Iran ovelle ja pääsee sisälle. Alkaa henkinen paini, jossa Ira vie, A vikisee, kunnes romahtaa ja saa Iralta omituista kahvia. Oksennus pelastaa täystuholta. Ulkona viluinen matka jatkuu jatkumistaan, mutta päätyy ihmeen kaupalla turvallisen Nordinin luo Raunistulaan.

”Ketä siäl o?”  

”Mä…” A vastasi eikä ehtinyt jatkaa, kun ovi paukahti auki, ja Nordin tuijotti häntä julmistuneena suuressa, raidallisessa flanelliyöpaidassa ja yömyssyssä, jollaisia A oli nähnyt ainoastaan Suomi-Filmeissä. Sitten tämä hoputti häntä jo sisälle, ja A horjahti tuulikaappiin, horjahti melkein Nordinin käsivarsille, mutta korjasi sentään viime hetkellä kurssia ja otti tukea seinästä, asunnon lämpö niin ylivoimaisen ihana, että häntä alkoi itkettää, eikä hän tietenkään itkenyt, hoippui vain siinä Nordinin tuulikaapissa kyvyttömänä puhumaan, kyvyttömänä muuta kuin haukkomaan henkeä.

”Jumalsiunakko sua… Kui sää…” Nordin aloitti mutta tajusi ilmeisesti, ettei ollut kysymysten aika, tämä hätyytti A:ta peremmälle ja hoki jotain suihkusta ja kuolemantaudista.

Tapauskertomus rauhoittuu loppua kohden. Romaani kaikkine sisäkkäiskertomuksineen  kaartuu kehäksi ja päästää lukijan A:n lailla pinteestä. Hurja lukukokemus! Pitkin matkaa havahduin kuitenkin noteeraamaan kielen taipuisuutta ja sointia, sanaston rikkautta. Kieli tunkeutuu syvälle masentuneeseen ihmiseen. 

Väkevältä maistui myös kaikki se, mitä A ja Nordin kertovat Turusta, syntymä- ja koulukaupungistani. Tunnistin kaikki mainitut paikat. A:n mukana ajelin kakkosen ratikalla, kuten aikoinaan vanhempieni kanssa Nummenpakalle kummitätini ja -setäni luo. Raunistulan liepeillä asuttiin, sen komealla mäellä kävin kansakoulua. Jokirannat ovat yhä rakkaita maisemiani, nykyisin enimmäkseen Liedossa.

Haastatteluissa Iida Rauma on sanonut, että hänen oli PAKKO kirjoittaa Hävitys. Menen ehkä liian pitkälle, kun tulkitsen romaanin pelastaneen tekijänsä. Herkkä Ira ja monista asioista perillä oleva A eheytyvät yhdeksi persoonaksi, jota opettajahirviökään ei pystynyt täysin tuhoamaan. Urakka tuntuu vapauttaneen tekijänsä traumasta. Muistaminen on jalostunut taideteokseksi.

Kauniiksi lopuksi tarjoan muutaman olennaisen linkin, joista tämä tuo kuuluville Iida Rauman, tämä vie blogitekstiin, samoin tämä. Tästä avautuu Hesarissa julkaistu kritiikki.