Elolliset–yksi laji ylitse muiden

 

Ida Turpeisen esikoiskirja Elolliset (S&S 2023) on ollut paljon esillä heti tuoreeltaan. Sille myös haetaan käännösoikeuksia useille kielille. Niinpä minäkin äkkäsin ostaa kirjan e-version, kun Elisa Kirja sitä tarjosi sopuhintaan. Silmät ymmyrkäisenä luin ihmeellistä tarinaa, joka alkaa vuodesta 1741. 

Turhaan eivät luurangot korista kirjan kantta, sillä varsinkin yhdestä harvinaisuudesta on kyse. Takakansitekstin lupaus vahvistuu, kun lukee kirjan:

Häikäisevä esikoisteos suuren eurooppalaisen romaanin ystäville. Vuonna 1741 luonnontieteilijä ja teologi Georg Wilhelm Steller seilaa kapteeni Vitus Beringin retkikunnan mukana suurelle pohjoiselle tutkimusretkelle, jonka tarkoituksena on etsiä meritie Aasiasta Amerikkaan. He eivät saavuta mannerta, mutta löytävät jotain muuta, joka vie Stellerin nimen historiankirjoihin: stellerinmerilehmän. Vuonna 1859 Hampus Furuhjelm, Venäjän Alaskan suomalainen kuvernööri, lähettää miehiä etsimään suuren, jo vuosisata sitten kadonneeksi huhutun merinisäkkään luurankoa, sillä sellainen halutaan keisarillisen yliopiston kokoelmiin.

Vuonna 1952 Helsingin luonnontieteellisen museon preparaattori John Grönvall saa tehtäväkseen kunnostaa harvinaisen, kokonaisena säilyneen stellerinmerilehmän luurangon. Elolliset on poikkeuksellisen vaikuttava esikoisromaani. Se on erään lajin muotokuva, hengästyttävä seikkailu läpi kolmen vuosisadan ja kertomus suurista inhimillisistä pyrkimyksistä: tieteestä, taiteesta ja halusta herättää uudelleen henkiin sellainen, minkä ihminen on tietämättömyydessään tuhonnut.

Airi Vilhunen pohtii ja arvottaa Elolliset-romaania Kirsin kirjaklubissa 7.11.2023 niin monipuolisesti, että jätän sisällön kuvauksen ja kehotan avaamaan linkin. Lisään jatkoksi vain muutamia omia tuntemuksiani.

Minua kiehtoi Iidan notkea tyyli ja rohkeus siirtyillä yksityiskohdista laajoihin näkymiin sekä ajasta toiseen. Näytteeksi valitsin sitaattikatkelman kohtauksesta, jossa haaksirikkoutuneet miehet lopulta onnistuvat pyydystämään yhden merilehmän. Tarkastelukeskus luovii saalistajista saaliiseen.

Meri pakenee merilehmän ympäriltä. Se tuntee tuulen nahkaansa vasten ja huutaa äänellä, joka saa lauman vauhkoontumaan. Se kääntelee päätään, kutsuu tovereitaan ja Steller kuuntelee sen valitusta. Ääni on oudon pieni, se voisi olla lähtöisin lapsesta tai linnusta, mutta on vaikea kuvitella sen kaikuvan merilehmän muhkeasta kehosta. Steller katsoo, kuinka merilehmän ruumis nousee merestä ja kiilautuu vasten kiviä. He ovat onnistuneet. He ovat kiskoneet merihirviön valtakunnastaan, ja miehet katsovat saalistaan ja kohottavat kasvonsa, ulvovat kuin onnelliset koirat. 

Tästä alkaa mässäily hyvänmakuisella lihalla. Kuolleet matkalaiset jäävät osattomiksi onnesta, mutta ruuan vahvistamat pelastuneet jaksavat kyhätä hajonneen laivansa jäänteistä purtilon, jossa he vihdoin päätyvät takaisin Kamtšatkan niemimaalle.

Kiehtovasti tarina kuljettaa mukanaan myös ihmisiä Suomen autonomisesta suuriruhtinaskunnasta asti, kuten Alaskan viimeiseksi kuvernööriksi osoittautuvan Hampus Furuhjelmin. Hän sinnittelee asemapaikassaan, jotta se alkaisi taas tuottaa entiseen tapaan, vaikka turkiseläimet merilehmien lailla oli saalistettu loppuun.

Merilehmän luurangon löytää kaksi aleuttia. Sen enempää emme heistä tiedä, sillä kenenkään mieleen ei tullut kirjata ylös heidän nimiään. Kuvernööri on lähettänyt miehiä etsimään kultaa ja kivihiiltä, ja käskee koluamaan arvokkaiden mineraalien toivossa läpi myös Aleuttien saaret. Nyt hylkeenpyytäjät voivat ansaita lisätuloja tuomalla mukanaan kivinäytteitä, ja miehet lähtevät matkaan. He melovat kohti saariketjun kaukaisinta kärkeä, ja rantautuvat samalle saarelle kuin Steller tovereineen yli vuosisata sitten. Heidän kielessään on ollut tuolle saarelle nimi jo kauan ennen kuin kukaan Venäjällä oli tullut ajatelleeksi Amerikan itäistä reunaa, mutta tuota nimeä ei löydy kartoista eikä historiankirjoista, joten kirjoitettakoon, että kaksi mineraalien etsijää saapuu Beringinsaarelle.

Kuvernöörin Anna-vaimo ja sisar Constance joutuvat hekin ponnistelemaan selviytyäkseen hankalissa olosuhteissa. Välähdykset perheestä lienevät niitä kerronnan osia, joissa lähteiden puutteen takia Iidan on paljolti ollut turvautuminen kuvitteluun. 

Romaanin lukeminen oli silkkaa nautintoa, sillä siitä sai paitsi tutkittua tietoa myös hätkähdyttävästi kuvatun heräämisen ihmisen kaikkivoipaisuuden rajoihin. Havainnollisinta ihmisestä petona olivat ne jaksot, joissa verkkaisia merilehmiä tapettiin ylen määrin ja suuri osa ruhoista jätettiin mereen hajoamaan.

Pikku hiljaa ihmiset huomaavat, kuinka laji toisensa perään katoaa. Opitaan puhumaan sukupuutosta. Ihminen lajina sen sijaan runsastuu runsastumistaan, oppii tehokkaasti viljelemään ja kasvattamaan sekä lihakarjaa että kaloja nälkäisiin suihin. Ympäristöt saastuvat. Näistä ilmiöistä Iida ei tiiviissä teoksessaan kirjoita, mutta minä virityin vääjäämättä jatkamaan tarinaa ihmislajin tuhovaikutuksiin.

 

 

Kirje särkyneelle äidille

 

 

 

Ensimmäinen, kaunniisti paketoitu joululahja on jo saatu. Kuorin paperit saman tien kirjan yltä päätäkseni käsiksi Sirpa Kähkösen uusimpaan romaaniin nimeltä 36 uurnaa Väärässä olemisen historia (Otava 2023). Väsyin näet jonottamaan sitä kirjastosta, jossa Kähkös-jonoa piisaa. Niinpä lyhensin sitä perumalla tilauksen, kun ystävä toteutti toiveeni ja osti kirjan minulle lahjaksi. Luin sen heti.

Tuntuu hyvältä, että Jorma Uotinen diktaattorina valitsi kuudesta erinomaisesta teoksesta juuri Kähkösen kirjan Finlandia-palkinnon saajaksi. Palkintopuheen puolivälissä tajusin Uotisen sanojen tarkoittavan riipaisevaa teosta 36 uurnaa.

Haastatteluista on jäänyt mieleen, kuinka juuri tämä kirja oli vaatinut tulla kirjoitetuksi. Oma elämä ja sen keskeisenä osana hiljattain kuollut äiti olivat lähde, josta riitti ammennettavaa. Pitkään jatkuneen kirjailijantyön myötä hankitut taidot johtivat luomaan uudenlaista sanataidetta. Enää ei ole tilaa kaikkitietävälle kertojalle, vaan nyt puhuu "minä".

Aiemmissa kirjoissa henkilökohtaisuus ei ole ollut yhtä selkeästi läsnä, vaikka suvun ihmisten tarinat ja kohtalot ovatkin sysänneet kirjoittamaan. Oman blogijuttuni perusteella muun muassa Kähkösen Graniittimies on tehnyt minuun vaikutuksen. 

Silmäilen lahjakirjaani ja huomaan, ettei sisällysluetteloa löydy, mutta viisi lukua erottuvat selvästi kuin omiksi osastoikseen: I Esineitä ja tikkuolentoja kattaa sivut 9–100. Sitä seuraa II Päiviä ja kirjoja sivuilla 103–152, Sitten ovat vuorossa IV Välivaiheita sivuilla 155–162 ja V Twiggy sivuilla 165–234 sekä viimeiseksi VI Pop up 237–267. Tyhjät rivit toimivat lukujen sisäisinä siirtyminä.

Pitkä alkuluku virittää lähtötunnelman:

Rakas äiti,

tänä yönä sinun pitää lähteä.

Kuolemastasi on vuosi, ja Tuonen tytti on tullut sinua hakemaan. Kolikko on jo pöydällä, ja nyt me katsomme kapsäkkisi kuntoon. Vainajien on erottava elävistä. Etukäteen ei voi sanoa, kuinka kauan kulkee rinnalla. Jonakin päivänä vain tulee ymmärrys: nyt.

Tunnontarkka tytär on huolissaan hautapaikasta, jota ei pysty varaamaan vain äitinsä ja tämän lapsuudenperheen käyttöön. Siksi hän kerää hautalahjoiksi 36 esinettä laukkuun pakattavaksi. Kolikko kämmenpohjassa, lämmin viitta hartioilla äiti soudetaan virran yli vainajien maahan omaistensa luokse niin, etteivät he enää yrittäisi palata.

Yksi kerrallaan esineet paljastavat, mihin mikin niistä liittyy ja mistä on vihdoin aika puhua.

Pala palalta kertyy auki kokemuksia, jotka ovat jäytäneet tytärtä ja riivanneet äitiä kolhimaan lastaan. Joksikin aikaa isovanhemmat pelastavat lapsen hoiviinsa tilanteiden äidyttyä ylen vakaviksi. Kukaan ei aikoinaan tuntunut ymmärtävän kolarista melko vähäisin ulkoisin vammoin selvinneen äiti-Riitan potevan vakavaa aivovammaa. Tuhoisa riehuminen, unettomuus, alkoholi- ja lääkeriippuvuus piinasivat myös läheisiä. 

Tapahtumat keriytyvät auki vähän kerrassaan tyttären lukiessa äitinsä jättämiä päiväkirjoja ja etsiessä arkistoista lisävalaistusta tapahtumiin. Sukulaisten raskaita elämänvaiheita sivutaan, kun vastauksia kysymyksiin löytyy siltä suunnalta. Aivovamman vikuuttama Riitta oli itse saanut pienestä asti tuta oman äitinsä vähättelyjä. Kuinkahan kaukaa nujertava kasvatus juonsikaan alkunsa, kunnes koitti aika katkaista moinen.

Lukiovuosina Sirpan oma ymmärrys karttui muun muassa psykologiantunneilla, kun kirjasta näki mustaa valkoisella, kuinka lasta tulisi kohdella, mutta kotona sai pelätä ja yrittää pysyä näkymättömänä. Vastuuntunto paisuu, kun lapsi yrittää ottaa hoitaakseen asioita tulkitsemalla tilanteita. Äidiltään Sirpa koki saaneensa nämä vaativat tehtävät: 

1. Älä unohda.

2. Älä ikinä anna anteeksi.

3. Ota selvää.

Niinpä hän on ottanut selvää ja kirjoittanut pitkän sarjan Kuopio-romaaneja sekä tietokirjan Vihan ja rakkauden liekit. Kohtalona 1930-luvun Suomi (2010).

Lähes koko Kuopio-sarjan olen lukenut, mutta en vielä Tammisaaren helvetistä kertovaa tietoteosta. Uusimmissa haastatteluissa Sirpa Kähkönen on toistanut näkevänsä edessään pelkkää tyhjää teoksen valmistuttua. Kirjassa viimeisenä inventaariona pannaan luetteloidut esineet 36 uurnaan. Niitä ovat 

1. Villatakki

2. Punainen kerä

3. Pettävä makeispussi

 --

27. Järjestelyveturi 346

--

36. Tuska päässä

Maagisessa perunkirjoituksessa todistajina suvun keskeiset naiset nyökkäävät hyväksyvästi, kun ukki johdattaa vastahakoisen tyttärensä pois elävien ulottuvilta. Pikku hiljaa vainajat häipyvät Tuonen tytin mukana. Tarina hiipuu: Alkukoti vajoaa, hajoaa, lahoaa, haihtuu aamun valoon (267).

Vavahduttava lukukokemus!

Kritiikkejä Kähkösen romaanista löytyy monia, mutta tarjoan vain tämän linkin. Se vie Hesarin sivuilla 12.9.2023 julkaistuun Helena Ruuskan juttuun. Sen mukaan Kähkösen teos on tunnustuskirjallisuutta, jossa kirjoittaja panee itsensä likoon kertoakseen yleistä.  

Saamarin reippaita naisia

 

 Aikoja sitten luin erinäisistä kirjablogeista innostuneita mainintoja Mia Kankimäen kirjasta Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2019). Kun se tupsahti Elisa Kirjan tarjouksiin, ostin e-version. Lukeminen kumminkin jäi, kunnes koitti sopiva hetki. Heti alkuun tuhti annos Karen Blixeniä tuli nautituksi melko äkkiä. Sitten tahti hiipui, vaikka jo kustantajan esittelyteksti lupaa huimia kokemuksia myös lukijalle:

Mia Kankimäki istuu lentokoneessa matkalla Kilimanjarolle ja pelkää – mutta savannille on päästävä, sillä sinne meni myös rohkeudestaan kuulu Karen Blixen. Vihtiläisellä vintillä hän löytää 1800-luvun naistutkimusmatkailijat, matkustaa heidän kanssaan maailman ympäri, lähtee masennuksenparannusmatkalle Japaniin ja päätyy Firenzeen kirjoittamaan Uffizin naisista.

Historian unohdetuilta lehdiltä löytyy inspiroivia poikkeusnaisia, seikkailijoita ja taiteilijoita, jotka seurasivat omaa intohimoaan aikansa odotuksista piittaamatta. Heidän jalanjäljissään tuntee itsekin uskaltavansa uusille reiteille.

 Ehdin kuitenkin päästä jyvälle Mian tavasta upottaa kuvattavan naisen tarinaan omia kommentteja. Ne hilasivat menneen ajan ihmisiä nykyisten ulottuville. Kohteen olosuhteiden ja tekojen ymmärtäminen ei estänyt vinoakaan katsetta, mikä ajoittain nostatti hymyn karetta suupieliin. Samoin tekivät kuvitellut ohjeet, joita Mian mukaan kukin naisista olisi voinut antaa seuraajilleen. ”Ole saamarin reipas” toistuu. Ainakin Blixenin jälkiä Tansaniassa seuratessaan myös Mia noudattaa omaa ohjettaan.

Hämmästelen sitä, kuinka valtavasti Kankimäki on paiskinut töitä aineistonsa kokoamiseksi. Homma on vaatinut lukuisia matkoja, reippaaksi heittäytymistä vastoin omaa luonnetta, erakkokausia, tuskailua romaanin rakenteen kanssa, migreenin sietämistä. Japanilaiset teelaadut kahvin asemesta tarjosivat ja kaiketi yhä tarjoavat virkistystä.

Kirjan alkupuolella rajoja rikkovat matkoille päässeet naiset, jotka merkitsevät päiväkirjoihinsa tarkasti näkemäänsä ja kokemaansa. Kotiin palattua he julkaisevat matkakirjoja. Niitä myydään paljon, mikä takaa uudet matkat ja julkaisut. Omalaatuiselta tuntuu, kuinka tiukasti varsinkin viktoriaanisen ajan brittinaiset noudattivat sovinnaisuutta jopa viidakossa samotessaan ja preerialla ratsastessaan. Tätä seikkaa kaikkine korsetin käyttöineen Mia äimistelee yhä uudestaan. 

Samoin toistuu hämmästely, miksi muistiinpanoista ja niiden pohjalta kirjoittamistaan kirjoista ja artikkeleista naiset jättivät kertomatta, kuinka he hoitivat intiimiasiansa kuukautisineen ja vessatarpeineen. Semmoisia olivat saamarin reippaat naiset!

Kirjan loppupuoli käsittelee kuvataiteilijanaisia, joiden teoksia on ollut lähes mahdotonta löytää museoista. Uuttera etsijä on kuitenkin päässyt aika monien maalausten jäljille. Kankimäki taitaa osaltaan olla yksi niistä, jotka ovat herättäneet kiinnostuksen museoiden uumeniin haudattuihin naisten maalaamiin teoksiin, koska niitä kuulemma etsitään, restauroidaan ja tuodaan esille.

Kuinka tyhjältä onkaan mahtanut tuntua olo pitkään kaaosmaisena jatkuneen urakan valmistuttua. Kirjailija ei peittele näitäkään tuntemuksiaan, vaan ottaa lukijansa mukaan pohtimaan työn koettelemuksia. 

Jos mahdollista, avaa tämä linkki. Se vie Hesarissa 7.10.2018 julkaistuun Arla Kanervan juttuun

Esikuvallisten naisten jäljillä

Mia Kankimäki oli esikoiskirjansa jälkeen vähän hukassa. Sitten hän kirjoitti kirjan kymmenestä historiallisesta naisesta, joita pitää esikuvinaan.

  

Miki Liukkosen puheen ja tekstin äärellä

 

Kokoan sirpaleita Miki Liukkosen itsestään jättämistä jäljistä. Hänen kuolemastaan 4.7.2023 uutisoitiin heti. Hän ei ehtinyt täyttää 34 vuotta, kun taas 30-vuotissynttäreistään hän puhui irrotellen eräässä podcastissaan 2019 ja pohti, että pitäisi kai aikuistua. Podcasteja löytyy Areenasta alun kolmatta kautta nimellä Miki Liukkosen maailma. Samoja osia taisi tulla myös telkkariohjelmina, jotka nekin aikoinaan katsoin.

Kirjailijan kuolemasta järkytyin monien muiden tavoin, kunnes havahduin etsimään, mitä kaikkea Miki on kirjoittanut. Saman tien ostin hänen yli tuhatsivuisen teoksensa Elämä: Esipuhe (WSOY 2021) e-kirjana. Sen lukemista sävyttää korviin tarttunut Mikin ääni ja puhetapa. Meneillään on ensimmäinen kausi ja vuorossa sen kahdeksas osa Täysin raitis kirjailija on outo ja epäilyttävä.

Haikeana ja hämmentyneenä tartuin kirjaan. Teksti yllätti. Kieli veti minut utuisena häilyvään ympäristöön sattuvin sanoin.

Näin kirja alkaa:

KUNHAN TÄMÄ sumu tästä vähän hälvenee, saatamme hiljalleen erottaa kaiken hämärän seasta hahmoja, ääriviivoja, saatamme kuulla puhetta ja musiikkia. Kaikki on vielä etäistä ja epäselvää, mutta asiat kyllä selkeytyvät aikanaan ja kunhan se niille sopii. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin edetä, puolisokeana, kohti ääniä ja ihmisiä, jotka kaikki katsovat kohti, kiinnostuneena, jokainen valmiina kertomaan oman tarinansa. Saatat jo tuntea, kuinka sinua tartutaan kädestä; joku on tarttunut sinua kädestä ja johdattaa sinua nyt sumun halki määrätietoisesti. Ja vaikka et ole varma minne olette matkalla, sinulle kerrotaan, että määränpää, vastaus, on ollut kaiken aikaa aivan silmiesi edessä.

Minun matkani tekstissä on edennyt sen verran alkua pidemmälle, että Kolme kuukautta myöhemmin -luvun juhlahumu on hiipunut. Uuden luvun otsikko Tämä hetki vie lukijan ties mihin. Käänteitä tulee riittämään, kunnes kaikki 1116 e-kirjan sivua on nielty. 

Neuroverkkomaisia haarautumia tuntuu kuvaavan Jussi Karjalainen, joka on laatinut teoksen kannen kimppuineen vaaleansinisellä taivaalla (?). Kirjailija, teoksen nimi sen paremmin kuin kustantajakaan ei suuresti erotu taustasta.

 Elisa Kirjan sivuilta löytyy mittava esittelyteksti. Sen otsikoksi on napattu kirjan ensimmäisen luvun lopusta löytyvä uninen havainto:

Eräänä iltana yötaivaalla luki ERROR.

Liukkonen ei ylitä odotushorisonttia – hän siirtää sen uuteen paikkaan

"Mutta etkö muka toisinaan, vielä selkiytymättöminä intervalleina, herää, havahdu, kuin sukelluksista, suussa outo kumimainen maku? Eikö huone mistä heräät näytä aina ventovieraalta, loimuavan valkoiselta, ja sinä harot itseäsi hereille saostuneen valon seasta, kuin verhoihin takertuneena, ja ajattelet, että oudolla maulla suussa on jotain tekemistä tämän kaiken kanssa, suolaisen kumin maulla."

Tässä on henkilökaartimme: Henri Classic, jonka tehtävänä on suunnitella aivan uudenlainen elokuvateatteri; Samuel Classic, joka harmittelee ettei ole elänyt atsteekkien aikaan; Silvia Classic, joka kirjoittaa lastenkirjoja täynnä koprofiliaa ja kunnallispolitiikkaa; Nikolei Bidé, joka on maankuulu hyönteisruokakokki; Olof Beskow, joka tekee ahdistavia mainoksia dildoista jotka eivät tyydytä. Ja monia, monia muita.

Heidän kiertoratojensa keskipiste on yhteinen: kaikenkattava projekti, jolla pyritään kolmiulotteistamaan elämä kaikkineen. Tuntuuko sinusta, että sinua tarkkaillaan? Ei ihme.

Uudessa romaanissaan Elämä: esipuhe palkittu ja kansainvälistä mainetta niittänyt Miki Liukkonen tuo lukijan eteen todennäköisiä mahdottomuuksia ja pahaenteisiä todennäköisyyksiä. Liukkosen hengästyttävä ja omapäinen matka tähän romaaniin saakka on tuottanut kolme oikullista runokokoelmaa ja kolme moniaineksista romaania. Hänen romaaninsa O (2017) oli sekä Runeberg- että Finlandia-ehdokkaana, ja Le Monde kutsui sitä ”oppineeksi labyrintiksi ja magneettiseksi kirjahirviöksi”.

 Toistaiseksi olen ymmälläni. Palaan asiaan, kunhan olen lukenut tämän Miki Liukkosen teoksen.

 

Mustanpuhuva tapauskertomus

 Iida Rauman Hävitys-romaani (Siltala 2022) ilmoittaa olevansa tapauskertomus. Ostin sen e-versiona. Tuomo Parikan laatiman kansikuvan kopioin kustantajan sivulta. Lukemisen mittaan palasin siihen usein ihmettelemään mustassa pinnassa vaaleita häivähdyksiä kuin kangastuksia. Pystysuoraan kirjattu nimi HÄVITYS ja sen alle merkitty Tapauskertomus askarruttivat.

Paikka paikoin kertomuksen kuluessa vauhkona ympäri Turkua kiertelevä A kokee näkevänsä jonkin valkoisen liikahtavan. Onko se Ira? Melko pian lukijalle kirkastuu, että lienee kyse "toisesta" kuin A:sta itsestään. Tapauksista kertoo A, usein Ira on kokija. 

Toinen maailmansota 1939–1945. Turun raitioliikenne 1890–1972. Peruskoulu 1991–2000. Rest in peace, A sanoi, niin kuin Ira olisi sanonut. Ira, se oli naisen nimi, eikä mikään loppunut, ei mikään ollut ohi, tai jos oli, se oli vain historiantutkijan ahkeran työskentelyn tulosta, omiaan synnyttämään valheellista selkeyttä ja turvallisuudentunnetta. Kun taas sinne, minne tutkijan katse ei yltänyt, jäi jäljelle silkkaa käsityskyvyn ylittävää kaaosta. Hän ja Ira rimpuilemassa ajassa kuin meripihkapisarassa, liitukautiset hyönteiset hukkumassa ikuisuuteen. A katsoi valokuvaa näytöllä. Ira katsoi takaisin, ja A:n mahaan sattui. Tutut kasvot, tuttu varautunut hymy. Parikymmentä vuotta sitten A oli käyttänyt viikkoja vakoillakseen ja vahtiakseen tätä, enää vaadittiin nimen naputtelu hakukenttään ja muutama klikkaus ja A saattoi tarkastella tämän pientä naamaa ja törröttäviä solisluita. Iran polkkatukka oli aavistuksen pidempi kuin lapsena, muuten tämä näytti häiritsevän samalta, jotenkin tämä toi mieleen Mia Farrow’n Rosemaryn painajaisessa, ei tämä ollut Farrow’n näköinen tai erityisen kaunis, mutta ahdistunut eteerisyys ja epäseksuaalinen vetovoima olivat samat. Täydellinen uhri, siinä missä hän oli täydellinen todistaja, vaikka tosiasia oli, ettei yksikään uhri ollut täydellinen uhri, A sanoi, ja että ainoa täydellinen uhri oli kuollut.

Kirja lohkeaa kolmeen osaan. Ensimmäisessä A ajaa pyörällä iltahämärässä sinne tänne ja etsii. Hän löytää merkkejä Kupittaan Saven hävitetystä junaradasta, kaatuu ja kolhii itseään. Kieli taipuu piirtämään ääriviivoja ahdistuksesta. Se tarttuu, kun myös mennyt Turku puhkeaa esiin monin murhetta herättävin yksityiskohdin. A toimii historianopettajan sijaisena korkealla mäellä. Kouluun hän syöksähtää polvessaan ruhje. Oppilaista joku huomauttaa opettajan risaisista housuista. Apua tarjoaa työtoveri Nordin, murteineen kaikkineen vanha kunnon turkulaismies, joka lähettää A:n kotiinsa ja lupaa päivystää A:n oppilaita.

Olin nääntyä ensimmäisestä osasta päälle vyöryvään surkeuteen. Inhoan salmiakkia, jota A söi lähes ainoana ravintonaan. Ylioppilaskylän asunnossa ei voinut olla, koska sen valtasi yläkerrasta valuva vesi. Ei rauhaa missään.

Toisessa osassa ollaan enimmäkseen Kaarinassa. Tälle osalle annan nimeksi Voi Anna-Maija, mitä teitkään! On kyse musiikkiluokasta ja sen kaikkivaltiaasta opettajasta, jota oppilaat puhuttelevat Anskuksi. Suosikeille päivä paistaa, mutta A joutuu silmätikuksi, samoin käy myöhemmin luokkaan ilmestyvälle Iralle. Kaikki laulavat kuorossa, jotkut solisteina tai pikku ryhminä. Vaihdoksin Ansku pelaa 11-vuotiaita toisiaan vastaan. Kiusaaminen yltyy. A:lla saati Iralla ei ole turvaa omista vanhemmista, ei koulukuraattorista, ei rehtoreista. On kylmäävää lukea syrjään sysättyjen lasten yksinäisyydestä.

Nimet ja nimien vieressä kömpelösti raapustettuja kukkia ja kirjainyhdistelmä E.P! Ei saa pyyhkiä! Bileet neljännen luokan syksystä alkaen lähes joka perjantai, milloin Terhin, milloin Emmi-Sofian, Lotan, Mikon, Venlan tai jonkun muun kotona, mutta useimmiten Terhillä, joka asui ainoana lapsena isossa talossa broileritilalla ja jonka serkku osti niille kaljaa ja siideriä, kunhan ne olivat täyttäneet 12 vuotta. Terhi, pikkuopettaja, joka kutsui bileisiin melkein kaikki, aina melkein. Jännityksen, toivon, nöyryytyksen ja ylemmyydentunteen pökerryttävä yhdistelmä, kun Terhi tarttui liituun ja alkoi kirjoittaa nimiä taululle. Vieressä Anna-Maijan lista nokkahuilukokeen arvosanoista. E.P! Ja miten kumman hyvin nuo kaksi näennäisesti toisiinsa liittymätöntä listaa täsmäsivät, A sanoi. Ikään kuin vain huonoja nokkahuilisteja ei olisi kutsuttu juhliin, ikään kuin Terhin, tuon huilua soittavan pikkuopettajan mielestä vain hyvät nokkahuilistit olisivat olleet tämän arvoista seuraa, pillipiiparien pilliorkesteri. Ja miten A oli huono nokkahuilisti, täysin vailla motivaatiota mitä tuli niihin vinkuviin ääniin. Luokkahuoneen seinällä lavuaarin vieressä vielä kolmas lista, lista, johon merkittiin unohdukset, myöhästelyt, tekemättömät läksyt, huomautukset epäsiististä pulpetista, huomautukset luvatta sisällä vietetystä välitunnista, huomautukset luvatta käytävällä kulkemisesta, kadonneesta äidinkielenkirjasta, hankeen juuttuneesta koulubussista, ärsyttävästä vastauksesta, ärsyttävästä naamasta… Kolmannesta merkinnästä jälki-istuntoa. Eikä Terhillä, pikkuopettajalla, ollut ikinä merkintöjä, päinvastoin, tämä piti huolen siitä, että muut saivat ansionsa mukaan. 

Hätkähtäen huomasin uppoutuvani lasten puheisiin ja ryhmätilanteisiin. Elin ja kärsin mukana, kun ykskaks jätettiin kutsumatta syntymäpäiville. Kilpailu kavereista kulminoituu viikon reissuun Hiidenmaalle. Miltä tuntuu, kun kukaan ei huoli huonekaverikseen? Tässä kertomuksessa aikuiset jättivät lapset ratkomaan tuhoisaa järjestelyä keskenään.

Romaanin kolmannessa osassa lukija tapaa uudestaan aikuisen A:n kiertelemässä Turkua ja toivomassa, että löytäisi Iran. Nummenmäellä A lopulta osuu Iran ovelle ja pääsee sisälle. Alkaa henkinen paini, jossa Ira vie, A vikisee, kunnes romahtaa ja saa Iralta omituista kahvia. Oksennus pelastaa täystuholta. Ulkona viluinen matka jatkuu jatkumistaan, mutta päätyy ihmeen kaupalla turvallisen Nordinin luo Raunistulaan.

”Ketä siäl o?”  

”Mä…” A vastasi eikä ehtinyt jatkaa, kun ovi paukahti auki, ja Nordin tuijotti häntä julmistuneena suuressa, raidallisessa flanelliyöpaidassa ja yömyssyssä, jollaisia A oli nähnyt ainoastaan Suomi-Filmeissä. Sitten tämä hoputti häntä jo sisälle, ja A horjahti tuulikaappiin, horjahti melkein Nordinin käsivarsille, mutta korjasi sentään viime hetkellä kurssia ja otti tukea seinästä, asunnon lämpö niin ylivoimaisen ihana, että häntä alkoi itkettää, eikä hän tietenkään itkenyt, hoippui vain siinä Nordinin tuulikaapissa kyvyttömänä puhumaan, kyvyttömänä muuta kuin haukkomaan henkeä.

”Jumalsiunakko sua… Kui sää…” Nordin aloitti mutta tajusi ilmeisesti, ettei ollut kysymysten aika, tämä hätyytti A:ta peremmälle ja hoki jotain suihkusta ja kuolemantaudista.

Tapauskertomus rauhoittuu loppua kohden. Romaani kaikkine sisäkkäiskertomuksineen  kaartuu kehäksi ja päästää lukijan A:n lailla pinteestä. Hurja lukukokemus! Pitkin matkaa havahduin kuitenkin noteeraamaan kielen taipuisuutta ja sointia, sanaston rikkautta. Kieli tunkeutuu syvälle masentuneeseen ihmiseen. 

Väkevältä maistui myös kaikki se, mitä A ja Nordin kertovat Turusta, syntymä- ja koulukaupungistani. Tunnistin kaikki mainitut paikat. A:n mukana ajelin kakkosen ratikalla, kuten aikoinaan vanhempieni kanssa Nummenpakalle kummitätini ja -setäni luo. Raunistulan liepeillä asuttiin, sen komealla mäellä kävin kansakoulua. Jokirannat ovat yhä rakkaita maisemiani, nykyisin enimmäkseen Liedossa.

Haastatteluissa Iida Rauma on sanonut, että hänen oli PAKKO kirjoittaa Hävitys. Menen ehkä liian pitkälle, kun tulkitsen romaanin pelastaneen tekijänsä. Herkkä Ira ja monista asioista perillä oleva A eheytyvät yhdeksi persoonaksi, jota opettajahirviökään ei pystynyt täysin tuhoamaan. Urakka tuntuu vapauttaneen tekijänsä traumasta. Muistaminen on jalostunut taideteokseksi.

Kauniiksi lopuksi tarjoan muutaman olennaisen linkin, joista tämä tuo kuuluville Iida Rauman, tämä vie blogitekstiin, samoin tämä. Tästä avautuu Hesarissa julkaistu kritiikki.

Passion parissa polven parantelua

Alkukesään osui Pirkko Saision Passion (Siltala 2021) lukeminen rinnan vasemman polveni tekoniveloperaation päätyneiden hoitojen kanssa. Passion matkassa ajoittain lähes unohtuivat omat kivut. Tarinat kuljettivat lukijansa halki vuosisatojen Firenzestä Venetsian kautta Wieniin, Krakovaan ja Goluboje Seloon, sieltä edelleen Haapsaluun, Helsinkiin sekä kaiken kukkuraksi Solovetskiin ja vielä kerran Helsinkiin. Kirjassa riitti sivuja toipilasajan alkuviikkoihin. Jostain muistan lukeneeni, että Saisio kirjoitti Passiota Madereilla pitkittyvässä koronaeristyksessä, mikä kirvoitti kehräämään esiin yhä uusia tarinoita. Kiitos niistä!

Johdannoksi Saisio tarjoaa tämän:

– Sinä olet minun, sanoi Artjom peuralle ennen kuin työnsi puukon sen kurkkuun. – Mutta muista. Minäkin olen sinun.    

Peuran katse ei hellittänyt Artjomista, mutta se lasittui, kun veri alkoi pulputa hangelle.    

Se lasittui, sitten himmeni. Sitten se lakkasi olemasta.    

Artjom pesi kätensä lumessa.   

 – Anna anteeksi tämä, sanoi Artjom peuralle, leikkasi sen pään irti ja ripusti sen kaulaan nahkahihnassa roikkuvan himmeäkultaisen korun. Korussa oli viljantähkäseppele, jonka keskeltä nousivat sirppi ja vasara, taustalla korussa oli kupoli, joka muistutti minareettia.    

Artjom asetti peuran pään puunjuurelle; päätön ruho oli keveämpi kantaa.    

– Anna sinäkin anteeksi minulle, koska nyt minusta tulee sinä, sanoi peuran pää Artjomille.    

Artjom tiesi peuran puhuvan totta.    

Näkymätön esirippu heidän välistään oli revennyt.

Tuo kultakoru monin muunnelmin ilmestyy yhä uudestaan riivaamaan ihmisistä esiin kekseliäiyyttä, kuinka saada kulta tai edes osa siitä itselle. Lopulta Neuvostoliiton aikainen entisen ortodoksiluostarin käyttö vankileirinä huipensi sen, mitä kaikkea ihmiset pystyvät toisilleen ja kullalle tekemään. Ja kuitenkin aina joku selviää, kuten Linda Silverhav. Hän ei yrityksestään huolimatta päätynyt kotoaan Helsingistä Tukholmaan, vaan Kronstadtiin tädiltä anastettu kulta mukanaan. Ja se, kuinka hänestä lopulta sukeutuu neuvostovenäläinen näyttelijä, on kuperkeikka, johon harva pystyy edes tarinoita luodessaan.

Saa nähdä, jaksanko vielä kurkata, mitä löytyy  Ylen sivulta, jolla kutsutaan lukupiiriin: 

Pirkko Saision Passio on suuri romaani kärsimyksestä ja intohimosta – tule mukaan Lukupiiri Tulusto & Kylmälän verkkolukupiiriin!

Verkosta löytyy paljon punnittuja mielipiteitä ja havaintoja Saision Passiosta, joten jätän omat hiljaiset tuumailuni kertomatta. Niitä sävyttävät leikkauksen jälkeiset kivut ja muut vaivat. Onneksi kuitenkin tuntuu, että pahin on takana. Sitä vain ihmettelen, mistä on lähtöisin väite nivelkipujen jäämisestä leikkauspöydälle. En kuulu niihin onnekkaisiin. Ehkä kuukausien kuluessa ja fysioterapeutin ohjauksessa voin päätyä muistelemaan polvivaivoja kuin mennyttä pahaa aikaa. Toistaiseksi vielä kärvistelen kipujen kanssa.

Komeaksi lopuksi liitän mukaan kuvan Solovetskin saaresta ja sen luostarista palautettuna täyteen loistoonsa kammottavan vankilakauden jälkeen.

 

 

Ihmisiä suolaisessa sateessa

Tämä torstai ei todellakaan ole toivoa täynnä, sillä aamun uutiset syytävät kuuluville tietoja itäisen Euroopan entistä selvemmästä sotatilasta. Kurjasta tilanteesta huolimatta jatkan eilen aloittamaani blogijuttua e-kirjasta, jonka kansi on yhtä harmaa kuin maailmanmeno tällä haavaa.

 Kirjan vaivoin erottuva nimi Sataa suolaista vettä (WSOY 1978,  Elisa Kirja 2015, 394 s.) voisi sopia päivän huolestuttaviin uutisiin, sillä suolainen sade ei lupaa hyvää. Pidin ennusteen mielessäni, kun luin Eeva Joenpellon Lohja-sarjan kolmatta osaa. Siinä päädytään kuitenkin vasta 1920-luvun lopun talouskatastrofin kynnykselle. Nimensä mukaisesti neljäs osa Eteisiin ja kynnyksille (WSOY 1980) vienee sarjat tutut henkilöhahmot kokemaan jopa konkursseja.

Keskeisiä henkilöitä ovat Oskari ja Salme Hänninen Mari-piikansa kanssa sekä heidän tyttärensä Inkeri ja Anja, Inkerin mies Matti Reima ja hänen luotettava, koneita huoltava apulaisensa Heikkinen, vakaa tilallinen August Julin ja hänen poikansa Lauri, Anjan entinen koulukaveri ja aviomies. Julinien suojattina varttuu Sylvi-tyttö. Myös Grönroosin Vieno on yhä tärkeämpi henkilö, samoin hänen toimelias vaimonsa Siiri. 

Sofi Hänninen, Oskarin kaltoin kohdeltu, uskonnolliseen hurmokseen pelastautunut sisko saatellaan haudan lepoon.

Hännisen Oskari on hissuksiin päätynyt luottamustehtäviin sekä kauppalassa että seurakunnassa. Muualta paikkakunnalle muuttanutta ei pitkään aikaan hyväksytty silmäätekevien tai edes siedettyjen joukkoon. Salme on löytänyt hiljaisesti vahvuuksiaan. Hän on äiti, joka ilmestyy tyttäriensä avuksi minkä tahansa hädän hetkellä. Isona ristinä hänellä on Oskarin pahasuinen äiti, sänkyyn hoidettava kääkkä, kuten Mari-piika suorasukaisesti ilmaisee. Naisten sitkeää vieteriä ihmettelen.

Paikkakuntalaisten ihmeteltäväksi pyyhältää autollaan toinen kummajainen Matti Reima, nimensä mukaisesti ripeäotteinen yrittäjä. Hän on niin vikkelä, ettei pirtutrokauksistaan linnaan tuomittuna ja vapautettuna palaakaan vaimon ja lastensa luo, vaan kiertelee aikansa viritellen uusia hankkeita. Lopulta hän ilmaantuu kotiin. Miestään kaivannut, kiukkunsa haudannut vaimo ottaa karkulaisen lämpimästi vastaan. Entinen puuhakas meno jatkuu ja laajenee, kun Matti ostaa sekä sahan että aina vain lisää metsiä. Yhdellä reissulla käy hassusti, kun Matti väistää tien hiekassa kylpevää koppelloa. Kopioin pitkän, hykerryttävän kohtauksen luvusta 26 näytteeksi Joenpellon tavasta luoda arjesta draamaa:

Tie oli tyhjä, autio, hiljainen. Miten sitä kehtaisi sanoakaan, että oli jonkun kylpevän linnun tähden ajanut ojaan? Ei sitä tietenkään tarvinnutkaan ja hänhän oli vain torkahtanut ja havahtuessaan ollut sitten nokka maitohorsmissa. Tuskin edes suututti, väsymys tuntui polvissa, oli liian voimaton olo minkäänlaisiin mielenliikkeisiin.   

Talon pihamaalla oli kaksi hevosta valmiina kakkuloissa, toimettomina. Navettaa ei näkynyt, vain talli ja joitakin latoja ja tasainen piha, jossa kasvoi ymmyrkäisiä katajia kuin hoidettuja. Matti koetti piristyä ja hän astui jokseenkin rivakasti sisään, rakennukseen, joka ehkä oli vain paremmanpuoleisten syytinkiläisten. Syytinkiläisten, Matti tiesi kun pääsi sisälle. Tupa ei ollut oikea tupa vaan pienempi. Kohtalaisenkokoinen pöytä oli kumminkin peräseinällä ja sen ääressä istui erityisen kookas vanha mies ja kolme nuorempaa – Matti henkäisi – vain pelaamassa marjapussia keskellä erinomaisen poutaista, hyvää työpäivää. Hellan edessä istui emäntä kutomassa jotakin.    

Miehet eivät olleet näkeviään vierasta, ehkeivät nähneetkään kortit kourissa, isännän käsi korkealla läjäyttämässä valttia pöytään. Emäntä nousi aika nopeasti, katsoi miehiin ja rupesi viittomaan Mattia takaisin eteiseen, meni itse edeltä. Hän oli isäntää nuorempi, varmaan toinen vaimo. Matti selitti asiansa ja nainen, yhä kudintaan pidellen, kerää esiliinan taskuun survoen, näytti ymmärtävän.   

 – Siis hevosta, Matti toisti. 

– Tuossahan on kaksi pihalla.   

– Ne ne ny on siin olleet jo kolmat päivää. Piti ajettaman viljoi –. Ajetaankin kyl, ku aika tulee. Mut kun, isännäl on semmonen pikkanen vika, et kun se saa tyämiähii, niin siin menee päivä tai kaks, voi mennä kolmekki –. Et ku se saa sakin täys ni siin pelataan ens korttii. Kyl häntki ymmärtää. Mistä se korttisakkis maksamati sais? Ja sit pelataanki juur aamust ehtoos astikka. Akkunast ei saa ulos vahtaa, hellal ei ollenka. Mut ruaka o oltava ajallas.   

– No jo –, Matilta pääsi, häneltä niin raataneelta, ettei vuosikausiin ollut pelikorttien olemassaoloakaan muistanut. – Eikös sieltä nyt voisi yhtä miestä irrottaa. Minun pitää saada auto ojasta niin kuin sanoin. Vähän kiirekin olisi. Vai niin! Kun olisikin tässä aikaa pelata korttia.    

– Älkä menkä sinne, emäntä kielsi. 

– Kummottis siin voisis miästä irrottaa. Neljä siin o oltava. Isäntä on jo viikon kumminkin pakkaatas sekottanu.   

 – Saa kai ne pian sen pelinsä loppuun? Eihän nyt tuommoinen lapsellinen peli iänkaiken kestä.    

– Jos vaa kerkitään väliin. Ennenku alkava uuren. Eikä ol viäl kaffenaikakan.   

 Siis Matin oli yrmeänä, happamena, väsyneenä kuunneltava oven läpi pelin kulkua. Isäntä tuntui olevan häviöllä nyt ja kumminkin tyytyväinen. Matti tepasti eteisen lattialla, mietti lähtisikö pois kokonaan. Emäntä kävi päästämässä kissan sisälle ja kamarin puolelle.   

 – Jos mä sit kohetan, emäntä lupasi viimein ja meni tupaan astuen varoen kynnyksen yli kuin se olisi ollut paljon korkeampi kuin olikaan ja vieras. Supatuksen välistä kuului isännän äreitä Häh, paskanmarjat – äännähdyksiä. Pualikast, mää kysyin et pualikast! Matti ummisteli silmiään. Heti kun ne menivät kiinni, hän oli jossakin muualla. Ja kun hän aukaisi ne, pakotti auki, hän ei jaksanut muuta kuin katsella pöydällä jäähtymässä olevaa kiisselivatia. Pöytä oli kalteva, kiisseli oli valahtamisillaan reunan yli, mutta oli kai hyytynyt siihen asentoonsa jo. Hän oli lähtemäisillään pois, tylsästi taivaltamaan eteenpäin, johonkin toiseen paikkaan, jossa miehillä ei olisi noin tärkeää tekemistä. Silloin tuvan ovi rämähti auki ja koko korttisakki isäntä etumaisena valui hänen ohitseen.   

 – Äkkiin sit pojat, et päästään takas. Kaikkiitten hanttapuleitten tähren –. Mut täytyy vaa. Ajetaan et kurrapokarraa.    

Ripeitä ne sitten olivatkin, sillä välillä mitä Matilta meni hevosten luo astelemiseen miehet olivat jo vetäneet heinähäkit jostakin, isäntä itse irrottanut hevoset ja nipinnapin Matti ennätti samoille rattaille. Jossakin tallinvintillä alkoi hautova kana kiukkuisen motkotuksensa. Matti tunsi miten hänen päänsä tutisi, se oli aivan irti. Miehet seisoivat pidellen häkin reunoista kiinni, aivan selvät, ei edes krapulaiset nuoret miehet korttipöydästään hätyytettyinä, irrotettuina siitä pakkotyöstä. Hevoset ravasivat kuin ratsut, ylämäet alamäet samaa tahtia ja Matin auto oli kohta nöyrän oloisena ja pienenä ojassa. Heinähäkkien irrottaminen, äkkiä, ja juuri ja juuri Matti ennätti saada takakopista köyden kun isäntä jo huusi sitä. Hevoset vetäisivät, tuskin edes lapojaan kiristäen, auto oli tiellä kuin olisi nostettu vain vähäinen lapio tai paremminkin joku naisväen puhdekalu, kerinpuut tai rukki. Matin käsi meni tavanomaisesti povitaskuun kopeloimaan lompakkoa, mutta isäntä heitti hänelle köyden, miehet vetivät heinähäkit paikoilleen, löivät tapin kiinni ja luikahtivat rattaille.    

– Se on sun työs, Jussi, isäntä sanoi sivulleen ja räiske ja kivien kipinöinti oli jo mäen laella.

Tämmöistä tekstiä on hauska lukea. 

Henkilöhahmoilla on keskeinen rooli kullakin omassa  luvussaan. Tarina karttuu selkeistä palasista, jotka limittyvät toisiinsa niin, etteivät eri henkilöt ole selvillä toistensa tekemisistä, mutta lukija on. Varsinkin Anja, jota monesti luonnehditaan kauniiksi, liikkuu asioilla, joista ei äiti, ei sisko, saati isä tiedä tai ymmärrä. Aikoinaan hän innostui pikkuserkustaan Grönroosin Vienosta, joka surkeana punavankina oli palannut kotimökkiin äitinsä luo. Vieno toipui, opiskeli sosialismin teoreetikoita ja hylkäsi oman äitinsä tulipunaisen aatteen vallankumouksineen. Määrätietoisesti Vieno suuntaa sosialidemokraattien joukossa rauhanomaisiin uudistuksiin. Mutta Anja on se, joka hankkiutuu  kommunistien ulottuville ja saa oppaakseen paikkakunnalle ilmaantuneen valokuvaajan. Anjan on opittava olemaan julkisesti intoilematta ja suostuttava rakentamaan salaista kommunistien verkostoa hiljaisena työmyyränä.

Mittavasti Joenpelto paneutuu myös lakkoihin ja pohjalaisten rikkurien käyttöön paikkakunnan tehtailla. Matti Reiman sahakaan ei säily tyystin syrjässä. Pahin taistelu käydään kuitenkin työväenyhdistyksessä, jota kommunistit yrittävät vallata. Vieno Grönroos yhdistyksen puheenjohtajana ja kunnanvaltuutettuna kokee osansa raskaaksi etenkin silloin, kun sisällissodan kymmenvuotismuisto nostattaa tunteita. Mutta tapahtuu kummia, kun iso joukko kommunisteja napataan Helsingissä, heidän joukossaan valokuvaaja. Kunnanvaltuuston kokouksiinkaan ei enää tule äärimmäisen vasemmiston edustajia. He ovat painuneet maan alle.

Kirjassa ei vielä eletä New Yorkista ympäriinsä levinneen laman vaikutuksia. Odotan, kuinka Matti Reima sahoineen ja huhuttuine suurine lainoineen selviää. Kiinnostaa kovasti myös lukea, kuka loppujen lopuksi perii August Julinin jälkeen hänen juurevan tilansa. Käykö niin, että tuomariksi opiskellut ja virkauralleen kaikonnut Lauri menettää tilan? Onko sittenkään totta, että vanha Julin olisi tehnyt suojatistaan Sylvistä pääperillisen? Myös Hännisen perheen tapahtumat saanevat lisävalaisua. Anoppiraiska varmaankin kuolee ja kuopataan Marin ja Salmen helpotukseksi. Inkeri jatkanee kahvilansa pitoa, ellei konkurssi vie mennessään sahan lisäksi myös rouvan kahvilaa. Grönroosin Vieno saattaa edetä yhä merkittävämpiin luottamusehtäviin, vaikkapa kansanedustajaksi. 

En lainkaan ihmettele, että Sataa suolaista vettä sai 1989 Finlandia-palkinnon. Romaani on nautittavan tiheä ja uskottava kudelma tunnistettavan itäuusmaalaisen paikkakunnan, Lohjan, ihmisistä ja heidän keskinäisistä suhteistaan. Sitä sopii ihmetellä, ettei Hännisistä, Julineista, Grönrooseista tai Reimoista ole tullut samalla tavoin ikoneita kuin Väinö Linnan Pohjantähti-trilogiaan luomista Koskeloista, Kivivuorista, Halmeesta, Lauriloista, Leppäsistä, Salpakareista ja Rautajärvestä. Näiden hahmojen idut löytyvät Linnan syntymäseudun, Urjalan, oloista ja ihmistä.

Tuukka Kangasluoman mukaan (HS 9.12.1994) Joenpelto on myöntänyt kotiseudun tarjonneen hänelle aineksia romaaneihin jopa siinä määrin, että niiden moraali pohjaa paljolti paikkakunnalla asuneen Arvid Järnefeltin näkemyksiin: Ihmisen ainoa tehtävä on tehdä itsensä tarpeelliseksi ja ehdottomasti vastustaa instituutioita. Siinä olisivat minunkin taustani kapinapäälliköksi ryhtymiseen.

Minun on aika suunnistaa Lohja-sarjan viimeiseen osaan ja lukea se. Sitten olen valmis tiivistämään omat vaikutelmani neliosaisesta kokonaisuudesta ja nakkamaan ne Akanvirtaan. Ennen sitä tarjoilen yhden vaiheen päätteeksi vielä pari linkkiä:

Suvi Aholan kirjan  Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi? (WSOY, 2021, 268 s.) esittelee Hesarissa 12.4.2021 Johanna Osváth.

Kirsin kirjaklubin kokoontumisesta kirjailijan talossa Vares-Kantolassa kirjoittaa Airi Vilhunen tässä.