Olli Jalosen Puhdas viiruinen elämä

 

Haahuilin taannoin kirjakaupassa ja kas – käsi nappasi ja oitis ostin Olli Jalosen tuoreen romaanin Puhdas viiruinen elämä (Otava 2026, 318 sivua). Lähes kaikki hänen 18 romaaniaan olen lukenut sekä  blogijutun kirjoittanut tässä, tässä, tässä ja tässä. 

Jalosen kotikaupunki Hämeenlinna ehti tulla minullekin tutuksi viimeisinä työvuosinani 2000-luvun taitteessa. Osaan yhä sijoittaa karttaan romaanin paikannimistä Rinkelinmäen, Myllymäen, Poltinahon, Hätilän, Luolajan ja Rengon. Ne kaikki taisivat olla maalaiskuntaa kirjan tapahtuma-aikoihin 16.6.1914–18.8.1929. Silloin elivät nuoruuttaan Jalosen isän ja äidin puoleiset isovanhemmat, joille kirja on omistettu. Mutta lapsenlapselleen heistä kukaan ei ollut kertonut omista varhaisista vuosistaan Hämeenlinnan seudulla. Oli siis selvitettävä taustoja.

SANOJA PAPERILLA -alkuluvussa on tarjolla faktaa puhumalla minuista, joita maailma on täynnä. Heitä on teokseen  valikoitunut kaksitoista: Kerttu (s. 1901), Kalle (s. 1900), Kallen isä August Ruuskanen (s. 1872), Kusti Lehtonen (s. 1890), Aino Lehtonen (s. 1890), Musu-Pekka (1882), Viktori (s. 1900), Viktorin isä Antti Appelgren (s. 1873), Mikku (s. 1900), Urho (s. 1899), Setälä (s. 1898), Suolahti (s. 1873) ja muita samalta seudulta. Poimin heidät näkösälle, koska lukiessa en pysynyt selvillä, kenen ajatuksiin ja kokemuksiin kulloinkin tulin kutsutuksi otsikoimattomissa tekstipaloissa. Kyllä kyytiin aina pääsi, kunhan malttoi edetä hosumatta. 

Teksti tulee teokseksi uudelleenkirjoittamisen jokakertaisten valintojen kautta, mainitsee Jalonen alkuluvussa. Minä puolestani mietin, voisikohan kokeneen kirjailijan kerrontatapaa kuvata immersiiviseksi?  Vastaavanlaisen tuntuman teokseen olen saanut joskus nykyaikaisessa taidenäyttelyssä solahtamalla osaksi esitettyä maailmaa.

I jakso on saanut otsikokseen Saman seudun ihmisten asioita 10-luvun puolivälistä eteenpäin. Näyttämöllä pääsee ääneen tyttö, jonka tajuan pian Kertuksi. Hän pohtii omaa sänkipäistä tilaansa täikuurin jäljiltä ja kantaa huolta pikkusiskostaan Kielosta. Tämä on puhdas ja viaton, turvaa isosiskoon. Äiti on kuollut. Kerttu kannustaa Kieloa etsimään itse Kissiä, vaikka ujous lamaa. Naapureilta kysymällä Kielo lopulta onnistuu löytämään karkulaisen, mikä on voitto myös Kertulle.

Kerttu rohkaistuu kuuntelemaan omaa haluaan nähdä hevosia. Niitä myydään aidatulla kentällä, lassilla, jonne oli ollut pakko mennä muitten lähelle jo edellisenä kesänä. Matkalla oli saanut itkeä silmät päästään, kun äidin sairasvuoteen laidalla ei voinut muuta kuin luvata pitää huolta Kielosta. 

Kerta kerralta on lassille tuleminen helpompaa koska alan oppia tavat enkä pelkää.

Näin Kerttu kouluttaa itseään aikuisten tavoille muiden samanikäisten kirmaillessa naattaa toistensa perässä toripäivinä.

Kerronnan katkaisee kolme dokumenttia: 

Teos tulevasta sodasta, Sodan vaikutus Suomeen ja Eteenpäin! Rauhallisesti!

Pastorinkanslia tarjoaa näyttämön kohtaukselle, jossa virkarouva kysyy tulijan asiaa. Kusti Lehtonen on näet päätellyt ajan ilmiöiden vaativan hautapaikan varaamista. Se onnistuu. Seuraa pitkä dialogi oman vaimon, Ainon, kanssa. Huumori pyrkii esiin, kun muurari pohtii työkalujen hankkimista. Voisi sitten itse nakutella nimet hautakiveen... Aamulla varhain Kusti vielä ahertaa haudan kuoppaa myöten kuntoon ja kokee kummia. Kuulen Jalosen hiljaisen hyrinän kuvauksen taustalla.

Sitten esille pääsee Musu-Pekka poikia partiotoimintaan ohjaamassa ja eri kieliin opastamassa. Hänen vetonaulansa on jatkokertomuksena luettu seikkailukertomus. Käy ilmi, ettei varsinkaan Kaarlo eli Kalle saisi äitinsä mielestä osallistua Musu-Pekan kerhoihin, koska kenraalikuvernööri on semmoiset kieltänyt. Isä sallii.

Kuningaspalloa pelataan santakuopalla. Sitäkään ei Kallen äiti suvaitse. Isä pelastaa tiukaksi äityneen tilanteen ehdottamalla pojalle yhdessä ongelle lähtemistä. Reissulla apteekkari-isä opastaa poikaansa myös kasvien tunnistamisessa.

Meillä on pelkkää urakkaa ja koulua käyvillä on lomaa ja tekevät töitä jos haluavat tehdä mutta meidän on pakko eikä vapaata ole kuin pyhä päivät jos niitäkään koska silloin kuuluu tehdä vähintään hellapuut ja saunapuut koska ne voi tehdä liiterissä piilossa etteivät naapurit näe että pyhänä tehdään.

Näin veljekset Usko ja Urho, isänsä hanslankarit, askeltavat osaksi tarinaa. Koulua on käyty vain pakollisen verran. Toimelias äiti on perheen miesten taustatukena. 

Raittiusaate innostaa monia, etenkin Kallen äitiä. Tilaisuuksissa käydään juomassa mehua ja kuullaan Mikun äidin runonlausuntaa taiteellisin elkein. Mikku itse tarhaa pöllöjä, joille pyydystää hiiriä. Poikaporukalla käydään ihmeitä katsomassa. Kerttu kurkistelee häkkiaidan takaa, mutta karkaa tiehensä. Kalle juoksee perään. Siitä viriää romaania kannatteleva rakkaustarina.

Ensimmäisen jakson päätteeksi santakuopalla Kalle kerää keltakukkaisia koiruohoja isälleen, joutuu Kurosen ja Johanssonin kissantapponäytöksen todistajaksi, mikä jää itämään siemenenä tiettyyn tapahtumaan myöhemmin.

Kerttu pystyy niukin naukin huolehtimaan äitinsä hautaan naapurien avulla. Sataa lunta.

II jaksoon on merkitty otsikoksi Vuoden 18 niin sanottuja tapahtumia ja liitetty alkuun dokumentteja torakoiden hävittämisestä, hätäruuasta, suojeluskuntaan liittymisestä sekä työväen järjestyskaartien kokoamisesta. Ja sitten on vielä lehti-ilmoitus, joka sisältää salaviestin. 

Jatkan vielä Jalosen tekstin perkaamista, jotta itse ymmärtäisin sitä nyansseja myöten.

Selvä se, että kansalaissodan rintamalinjat näkyvät teoksessa. Kertun huoli Kielon koulumatkoista helpottuu, kun koulut ajoittain suljetaan. Kerttu alkaa ymmärtää, mitä raha oikeasti on. Toviksi auttaa työ kaupunginsairaalassa. 

Väkivaltaisuuksista kirjoitellaan kohujuttuja. Musu-Pekkaa kovistellaan epäiltynä valkoiseksi. Saaren pojat ja Ainon Tilda-sisko ovat liittyneet punaisiin. Aino murehtii lapsia ja epäilee Kustin päätyvän mukaan sellaiseen, mikä olisi perheelle tuhoksi. Tildan tuttuus auttaa Kertun uuden työn syrjään kenttäsairaalaan. Kielo jää Ainon hoiviin. Kerttu on 17. Ihmisiä ammutaan. Setälä retuuttaa Kerttua, komentaa polvilleen ja nyrhii puukolla tukkaa pois. Työ jää kesken, sillä Setälä komennetaan jonnekin muualle.

Nämä kolme dokumenttia katkaisevat kerronnan:

Julistus kansalle!

Punaryssien teurastus

Punaryssien ihmisteurastus

Kalle on kirjoittautunut suojeluskuntaan, kun isäkin on kehottanut. Hän selviää melko pitkään pysyttelemällä sivussa. Äiti on mennyt sanomaan Kaarlon ehkä saaneen keuhkotaudin. Tartuntavaara! Lopulta on kuitenkin mentävä mukaan.

Kusti käydään hakemassa kotoa ja viedään punavangiksi. 

Viranomaisten ohjeita saksalaisten tulon ja punaisilta kerätyn sotasaaliin varalle luen dokumenttina.

 Aino leikkaa sanomalehdistä talteen paloja, joita lähettää Selina-ystävälle Karjalaan. Paljoa ei uskalla itse kirjoittaa sensuurin pelossa.

Vaikka sota on jo ohi, Kalle päätyy partiotehtävään Kurosen ja Johansson porukassa. Ja kuinkas sitten käy? Tiheä kuvaus tapahtumasta viipyy pitkään mielessä. Kalle potee kauhukokemusta kauan.

Tässä vaiheessa sekä kerrontatekniikka että henkilöhahmot ovat niin tuttuja, että lukeminen sujuu lähes ahmien. Tapahtumien pinnan alla väreilee se, miltä oikeasti tuntuu. Sankarihautajaisten kunniavartiossa liian isossa takissa Kalle kokee olevansa tyystin väärässä paikassa. Vain hän yksin tietää, mistä oikeasti on kyse. Kerttu osuu paikalle, kun tilanne alkaa olla ohi. Ja yhdessä lähdetään Rinkelinmäen päälle kävelemään. Ollaan jo aikuisia.

Elämä naksahtelee uusille urille, vaikka vankileireillä taudit niittävät satoa eikä sotavangeille saa tuoda ruokaa. Ruumiskirstuja mainostetaan. Sekä valkoinen että punainen vainaja tulevat mainituksi nimeltä.

III jakso on saanut otsikokseen:

Siitä mitä sitten sattui noin 20-luvun puoliväliin

Kalle potee kokemaansa pysyttelemällä näkymättömissä kotonaan. Kusti, ammattimuurari, saa kolmen vuoden vankeustuomion, jota ei panna toteen, ja jatkaa urakoitaan. Kansalaisluottamuksen menetys kuitenkin estää osallistumasta kunnallispolitiikkaan. Aino kelpaa ehdokkaaksi, mikä on jo sinänsä avaus. Muita naisia ei juuri ole ehdolla eikä Ainoakaan valita. 

Kerttua ei huolita siivoojaksi kaupunginsairaalaan punaisten kenttäsairaalan jäljiltä.

Kaupunkiin pestataan raittiudenvalvoja mieluimmin raittiusseurasta tai työväenyhdistyksestä. Antti Appelgren on ensimmäinen ja kertoo asiasta pojalleen Viktorille. On kuunneltava vaivihkaa, mitä kieltolaista puhutaan ja missä liikkuu pimeitä pulloja. Isä toivoo pojasta apulaista itselleen. 

Myös lähetyspiiri kokoaa ihmisiä. Tietyillä rouvilla on puhevaltaa muita enemmän.

Kalle tokenee jatkamaan lukion loppuun itseään paljon nuorempien joukossa. Saa Kielolta tietää, että Kerttu on muuttanut töihin Tampereelle ja asuu kortteerissa. Kalle päättää käydä katsomassa Kerttua, eikä suotta. Siskokset ovat loitontuneet toisistaan. Kerttu ei kuitenkaan luovu lupauksestaan auttaa Kieloa jatkamaan opintojaan lukion jälkeenkin. Siksi on raadettava kolmessa työssä.

Dokumentein lukijalle selviää, missä tunnelmissa Hämeenlinnan seudulla ihmiset elivät 1920-luvun puolimaissa.

Valtava muistojuhla – Murhattujen ja kaatuneitten patsas on paljastettu

Häväistys

Valkoroistot tuhotyössä hautausmaalla – joukkohaudan patsaskivet räjäytetty rikki

Kapinallispatsas räjäytetty kappaleiksi

Muistopatsaan tuhotyön tutkintaa ei jatketa

Muistokiviasiassa julistettu tuomiot

Appelgreneillä äiti vetoaa Viktoriin, että tämä puhuisi lyseon luonnontieteen kerhossa rauhoittavasti ja muistuttaisi Jumalan rakkaudesta, ettei enää mulkoiltaisi toisiaan. On herkkua lukea, mitä Viktor omassa päässään aprikoi.

Kalle opiskelee koneinsinööriksi Tampereella ja saa kanslistilta lapun kesken luennon: Kerttu Sonkeri on hengissä, mutta työtapaturman uhrina viety sairaalaan. Kalle ja Kerttu ovat asuneet yhdessä jo jonkin aikaa. 

IV jakso kertoo:

Ja vielä vähän siitä mitä meille ja niille, melkein 30-luvun alkuun. Ei sen enempää.

Kalle rohkaistuu kolmannella vuosikurssilla kieltäytymään sankarihaudalle menosta ja saa siitä hyvästä rangaistukseksi kirjoittaa kymmenen kertaa tietyn sankarirunon säkeen. Samalla Kalle selvittää itsensä kanssa isoja asioita sekä oivaltaa, että opinahjosta on turha toivoa suositusta jatkaa Teknilliseen korkeakouluun. Sinne olisi yritettävä karsintakurssin kautta.

Kotipuolessa käydessä isän kanssa voi puhua Kertusta ja tämän päänsärystä. Apteekkari-isä antaa lääkettä sekä pojalleen että Kertulle. 

Vielä pari dokumenttia on tarjolla:

Uhkaava auto-onnettomuus Luolajassa.  

Suuri pirtutakavarikko Hämeenlinnassa. 

Taksikuski Jalonen on jo aiemmin tiedetty pirtutrokariksi. Nyt haaviin tarttuu ihan muita. Sitten vielä armeijan eläinlääkäri Kaislan kirjoittamat pirtureseptit pullahtavat julkisuuteen. On aiheita pitää kokouksia ja päättää jopa raittiusvalvojan tehtävä. Appelgren päätyy kaupungin tilien tarkastajaksi.

Kaikkien tutuiksi tulleiden henkilöiden elämä jatkuu. Kuhmut ja kolhut tuntuvat entistä vähemmän. Kalle ja Kerttu tietävät kuuluvansa toisilleen. Tarinan lopussa he istuvat Rinkelimäen korkealla kohdalla aivan reunalla, josta voisi pudota. Se kuva jää mieleen, kun suljen kirjan kahteen kertaan luettuna.

Pohdin yhä kirjan nimeä Puhdas viiruinen elämä. Minusta puhdas liittyy Kertun mielessä pikkusisko Kieloon, jonka elämää Kerttu turvaa melkeinpä enemmän kuin voi. Mihin tuo viiruinen viittaa? Naarmujako ovat vai mitä? Kielo näet hylkää seminaariopintonsa kesken kaiken ja lähtee jonkun miehen matkaan. Kerttua epäilyttää, eikä lukijalle selviä Kielon taipaleen jatko. Kielo kaihtaa kummasti isosiskoaan.

Jalosta paljon lukeneena arvostan hänen taitoaan ja herkkyyttään paneutua hyvin erilaisten henkilöhahmojen maailmoihin. Nyt lisämausteena on yhä pidemmälle viety henkilöhahmon ajatuksista nouseva kertomistapa.

Viisitoista vuotta ihmisten elämää osoittaa paitsi lasten kasvamisen myös ihmisten perusolemuksen säilyvyyden. Tyttö kiinnostuu pojista, poika tytöstä varhain. Vaivihkaa kävellään käsi kädessä, mistä jää vahva muistijälki, jota voi seurata ja huomata, kuinka hyvä valinta alun alkaen on ollut.  Kissanpojan rääkkääjä Kuronen kavereineen toistaa varttuneenakin sadistisia otteita. Oli sitten valkoinen tai punainen ryhmäpaine pakottaa syrjään vetäytyneen lopulta mukaan toimintaan, vaikka rahkeet eivät riittäisi senkään vertaa kuin pelatessa kuningaspalloa. Tilanteet uusiutuvat niin työssä, armeijassa kuin oppilaitoksissa.

Pitkäperjantaita vietin käymällä romaania uudestaan läpi tätä blogijuttuani varten. Kiitos seurasta, Olli Jalonen.

Tämän kuuntelin radiosta myöhemmin.

Pohjolan uljaat naiset

Lapsuuteni seisoo neljän muiston varassa, neljällä jalalla kuin naarashirvi, joka tarkkailee tuulta metsän reunassa. Se kohottaa sileää päätään, etsii merkkejä pedoista tai toisista kaltaisistaan. Nuo muistot ovat varhaisista kokemuksistani voimakkaimmat, ne kannattelevat koko muuta elämääni ja ovat toisinaan luhistua sen painon alla. Ensimmäinen niistä kertoo minulle, kuka olen. Toinen kertoo, mitä haluan. Kolmas näyttää, mitä on tulossa. Ja neljäs niistä muuttaa kaiken.

 Ensimmäinen muisto, ehkä varhaisimpani, jolla on erottuva muoto:

 Seisoin rivissä vanhempien sisarteni kanssa, yhteenliitetyt kätemme muodostivat loitsuketjun, joka kihelmöi ja poltti kämmenissäni. Meitä oli viisi. Kallio oli kiinteä jalkojemme alla, avara meri ja avarampi taivas sudenharmaat syystuulessa. Äänemme olivat kietoutuneet lauluksi, jonka sisareni tunsivat hyvin ja jota minä vasta opettelin. Pilvien pehmeä turkki liikahti. Lumen ja jään pyörre alkoi muovautua aaltojen yllä kuin vesikurimus, joka nousi ylöspäin sen sijaan, että olisi kaivautunut kohti merenpohjaa. Se kuuli kutsumme, taipui voiman edessä, jonka lumen syntylaulun tunteminen meille antoi.

 ”Kääntäkää se Kuolleiden saaren ohi”, kuulin äitini äänen. ”Näyttäkää minulle, että osaatte komentaa myrskyä.”

Poimin sitaatin Emmi Itärannan Lumenlaulajat-romaanin 1. luvun eli lukon 2. alaluvun alusta, jotta heti kävisi ilmi, kuinka sävykästä ja voimallista kieltä kirjailija tuottaa. 

Teoksen 2025 kustantaman (kansikuva Jussi Kaakisen) romaanin tuotekuvauus tiivistyy näihin sanoihin:

Louhen lumoava syntytarina vie meidät myyttiseen menneisyyteen, taikavoimien ja muodonmuutosten maailmaan. Vallitsee sopusointu ja kunnioitus ihmisen, luonnon ja eläinten välillä. Kunnes idylli rikkoutuu, ja elämään astuvat vallanhimo, kostonhalu ja ahneus.

Lauha elää lapsuuttaan Pohjolassa, jossa hallitsevat vahvat naiset, jokaisella heistä oma loitsuhahmonsa, eläinmuotonsa. Lauhan ollessa yhdeksänvuotias Pohjolaan hyökkää vieras heimo, joka surmaa suurimman osan hänen perheestään, ja Lauha pakenee äitinsä ja kahden pikkusisarensa kanssa. Kovien kokemusten jälkeen hän päätyy turvaan naistenyhteisöön, Metsänpeittoon, jossa elää hiljaiseloa vuosien ajan.

Traagisen tapahtuman jälkeen hän päättää kostaa Pohjolan valloittajille, ottaa kotinsa takaisin. Pohjolan puolustaminen ja oman perheen pitäminen turvassa muovaavat Lauhasta Louhen, naisen, jota moni pelkää. Pakomatkan kivuliaat muistot ajavat Louhea kohti valintoja, joilla on kohtalokkaita seurauksia koko Pohjolan väelle ja Louhelle itselleen.

Ostin e-kirjan ja luin sen läppärin näytöltä. Vanha Sony Readerini ei näet enää nielaise tekstiä nykyisestä tietokoneestani. Vaikka lukeminen mustapohjaiselta näytöltä oli melko vaivalloista, itse teksti veti taianomaisesti puoleensa. Avasin haltioituneena kaikki yhdeksän lukkoa, joiksi Itäranta on luvut nimennyt. Lukumäärä toistaa Kalevalasta tuttua tietoa, että Sampo oli varmistettu yhdeksällä lukolla vuoren uumeniin. Sitä en Elias Lönnrotin luomuksesta muista, että Sampo olisi vaurautta tuottavan koneominaisuutensa lisäksi  jättiläismäinen puu, joka valittaisi vuorenonkalon ahtautta. Se pyrkii vapauteen, mikä Emmi Itärannan fantasiassa lopulta yltää rajuihin repäisyihin ja yhteenottoihin Kalevan ahnaitten miesten kanssa.

Ennen kuin tarinassa ollaan Sammon taonnassa asti, lukija on tutustunut taikavoimaisiin Pohjolan naisiin. He ovat sukua keskenään, palvovat Synnytärtä, tarjoavat antimia metsän väelle saalista saadakseen. Kaikilla on myös ihmishahmon lisäksi toinen, jonkin eläimen hahmo. Se tulee ilmi, kun lapsi ensi kertaa taikasanoin muuntuu toiseksi, kuten Lauha-tyttö merikotkaksi. Hänen äitinsä näyttäytyy aika ajoin karhuna, yksi siskoista oravana, toinen naalina, kolmas kettuna, neljäs kaarneena...

Miehet ovat kauppamatkoilla jossain etelässä. Linnut tuovat tietoja nousevasta uhasta. Etelästä tosiaan saapuvat kirveenkantajat valtaamaan Pohjolan, asettuvat suurimpaan taloon, polttavat muut. Naiset ehtivät pakoon piilopirttiinsä metsänpeittossa. Sinne on varattu ruokatarpeita. Mutta valloittajien yhä sinnitellessä Pohjolassa, nälkä koettelee pakolaisia. Riistaa eikä muita metsän antimia riitä kaikille pyytäjille. Olot kurjistuvat.

Jätän enemmät referoinnit. Tuntuu, että ne vain latistavat satumaiset tapahtumien käänteet sekä ihmisten väliset herkät suhteet. Kannattaa itse tarttua lumoavaan teokseen ja lukea, miten mahtavan kudelman Emmi on tuottanut miehisen Kalevalan sankarieepoksen oheen tai päälle. Kun Lauhasta sukeutuu mahtava Louhi, kuva harvahampaisesta hirviöstä särkyy palasiksi. Hänestä tulee väestään huolehtiva johtaja,  jonka johdolla Pohjola vallataan takaisin. 

Nautin ajatuksesta, että ehkä itsekin edustan joiltakin osin Louhen voimallista pohjoista naiseutta.

Kun aika on kypsä, Louhi liitää kotkana kaukaisuuteen. Samoin maisemista häviää Kalevanmaalta Pohjolaan poikennut vanha viisas, meidän tuntemamme Väinämöinen.

Juonteena tarinassa kulkee faktoja Elias Lönnrotin elämänkulusta kuolemaan asti. Hän on enää sivuosassa vangittuna suurmiespatsaaksi.

Lumenlaulajista löytyy useita kiittäviä lehtikritiikkejä. Koska ne ovat maksumuurin takana, tarjoan muutaman vapaasti luettavan kommentin teoksesta, kuten tämän, tämän ja tämän.

Yle Areenan Luomiskertomus-sarjassa Emmi kertoo itse teoksestaan.

 

Vuosi nuoruutta, kapinaa, suuria muutoksia

 

Toivottuna joululahjana sain Monika Fagerlundin romaanin Eristystila alaotsikkonaan Kapinoivia naisia (Teos 2025, 3. painos. Suomennos Hannamari Heinon. 395 sivua.) Tätä kirjoittaessani kyynel pyrkii silmään, sillä lahjan antaja vaipui kuolemaansa illalla 4. helmikuuta Kaskenlinnan sairaalassa. Paha sairaus vei hyvän miehen.

Jatkan tätä tekstiä useita päiviä myöhemmin. Tiedän jo siunaus- ja muistotilaisuuden ajankohdan: lauantai 7. maaliskuuta. Vainajan poika on ripeästi järjestänyt asioita, mistä lämpimät kiitokset.

Niinpä yritän saada otetta lukuelämykseksi kokemaani romaaniin. Melko pitkälle piti lukea, ennen kuin selvisi teoksen oudon tuntuinen nimi. Se liittyy romaanin ajankohdan 1976 tapahtumiin Saksassa ja Punaiseen armeijankuntaan, mistä kaikesta tietty nuorten ryhmä eteläisessä Suomessa ottaa mallia. On myös eräs tyttö, Alice, joka seuraa tapahtumia ja  kommentoi päiväkirjaansa, kunnes merkintöjen pohjalta alkaa hahmottua Alicen ensimmäinen romaani. Käytössä on myös toinen päiväkirja, kiireessä Alicen haltuun jäänyt.

Monika Fagerholmin trilogiaksi suunniteltu Kapinoiva naisia alkaa kiehtovasti kuvauksella Nukketalosta. Se on Alicen isän Maxin ja tämän perheen kaunis koti. Sinne 18-vuotias Alice ykskaks muuttaa äitinsä Fridan lähettyviltä Keski-Suomesta ja saa suopean vastaanoton. Hän päätyy asumaan rivitalon vihreään vierashuoneeseen, jonka seinällä on isä-Maxin ensimmäinen julkaistu valokuva: sieni metsässä.

Nautin leijuvasta tunnelmasta muistelijan koettaessa tavoittaa hetkeä, jolloin hän tuli taloon, tapasi Maxin vaimon Sirin ja velipuolensa Michaelin ja Jakobin, alias Prinssin, äitinsä lellikin. Hetken tuntuu auvoiselta. Alice aikoo jatkaa iltalukiossa kohti ylioppilaskirjoituksia. Vihjeitä tulevista katastrofeista alkaa tihkua, mikä herättää lukijassa intoa ottaa selvää, mistä on kyse. "Lukeva ja kirjoittava ihminen" on Alicen ääneen lausuma luonnehdinta itsestään päivällispöydässä. Vuoden kuluttua hän tietää sen olevan totta. Hänen romaaninsa työnimi on Tyttö historiassa. "Kapinoivia naisia".

Seuraa Osa 1 Kesä Honeckerin kanssa. Sitä kesää elettiin lähellä Fridaa, äitiä, ja puhuttiin merkittävästä kirjallisuudesta. Päästään jutellessa Saul Bellowin ja hänen vaimonsa mukana Pariisiin tietoisina juutalaisten kärsimyksistä ja päädytään pohtimaan täydellistä elämää. Ja elämään sellaista kuumana kesänä Alicen isoisän apuna mökkien rakentamiseksi lähisaareen. Honecker pyytää Alicea kutsumaan itseään Ismaeliksi. Sanoo olevansa TyttöIsmael. 

Alice kertoo jotakin menneisyydestään: luki ja näytteli harrastajateatterissa Bijoun, ystävän ja kanssakulkijan kanssa. He olivat yksi ja sama, kunnes erosivat.

Alice omistautui haaveilulle, soitteli isälleen Maxille lähelle Helsinkiä, auttoi äitiään tämän juustolassa, ei tullut juttuun nuoremman siskopuolensa Lilijan kanssa. Kokee murrosiän antoisana olotilana kuin peilitalona, jossa tulisi voida kasvaa. 

Ja tajusi, mitä hän oikeastaan peilissä, peileissä näki: omat typerät kasvonsa (ja niiden ympärillä hirveästi hölynpölyä ja unelmointia). Siinä kaikki.

Ilmeili peilikuvalleen rohkaisevasti. Kaikenlaisesta: kapinasta, vastarinnasta, niistä esimerkiksi.

Lainasi kirjoja ja lueskeli lehtiä kirjastossa.

Ja sitten yhtäkkiä tapahtui jotakin. (17)

Kirjastossa silmiin osuu lehtiotsikoita Ulrike Mainhofin kuolemasta. Honecker, nainen, pyytää lehteä. Genossin Ulrike. Genossin Honecker. Genossin Timothy (amerikkalainen, joka oli nähty kaupungilla). Alice ei tiennyt kaupunkisissiryhmästä juuri mitään. 

Mutta se tuntui ikään kuin aikakauden pohjavireenä ja kosketti, eritoten jos oli nuori.

Ja Alice lähtee liikkeelle, jättää tutun maiseman, äitinsä sekä juustolan, ja asettuu asumaan pääkaupunkiseudulle isänsä Maxin luo "Nukketaloon" huhti-kesäkuussa 1976.

Seuraa tarkkaa havainnointia murrosikänsä loppua elävän pitkän nuoren naisen itsetunnon häilähdyksistä. Se vie hetkeksi vielä takaisin torppaan pellon laidalle äidin katseen ulottuville, mihin ilmaantuu myös Honecker erotettuna sisäoppilaitoksesta Ruotsissa. Mukana tulee Timothy. Yhteisymmärrys syntyy oitis. Seuraa koikkelehtimista melko järkyttävin seurauksin, mutta myös yrityksiä rakentaa mökkejä saareen, kunnes on pakko poistua hakemaan apua nilkkavaivaan. 

Honeckerin kanssa ei muodosteta minkäänlaisia kuvia, aloitetaan vain, hypätään suoraan keskelle.

Ja niin se myös päättyy: kesken kaiken. (32)

Romaanin toinen osa vie nukketalon vihreille nurmikoille ja keltaisten aurinkovarjojen alle loppukesästä 1976.  

Isä-Max pääsee valokuvineen näyttämölle. Alice torjuu isänsä kuvaushyökkäyksen suojautumalla kirjan taakse. Doris Lessingin Väkivallan lapset on romaani, jota Alice on ollut lukemassa. Lessing on esillä monina mainintoina myös Kultaisesta muistikirjasta. Tuttu teos ja kirjailija minullekin takavuosilta.

Tiheät havainnot kodin sisustuksesta pianoineen johdattavat kohtaamaan Sirin ja hänen taustansa yläluokkaisessa kodissa kasvaneena perhetyttönä. Hän on 42-vuotias, kouluttautunut ja silti keskellä onnellista perhe-elämää lähellä syntymäkaupunkia. Urallaan Siri etenee yhä korkeampiin tehtäviin YK:ta myöten, mikä tietää pitkiä ulkomaanmatkoja. Pikku hiljaa käy selväksi, ettei Siri elä vanhaksi.

Sirin tiedostavista, liberaaleista naisystävistä erottuu sukulaisverkoston musta lammas Veronica Seger, joka kuitenkin on suvun kirkkain tähti teatterialalla. Maxia Sirin perhe ei hyväksynyt tyttären puolisoksi, mutta joutui myöntymään, kun yhteinen lapsi ilmoitti tulostaan. 

Siri palvoo nuorempaa poikaansa, jota hellittelee Prinssinä. Alice seurailee perhekuvioita ja merkitsee havaintojaan muistiin. Hän ei vielä tiedä kirjoittavansa pian esikoisromaaniaan, joka myös julkaistaan samaisen vuoden mittaan. Se on vuosi, joka tuo perheelle mukanaan suuria muutoksia katastrofeineen kuin jännityskirjallisuudessa.

Tiheä kerronta ujuttaa mukaansa kuin virta aineksia osallisten elämästä. On koulumaailmaa, on opettajia ohjaamassa teatterityöskentelyä uusin ottein, mistä lähtee liikkeelle sissitoiminta lähimetsän purkukuntoisessa rakennuksessa. On Prinssin valmistautumista tulkitsemaan Hamletia omalaatuisena sovituksena. On kaaokseksi äityviä bileitä, kodin tuhoutumista, aikuisten häviämistä näyttämöltä. On matkoja Tanskaan etsimään Prinssiä. On uuden elämän alkua Michaelin äkkiä solmitussa avioliitossa.

Mutta Alicen kirja kohoaa kuin Feniks-lintu tuhkasta ja näyttää, miten eletty elämä ja eri muistikirjoihin kertynyt aineisto ruokkii luovaa mieltä. Romaanina romaanissa lukija nauttii aimo paloja syntyvästä teoksesta. Ne osat erottuvat konekirjoitustekstin näköisinä.

Honecker ja Alice tapaavat vielä kerran. Alice potee tuskaa käytettyään haltuunsa jääneen Honeckerin muistikirjan aineksia omaan romaaniinsa. Saa synninpäästön, koska hän oli kirjoittanut oman versionsa Honeckerin vankilakokemuksista eristystiloineen Saksassa.

Romaani päättyy haikeaan käsien kosketukseen Honeckerin poistuessa Alicen ulottuvilta laivalla. Yhdessä oli koettu hieno kesä. 

Loppujen lopuksi Alice näkee edessään avautuvan tien risukkoon - valossa!

Satuin eilen kuulemaan radiosta tämän Anna Tuluston Monika Fagerholmin kanssa tekemän haastattelun sarjassa Luomiskertomus. Suosittelen. Niinpä jätän nyt kritiikit sikseen, sillä kaikki lukijat tietävät muutenkin, että Eristystila Kapinoiva naisia on otettu kiittäen vastaan. Ojennettiinhan Fagerholmille äskettäin sekä Finlandia- että Runeberg-palkinto.

Lisään komeaksi lopuksi kuitenkin vielä tämän Larissa Raudaksen laatiman kritiikin teoksesta.

Sotatrauman pakahduttama

 

Kummallista, että vasta nyt tulin lukeneeksi Tommi Kinnusen Kaarnan (WSOY 2024), Finlandia-ehdokkaaksi ilmestymisvuonna valikoituneen romaanin.  Ostin sen e-versiona ja luin uuden tietokoneen ruudulta, mikä kesytti minut luottamaan tähänkin mahdollisuuteen nauttia kirjallisuudesta. 

Useat aiemmat Kinnusen teokset olen lukenut tuoreeltaan sekä istunut yleisön joukossa kuuntelemassa hänen kirjaesittelyjään. Paljon mies on ehtinyt luoda tekstiä päivittäisen äidinkielen opetuksen ohessa.  Käsittelyä vaativia aiheita on riittänyt Kuusamon maisemista ja siellä eläneiden kohtaloista sotavuosina.

Romaanin alkusivulla lukee: Särjetyille. Tietoteksti vanhan männyn paksusta pintakerroksesta, kilpikaarnasta, joka suojaa jälsikerrosta metsäpaloilta, virittää lukijan pohtimaan, kuka henkilöistä on kasvattanut suojakseen paksun kerroksen kuin honka kaarnan. Pian selviää, että kyseessä on syrjäseudulle tahtomattaan juuttunut Laina ja jokin hänet mykistänyt kokemus. Sen koko kauheus käy ilmi vasta romaanin lopussa. Lukija kyllä aavistaa, mistä on kyse ja miksi Laina riehuu, raivoaa kykenemättä päästämään ketään lähelleen. 

Suvi Ahola kirjoittaa Hesarissa 25.4.2024:

Tiiviiseen romaaniin mahtuu monta aikatasoa, yhteiskunnallista tilannetta, kohtaloa ja teemaa.

Se on yllätyksellinen perhetarina, traaginen naismuotokuva ja läpileikkaus Suomen kehittymisestä. Lisäksi se sisältää palasen autenttista, pitkään vaiettua sotahistoriaa.

Yllättävät siirtymät ovatkin romaanin idea. Leppeästä nykyhetkestä leikataan aina äkisti sotaan tai sitä seuraavaan ankeuteen, ja näin Kinnunen luo taas kerran syvän ja ymmärtävän katseen sodan kokeneiden ihmisten traumoihin.

Romaanin esitetyssä nykyisyydessä eletään kuolemaa odottavissa tunnelmissa. Kolme Lainan kanssa varttunutta ovat koolla vanhassa kotipaikassa. Laina on sieltä jo poissa sairaalaan vietynä. Etelä-Suomeen aikuiselämänsä rakentaneet kaksossiskot lentävät Kuusamoon, serkkupoika Martti, kasvinkumppani, on heitä vastassa ja valmiina vieraanvaraisuuteen. Siskokset kuitenkin ilmoittavat asuvansa hotellissa.

Jossain määrin yhdessä kasvaneet juttelevat muistoista kotoaan. Martti jää ulkopuoliseksi, kuten jo lapsena.

Groteskeja piirteitä kerronta saa, kun siskokset rupeavat jakamaan pesää, vaikka äiti yhä elää. Martti pysyy pettämättömän rauhallisena. Samoin käy hautausjärjestelyjä pohdittaessa. Lopulta kaikki jää Martin hoidettavaksi. Kukaan kolmikosta ei kuitenkaan tiedä sitä, mikä oli tehnyt Lainasta heidän tuntemansa arvaamattoman kotihirmun. Eikä kukaan koskaan ollut ymmärtänyt kysyä, mitä Lainalle oli tapahtunut, kun venäläiset partisaanit olivat hyökänneet rajakylään. Lainan kaarna pysyi ummessa.

Mutta lukija saa tietää:

Venäläisten partisaanien kouriin heinäkuussa 1944 päätynyt nuori kaksostyttöjen äiti oli peitellyt lapsensa ladossa heiniin, palannut sitten tarkistamaan kotikylään läheisten tilanteen. Talo jo paloi, muita pihapiirin rakennuksia oltiin sytyttämässä. Ruumiita makasi pihassa. Laina ei enää ehtinyt lastensa luo, vaan hänet paiskattiin serkkutytön ja tämän Martti-pojan lähelle maahan kädet selän taakse sidottuina. Ja tapahtui se, mikä edelleen toistuu sodissa: naiset raiskataan.

Miten kuten jalkeille päässyt Laina selvisi Martti mukanaan elävien ilmoille, mutta Vilma-serkku jäi ammuttuna makaamaan kotikylän tantereelle. Vilma oli ollut ainoa, jolle Laina oli kyennyt puhumaan kaikesta, peloistaankin.

Lainan ja Martin välillä säilyi erityinen side. Sopuisa poika osasi olla avuksi ja pysytteli aikamiehenäkin lähistöllä. Tytöt äiti hääti kauas rajaseudulta pakottamalla heidät opintielle.

Romaani päättyy toiveikkaaseen näkymään. Hautaustoimiston ovella Terttu hymyilee ja vilkuttaa rohkaisevasti Martille tämän ajaessa aurausautolla ohitse. Voisiko Tertun pyytää kahville? Jutunjuurta löytyisi Martin Lainalle suunnitteleman hautamuistomerkin vaihtoehdoista. 

Kiitos Kinnuselle, äidinkielen opetuksen osalta kollegalle!

Sinua sinua...

 Otin tai "näppäsin" kuvan viimeksi lukemani kirjan kannesta, sillä itse näpätyt kuvat ovat myös osa teosta. Kyse on Petri Tammisen romaanista Sinua sinua (Otava 2025, kuvat Petri Tammisen arkisto, sivuja 143). Varmoin askelin painelin taannoin kirjakauppaan, sillä olin lukenut sekä Marissa Mehrin että Tommi Melenderin kiittävän arvostelun teoksesta. 

Takakansi lupaa romansseja:

Ensimmäiset pari sivua luonnostelevat yhden tilanteen: nuori mies ja kaksi naista, toinen alastomana sohvalla Pispalassa, toinen puhelimessa Turussa. Aamulla tavattaisiin juna-asemalla, mentäisiin Ruissaloon ja sovittaisiin matkasta Prahaan kesällä. Siellä mentäisiin kihloihin. Oltiin nuoria.

Kirjan nimi virittää kuulemaan Aulikki Oksasen runon Sinua sinua rakastan Kaj Chydeniuksen säveltämänä.   

Kesällä parikymppiset tosiaan reissaavat Prahaan, mutta kuinka ollakaan - kihlaus purkautuu jo paluumatkalla, sillä kertoja-Petrin näkökenttään oli ilmestynyt paikallinen neito, H. Enempää hänen nimestään ei paljastu. 

Linja-autossa Helsinki-Vantaalta Tampereelle, silloin Prahasta palattuamme, huomasin että jos hylkää toisen, jää yksin.

Päätin matkustaa pian takaisin Prahaan. Minulla ei ollut rahaa, mutta ainakin tiesin nyt, missä minun kuuluisi olla. Olen tiennyt sen elämässäni kaksi kertaa: siinä linja-autossa ja pari vuotta myöhemmin Kööpenhaminan Raatihuoneen torilla.

Alusta asti tajuan lukevani Petrin omiin muistoihin peilautuvaa pohdiskelua. Hän jää koukkuun toistamista vaativiin matkoihin Prahaan. Myöhemmin hän kuulostelee itseään nuorena, aikuisenakin. Hän on paitsi valokuvannut myös kirjannut muistiin häivähdyksiä havainnoistaan. Yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin oltuaan pitkään naimisissa Liisansa kanssa ja lasten lennettyä pesästä Prahan muistot vaativat penkomista. Kaikki aineisto löytyy tietystä laatikosta. Pitäisikö materiaali hävittää? Mitähän jälkeen jäävät tekisivät kuville, kirjeille ja muille papereille? Mitä lapset ajattelisivat isästään? Siinä kysymyksiä, joita moni pohtii itsekseen.

Kesken viimeistä Prahan-matkaa Petri palaa Suomeen:

Liisa oli minua vastassa.

Hän sanoi, että olin jotenkin muuttunut.

Liisa muistelee sitä minun Kööpenhaminasta paluutani edelleen. Hän sanoo, että näytin Intiasta saapuvalta gurulta, jonka ympärillä leijuu syvä rauha. Saattaa sitten olla, olin onnellinen, olin päässyt pinteestä. Se onkin ainoa mielenrauhan muoto, jonka tunnen: jonkin muutoksen aikaansaama pelastumisen tunne. Junan liikkeellelähdön.  Migreenikohtauksen hellittämisen. Joulunpyhien päättymisen.

Tähän blogijuttuun kerin kirjasta esiin vain punaisimman langan. Yksi lämmin säie johtaa muistoihin äidistä. Mainita kannattaa myös ilmapiiri Prahassa vuosien 1980-90 taitteessa, jolloin Itä-Eurooppa mullistui. Kaupunkikuva muistutti silloin vielä sota-ajasta. DDR:n sortuessa junista poistui itäsaksalainen tiukka rajavalvonta, mutta tapa vältellä puhumista vieraiden kanssa säilyi ainakin H:lla. Kuka tahansa näet saattoi olla kyttä.

Loppupuolella kirjaa tulee vastaan tiivis raportti perhe-elämästä. Vaimon hahmo piirtyy selväksi. Hän on ollut se, joka on joustanut. Hitaasti mies tajuaa, mitä on pakottanut vaimonsa kestämään. Ja saa sanotuksi: Minä rakastan sinua. 

Kirja käsissäni huokaan tyytyväisenä, että Petri on suodattanut kokemuksistaan tiiviin romaanin eikä ainakaan toistaiseksi hävittänyt aineistoaan. Havahtuminen omaan itsekeskeisyyteen nuorena ja vielä myöhemminkin tuntuu ihmeeltä. Siitä välähtää esiin kokemus sieltä, toinen täältä. Pitkään jatkunut pakko palata Prahaan hellittää oivallukseen: yksipuolinen rakkaus ei ole rakkautta lainkaan, ei edes yksipuolista. Olihan H kerran kuiskannut: En rakasta sinua.

Vähiin sivuihin Petri Tamminen mahduttaa runsasta sisältöä hykerryttävästi. En muista aikoihin lukeneeni yhtä sävykästä elämisen pohdiskelua miehen kokemana. 

Irtiottoja

 

 

Pirkko Saision omasta elämästä ammentavan romaanitrilogian toinen osa ilmestyi WSOY:n kustantamana v. 2000 nimellä Vastavalo ja pehmeäkantisena Siltalalta 2023. Takakansi tarjoaa tämän näkymän sisältöön:

Hän on 19-vuotias ja juuri valmistunut ylioppilaaksi. Edessä on matka Sveitsiin työskentelemään orpokodissa kuten Sound of Musicin Julie Andrews. Todellisuus on kuitenkin aivan toista kuin hän on ajatellut.

Sveitsin-matkan kanssa limittyvät oppikouluvuodet sekä ystävät, perhe ja varsinkin suhde isään.

Vastavalon keskiössä on nuoren naisen identiteetin etsintä: tasapainon löytäminen vasemmistolaiskasvatuksen, kristinuskon ja oman seksuaalisuuden välillä sekä taiteilijuuden kehittyminen.

Vastavalo oli Finlandia-ehdokas vuonna 2000.

Luin ensimmäiseksi trilogian kolmannen osan, Punaisen erokirjan, koska sitä en ollut lukenut romaanin ilmestyttyä. Nyt on käynyt ilmi, etten ole tainnut muitakaan lukea, koska ne tuntuivat ihan uusilta teksteiltä. Kuvittelin näet imaisseeni ne tuoreeltaan, mutta kuinka ollakaan - muisti petti. 

Niinpä Vastavalon tarjoama kuva nuoresta Pirkosta tarkastelemassa itseään aamuvarhain kuin askeltamassa kasteisesta heinikosta kohti "minää". Tulija hohtaa vastavalossa. 

Pian ilmenee, että eletään Euroopan hullua vuotta (1968). Kertojaa piinaa vaatimus hyväksyä itsensä. Hän tietää pysyvänsä aina nälkäisenä. Kopioin sitaatin sivulta 7:

Mutta nyt hän poimii maasta tuoksuhelmikän ja muuttaa sen nopeasti lauseeksi: nuokkuhelmikän uni on lyhyt mutta syvä. Hän innostuu lauseestaan ja laulaa kovalla häikäilemättömällä äänellä nuokkuhelmikälle, keltasirkulle ja räikeänkeltaiselle aamutaivaalle:

Ei, ei saa uskaltaa, sillä muista aina: älä tallaa nurmikoita, älä syötä apinoita!

Hän laulaa Kristiina Hautalan äänellä ja unohtaa lyhyeksi, kohtalokkaaksi hetkeksi kömpelön ruumiinsa ulottuvuudet.

Näin siirryin kartalle, joka opastaa lukijaa kulkemaan polkuja kertojan, tuoreen ylioppilaan mukana. 

Eteenpäin pyrkineet isä ja äiti ovat ostaneet oman asunto-osakkeen Helsingin itäisestä lähiöstä, kaukana Kalliosta. Isompaan asuntoon muutettaessa "Pirkolle" on luvattu oma huone, mutta sen saakin leskeksi jäänyt pappa. 

Viimeisiä kouluvuosia sävyttävät isän Mossen kyydissä tehdyt matkat Kallion lukioon, aamuruuhkien takia usein myöhässä. Koulun ovelle päästyään hän on valmiiksi kiukkuinen, katsoo karsaasti muita myöhästyjiä. Ovi aukeaa vasta sitten, kun vahtimestari sallii. Raivo ja inho vellovat mielessä, vaihtuvat hetkessä kateudeksi muita katsoessa. 

Seuraa huima sisäisten myllerrysten kuvaus. Koulun arjessa vain ainekirjoitus saa kertojan syttymään. Hänen lahjansa noteerataan. Äidinkielen opettaja huomaa myös hänen vaarallisen liimautumisensa luokkakaveriin ja ottaa asian puheeksi. Seuraa irtiotto "ystävästä".

Väkevästi Saisio porautuu nuorten keskinäisiin suhteisiin. Niissä on tarjolla myös Jumala uskollisine palvelijoineen. Pian tälläkin suunnalla tuntuu mahdottomalta jatkaa.

Vanhemmat luopuvat lähiölukaalista ja muuttavat takaisin stadiin, kaksioon. Isän sanoin on selvää, ettei Pirkkokaan kauaa kotona viihdy. Kotoa on siis häivyttävä! Tuore ylioppilas hankkiutuu Sveitsiin orpolasten hoitokotiin.

Kokemukset karttuvat, ennakkokäsitykset myllertyvät. Kotipuolen metsät alkavat väikkyä mielessä unelmien paikkana, kun seisoo sveitsiläismetsän reunassa, jossa seisoo Verboten-kyltti. 

Puutarhassa ensimmäisen kerran tarinaan liittyy havainto Tante Doloresin ja Tante Irman häipymisestä omille poluilleen ja palaamisesta hehkuvan punaposkisina muiden joukkoon.  Kun mahdollisuus tarjoutuu tirkistelyyn kaapin kautta naapurihuoneeseen, seuraa kuumottava päätelmä:

Tante Irma on Tante Doloresin mies.

Tai nainen.

Mitä kurkkija tekee itkettyään ensin raivosta? Hän paljastaa havaintonsa Kapteenittarelle, joka puolestaan määrää vaihdoksia huoneisiin. Lopulta toinen tädeistä häipyy kuvioista. Aikamoista!

Puuttumatta enempää romaanin tapahtumiin ne  lomittuvat eri aikatasoissa toisiinsa. Muistot työntyvät esiin, kun on niiden aika. Lukijaa pysyy hyvin kärryillä. Aikuistuvan nuoren ihmisen mielen ailahtelu ja tunteiden myrskyisyys on kirjoitettu niin voimallisesti, etten muista moista lukeneeni muualta. Myös raivoisat sanaharkat isän kanssa äidin tyynnytellessä on kuin katsoisi teatteriesitystä. Kipeät tunteet läheisten sairastuessa ja kuollessa ovat saaneet nekin paikkansa kokonaisuudessa.

Minusta trilogia edustaa väkevintä suomenkielistä kertomataidetta.

***

Saision trilogiasta on ilmestynyt väitöstutkimus 2011 Helsingin yliopistossa. Sen sivuilta tutkimus on luettavissa hakusanalla elamasta.pdf. Linkkiä en osannut siihen tehdä.

Päivi Koivisto 

Elämästä autofiktioksi 

Lajitradition jäljillä Pirkko Saision romaanisarjassa Pienin yhteinen jaettava, Vastavalo ja Punainen erokirja 

Helsingin yliopisto

 

Se yks vaan...

 

Pienin yhteinen jaettava (Siltala 2023) ilmestyi WSOY:n kustantamana ensi kertaa 1998. Romaani osoittautui trilogiaksi kasvavan, omakohtaisen sarjan ensimmäiseksi osaksi ja päätyi kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Se vie lukijan sodanjälkeiseen Suomeen Saision esikoiskirjan Elämänmenon (Kirjayhtymä 1975) tapaan. 

Pienin yhteinen jaettava koostuu muistoista, joissa hän alkaa erottua. Aikuisille lapsi tokaisee jotakin hiukan luvatonta tehtyään, että se oli yks vaan.

Heti alkajaisiksi lukijalle tarjoutuu tämä näkymä:

Olin kahdeksanvuotias, kun se tapahtui ensimmäisen kerran.

Oli marraskuu, aamu.

Katu oli musta ja kiiltävä. Se turposi räntäisten, märkien ikkunoiden takana.

Näin itseni ikkunasta. Olin pullea ja pahantuulinen.

Vedin jalkaani liian kireitä villasukkia.

Liiveistäni puuttui nappi. Äiti kaivoi laukustaan viisimarkkasen.

Panin sen sukkaan.

Silloin se tapahtui ensimmäisen kerran.

Kirjoitin mielessäni lauseen: Hän ei halua herätä.

Korjasin lauseen: Hän ei olisi vielä halunnut herätä.

Liitin lauseen toiseen: Hän oli liian väsynyt mennäkseen kouluun.

Paransin toisen lauseen: Hän oli aivan, aivan liian väsynyt mennäkseen kouluun.

Katsoin voitonriemuisena isää, joka luki paitahihasillaan Työkansan Sanomia ja joi mustaa kahvia.

Äiti levitti eteisen peilin edessä punaa huuliltaan poskipäihin ja hyräili Iltaa Redillä.

Kumpikaan ei huomannut, että minusta oli tullut hän, jatkuvan tarkkailun alainen.

Pian käy ilmi, että tarinan minä on juuri palannut matkalta kuumeisena ja lykännyt puhelua vanhalle isälleen. Soitettuaan tytär oli tullut luvanneeksi liikoja. Ja niin unet tuovat kuvioon äidin, kauan sitten kuolleen. 

Aamulla isä ei vastaa puhelimeen. Kertojan on pakko tyttärenä ryhtyä toimeen. Samalla muistot mökistä ja sukulaisista, monista hautajaisista vyöryvät esiin. 

Isän mykän oven taakse ehdittyä iskee paniikki. Sinne tänne säntäily loppuu huoltomiehen avattua oven ja katsastettua kertojan kanssa, että isä löytyy kylpyhuoneen lattialta. Tämä kuiskaa 

- Tulit sitte. Kumminkin.

Seuraa kepeästi kerrottuja havaintoja äidistä, isästä, Ulla-tädistä, mummosta, papasta ja ainoana lapsen kasvamisesta aarteina vihreä lippalakki ja keltainen lentokone. Tyttö ilmoittaa haluavansa olla poika, mitä ympäristö ei sulata. Vain papan mielestä lapsi on poika, jos hän haluaa olla poika. Kantansa vahvistukseksi pappa ostaa vihreän lippalakin lapsenlapselleen.

Vahvatahtoisena tarinan hän koettelee ihmisiä lähellään. Koulussa hän tuntee olevansa muista irrallaan, se ainoa lapsi.

Onnellisia, paikoin särmikkäitä aikoja piisaa kesäisin mummon ja papan luona mökillä. Erottuu huumorin ja komiikan pilkahduksia, kun tarkkavainuinen lapsi tulkitsee aikuisten puuhia niin kotioloissa kuin Linnanmäellä esityksiä katsottaessa. Niistä poikkeavat öiset unikuvat väreineen.

Saision tapa puhkaista arkisen kerronnan pinta esiin työntyvän muiston tieltä uppoaa minuun. Teksti hengittää monessa aikatasossa ja pitää lukijan hyvin mukana. Se mikä erityisesti puhuttelee, on itseään kuulosteleva lapsi. Pitkällinen KUKA MINÄ OIKEIN OLEN -pohdiskelu valottuu niin, että minäkin ymmärrän, mikä kaikki tarinan minää on hiertänyt.

Romaanin lopulla tytär koskettaa kuolleen isänsä otsaa. Esitetty todellisuus on vain neljän vuorokauden pituinen, vaikka kattaa muistojen myötä usean vuosikymmenen kaaren. 

Sitten ovat vielä jäljellä unien sanat.

Sanat pysyivät poissa unistani yli kaksikymmentä vuotta. Uneni kukkivat värejä, vääristyneitä muistoja, merkillisiä pelon ja kaipauksen hedelmöittämiä kuvia, jotka jaksavat heräämisen jälkeen särkeä iltapäivään asti. 

Mutta kun sanat palaavat, ne palaavat jäädäkseen.

Viimeisimmästä unesta kertoja herää, kun on isän hautajaispäivän aamu. Ja hän ikävöi äitiään.

Saision luovan mielen toiminta  ja vähin erin pelkistyvä kerronta tuottavat lukukokemuksia, joita janoan lisää. Trilogian keskimmäiseen osaan, nimeltä Vastavalo (2000/2023), tartun saman tien. Kirja odottaa pöydän kulmalla.

Punainen erokirja, Pirkko Saision Helsinki-trilogian päätösosa

 

Äskettäin otin asiakseni tilata Siltalta Pirkko Saision nuoruustrilogian Pienin yhteinen jaettava (WSOY 1998), Vastavalo (WSOY 2000) ja Punainen erokirja (WSOY 2003). Kaksi ensimmäistä osaa luin tuoreeltaan kai kirjastolainoina. Kolmas osa odotti luetuksi tulemista pitkään. Nyt voin huokaista, kun huikea teos, Finlandia-palkinnolla ilmestymisvuonnaan kruunattu, vihdoinkin ravitsee minunkin mieltäni. Valitsivathan myös Helsingin Sanomien lukijat sen vuosituhannen parhaaksi kirjaksi, kuten Susanna Laari kirjoittaa (HS 27.12.2024) ja otsikoi juttunsa iskevästi:

Vuosituhannen parhaaksi valittiin Pirkko Saision romaani, joka ehti jo kerran tuhoutua – Kirjailija yllättyi voitosta

Paljastus lähes valmiin käsikirjoituksen häviämisestä tietokoneelta tuntuu omituiselta, kun jo 1900-luvun puolella osattiin ottaa varmuuskopioita ensin lerpuille, sitten korpuille ja lopulta tikuille, ellei peräti erilliselle kovalevylle. Vahinko, mikä vahinko. Ehkä romaanin uudelleen kirjoittaminen karsi siitä sellaista, mikä jouti poistaa. Jäljelle jäi mestariluomus.

Jutussa mainitaan myös tämä:

Punainen erokirja on kolmas osa omaelämäkerrallisesta trilogiasta, jota sen hollantilaisen kustantajan ehdotuksesta kutsutaan nykyään maailmalla – ja Suomessakin – Helsinki-trilogiaksi.

Niinpä ostin itselleni koko satsin Siltalan vuoden 2023 pehmeäkantisena painoksena. Tarjoan sarjaa etenkin tyttärentyttärille, koska Saisio kuvaa tyttölapsen pohdintoja, onko hän sittenkin poika. Vastaavia pohdintoja on meneillään lastenlastenlasten keskuudessa.

Punaisen erokirjan perään luen kaksi aiempaa osaa, koska en niitä kunnolla muista. Naisten päivänä saatu ja trilogian kanssa kuvattu ruusu ilahduttakoon kaikkia, jotka päätyvät lukemaan näitä Saision romaaneja. 

Mikä minua sykähdytti Punaisessa erokirjassa? 

Teksti porautuu minäkertojan tuntemuksiin, ajatuksiin, kokemuksiin ja kertoo niistä ajatushäivähdyksinä. Ne on ladottu sivuille väljästi, joskus vain muutaman rivin ottein. Pohjalta häämöttää Saision oma elämä aineistona kertomiselle. Hetkittäin menin mukaan niin, että tosiaan kuvittelin minäkertojan Saisioksi, kunnes heräsin ja huomasin lukevani fiktiota.

Erityisen voimakkaina koin jaksot Ylioppilasteatterista ja teatterikorkeakoulusta sisältä päin kuvattuina.

Vahvasti olin mukana myös minäkertojan seilatessa nuoruuden myrskyissä kohti uusia vaiheita. Sain sijaiskokemuksia, koska en ole elänyt vapaata, hurjaa nuoruutta, mikä lienee onni sekin. 

Minulle Punainen erokirja vertautuu kerronnaltaan Sulikoon. Kummassakin lukija pääsee kokijan, minäkertojan pään sisälle. Teatterin ammattilaisena Saisio luo vaikuttavia kohtauksia selittelemättä. Hän uskaltaa ja osaa näyttää.

Tässä vielä arvio, jota suosittelen, ja tässä toinen, itse asiassa kiehtova blogiteksti.

Kiitos kirjoista, Pirkko Saisio!

Vainoharhaisen loppu

 

Jouluna sain toivelahjaksi Pirkko Saision uutuusromaanin Suliko (Siltala 2024). Kiitos lahjan antajalle!

Yönmustan kannen yläreunassa tuikkivat tähdet kuin vuoriston takana. Suurimpana loistaa yksi punainen, kaiketi se, jolla tarinan ajatuskertoja viittaa itseensä takakanteen painetun sitaatin mukaisesti:

Koska jumalaa ei ole, minä tein jumalan.

Itselleni. 

         Ja itsestäni. 

         Jonkun täytyy antaa itsensä uhriksi.

Muistan intensiivisistä yleisen historian opinnoista vuosikymmeniä sitten, kuinka valta siirtyi Leninin kuoleman jälkeen nuoressa Neuvostoliitossa ja kuinka Staliniksi itsensä nimennyt Josif - koko nimeä on vaikea kirjoittaa kaikkine hattupäämerkkeineen - raivasi kilpailijat tieltään. Siltä osin Saision kirja ei tuonut esille mitään minulle uutta, kun taas kerrontatavan koen mullistavaksi. Saisio on eläytynyt diktaattorin elämään ja ajatuksiin, kuin katselisi miehen silmänrei'istä ympäristöään. Hyppäsin kyytiin vastaan pyristelemättä.

Ensimmäisenä silmiin osuu vuosiluku 1953. Se toistuu. Minäkertoja toteaa:

Minulla on tuhkanmaku suussani, Suliko. 

Mutta kuinka vahvatukkaisesta nuoresta miehestä tulee despootti ja diktaattori? Kopioin kuvan Antti Majanderin Suliko-arvostelusta  (HS 29.9.2024). Sama kuva toistuu Googlen kuvahaussa usean kertaan.

                                           

 Retusoitu kuva ei paljasta Josifin rokonarpista ihoa. Romaanissa poika ylpeilee, kuinka hän sairasti isonrokon saappaat jalassa seisten. Tarua lienee, sellaista tuotetaan yhä tarvittaessa.

Lapsuudesta välittyy karu kuva. Suutari-isä on juoppo ja  kovaotteinen kurittaja. Hän haluaa pojastaan suutarin tai muurarin, äiti papin. Josib itse halusi pois sekä kotoa että Gorista. Tie lähtöön tuntuu urkenevan opiskelemalla Gorin hengellisessä koulussa. Poika menestyy opinnoissa, kokee olevansa enemmän kuin muut, mutta jättää viimeisen vuoden kesken. 

Taukoja koulunkäyntiin saa napatuksi Mtkvari-joella. Muistot selällään kellumisesta virran vietävänä säilyvät. Silmissä väikkyy kuvajainen kotkan leijailusta. Sen voima ja itsetietoisuus tuntuvat siirtyvän uimariin. Maailma avartuu Mustallemerelle ja kauemmas.

Uinti muuttuu raskaaksi, puunrungot kolhivat kuin oireina elämän varrella odottavista iskuista. 

Sanoilla Saisio vielä vahvistaa näyttämökuvaa, jossa kirkonkellot kumajavat, vesi värjäytyy punahehkuiseksi laskevan auringon sätein. Kotka ei enää olekaan kotka, vaan uhkaava lohikäärme. Josib tajuaa kohtalonsa.

Lohtua tunteikas mies saa ihanasta laulusta, josta Suliko-neito siirtyy miehen unelmiin. Niistä on pakottauduttava irti, kun ympäristö tuo matelevia ihmisiä lähelle. Ne tuskastuttavat, kun taas muisto nuoruusvuosien uinnista ja Sulikosta kohottaa mielialaa. Diktaattori on uupunut. Kremlissä kaikkivaltias katselee inhoten sisään yrittäviä kurkistelemassa oven raosta, muka teetä tuomassa. Ei kai juomaan ole sekoitettu myrkkyä?

 Hän epäilee kaikkia, erityisesti perheenjäseniä. Oman pojan poskisuudelma vertautuu Juudaksen Jeesukselle antamaan. Karu on ollut nuoren vaimon osa  mahtimiehen lähellä. Vaimon itsemurhan valtias arvioi hourupään tunnelmoitsijan ratkaisuksi. 

Päänsä sisällä mies pohtii joitakin ratkaisujaan, kuten poikansa Jakovin sotavankeutta. Jakov maistakoon raukkamaisuutensa seuraukset loppuun asti. Isä ei rupea poikaa pelastamaan, kuolkoon, kuten toinen Jakov, ystävä, taisteluissa. Jotakin katumuksen tapaista romaaniin on piirtynyt. Generalissimus muistaa vieneensä ruokatarvikkeita kommunalkaan sankari-Jakovin äidille, joka ei kuitenkaan nöyrtynyt syömään niitä, vaikka nälkä kurni hänen niin kuin muiden kansalaisten mahaa. Stalinin äärimmäiset toimet olivat vieneet kansalaisilta vähäisetkin mahdollisuudet elintarvikkeiden kasvatukseen, saati myymiseen, jotka Leninin NEP, uusi talouspolitiikka, salli. Stalinista sellainen oli silkkaa kapitalismia ja vakava hidaste tiellä kommunismiin. Häntä ei hellytä ihmisten hätä. Kohti päämäärää, kommunismia, edetään horjumatta.

Saision romaanissa iskurityöläisiksi muille malliksi kohotetut ja lipevät perheet lapsineen kokevat turmionsa. Heidän paisutettu roolinsa jää mieleen, kuten teatterissa ne kohtaukset, joihin ohjaaja on keskittänyt sanottavaansa.

Lukijan kiinnostus säilyy. Viimeisessä jaksossa Ja hän katosi heidän silmistään, eivätkä he enää häntä nähneet hiipuvat myös pohdiskelijan mietteet.  Huomasin, että kirjan mittaan oli eletty hirmuisen Stalinin viimeistä viikkoa. Kaikki poikkeamat vuodesta 1953 olivat muistoja paikoista tapahtumineen elämän varrelta. Hänen pelottavuutensa oli edennyt niin pitkälle, ettei kukaan uskaltanut tarkistaa, missä kunnossa mies oli omissa huoneissaan.  

Muistan, kuinka maailma kohahti kerrottaessa Stalinin kuolleen maaliskuun 8. päivänä 1953. Kaikki ne miehet, jotka kärkkyivät valtaa, ovat mukana romaanin tapahtumissa. Kammottavimpana näyttäytyy Berija välkehtivine silmälaseineen. Yhteenkään lähipiirinsä ihmiseen generalissimus ei luottanut.

Luettuani romaanin määrittelen sen suurenmoiseksi kaunokirjalliseksi luomukseksi. Siinä kieli, rakenne ja tarina kutoutuvat vahvaksi kokonaisuudeksi, josta ei mitään puutu, johon ei hevin löytyne mitään lisättävää.

Maaliskuisia päiviä

 

Otava on julkaissut 2024 Terhi Törmälehdon romaanin He ovat suolaa ja valoa, 349. Ostin kovakantisen kirjan ja luin sen eilen loppuun. Kirja on herättänyt huomiota ja siitä on tehty juttuja sekä Kulttuuriykköseen, lehtien palstoille että blogeihin. Kirja säpsähdyttää paneutumalla kristilliseen sionismiin suomalaisesta naisnäkökulmasta. 

Israeliin matkustaa kolme naista samalla lentokoneella maaliskuun alussa 2024. Yksi on toimittaja, toinen lääkäri, kolmas saksan maikka Pohjois-Suomesta. Rakenne avautuu lukijalle päiväkirjamerkintöinä siten, että jokaiseen 11 päivästä sukelletaan lauseella Raamatusta. Lääkäri ja maikka rukoilevat usein, lääkäri jopa miehensä kanssa puhelimitse. Teksti vaihtelee lääkäri-Susannan ja opettaja-Anun kokemuksina, joita ryydittää pohdiskelu Jumalasta, hänen lähettämistään merkeistä ja ympäristön havainnoinnista. Varsinkin Anu etsii merkkejä, jotta voisi suunnistaa oikeaa polkua. Susanna puolestaan on varma valinnoistaan. Hän on lähtenyt tekemään töitä Länsirannalle juutalaissiirtokuntien laajentamiseksi. Toimittaja kerää aineistoa juttuunsa Lähi-Idästä ja näkyy vain satunnaisesti päiväkirjamerkinnöissä.

Anu on valmistautunut matkaan opiskelemalla Duolingon avulla hepreaa. Niinpä hän osaa sen verran kieltä, että pääsee jutun alkuun kauniin miehen kanssa bussissa tai ratikassa. Anu kaipaa kosketusta, mutta epäilee lukevansa merkkejä väärin. Ihmeeltä tuntuu, kun Anu ja mies päätyvät pian rakastelemaan. Anu ei pysty kertomaan suurenmoisesta kokemuksesta vakituiselle uskotulleen Emmalle saati pietareiksi mainituille uskonyhteisölle. Tekstiviestit singahtelevat. Mies asuu Tel Avivissa. Ei aikaakaan, kun Anu jo matkustaa Jerusalemista tunnin verran junalla merenrantakaupunkiin. Miehen asunnosta tulee parin lemmenpesä. Avara meri ja aurinkoinen ranta sävyttävät onnea, kunnes Anu alkaa uumoilla kaiken kuitenkin loppuvan.

Paljon ankaramman kuvan matkalla olosta lukija saa Susannalle luoduista kokemuksista. Hän paiskii töitä juutalaisten palestiinalaisten maille perustamalla viinitarhalla. Siellä oksitaan kasveja kasvukautta varten. Monesta maasta samaa työtä on tullut tekemään useita naisia. He asuvat yhdessä pienessä parakissa ja nukkuvat kerrossängyissä kuunnellen ja haistellen toistensa puhinoita. Yksi videoi juttujaan jollekin alustalle. Kaikki ovat varmoja oikealla asialla olemisestaan, kuten Raamatussa vakuutetaan.

Itsevarma Susanna joutuu puolustuskannalle, kun sekä liberaaliksi papiksi luonnehdittu aviomies että pariskunnan ainoa poika, Emppu, vaativat selityksiä, mitä äiti oikein tekee. Eihän hänen pitänyt mennä Länsirannalle. Romaanin loppupuolella käy ilmi, että Susanna on valmis jopa taistelemaan juutalaispoikien rinnalla, kun nämä hyökkäävät yöllä palestiinalaisten viljelyksille. Susanna heittelee kiviä siinä kuin pojat ja satuttaa pahasti palestiinalaistyttöä. Näissä vaiheissa tarinaan piirtyy jännitystä niin, etten enää voinut heretä lukemasta, vaan annoin mennä yhtä kyytiä loppuun asti. 

Hienosti kirjailija jättää Susannan tilanteeseen, jossa hänelle selviää, että juutalaispoika on tullut kuvanneeksi äidin roiston hommissa tämän puhelimella, josta oli yhteys auki Suomeen Emppu-pojan puhelimeen. Korvissa kaikuu jotenkin tähän tapaan: Äiti, mitä sinä teet?

Havahtuuko Susanna tajuamaan omat sekä muiden kristittyjen ja juutalaisten teot rikoksiksi palestiinalaisia kohtaan? Joutuvatko pojat vastuuseen palestiinalaisten omaisuuden tuhoamisesta?

Ennen kuin näin pitkällä ollaan, Anu on tarvinnut apua lääkäri-Susannalta. Anu kutiaa hillittömästi alapäästään. Hän epäilee hiivalehahdusta, mutta pelkää sukupuolitautia. Susanna toteaa hiivan, lääkitsee ja sanoo suoraan, ettei Anun pidä kuvitella itseään synnyttämään lapsia juutalaiselle miehelle. Tämän on löydettävä itselleen juutalainen vaimo ja huolehdittava, että valittu kansa karttuu. 

Anun rakkaus mieheen lopahtaa. Paluulento on edessä, arki koulussa samoin. Ei tullut Anu sen paremmin kuin Susanna temmatuksi taivaaseen, vaikka kumpikin oli valmistautunut maailmanloppuun ja tunsi kuuluvansa valittuihin.

Kaikkine Raamattuun viittaamisineen romaani tarjoilee minulle ennen kokemattomia pohdiskeluja ihmeellisten tapahtumien ohessa. Sävykäs kieli ja oivallinen rakenne kannattelevat kaikkea esiin tuotua. On kiehtovaa ajatella Törmälehtoa myös kollegana, äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana, sekä vieläpä opettajien kouluttajana. Oletan hänen työskentelevän lehtorina harjoittelukoulussa, koska hänen tiedoissaan ei mainita yliopiston opettajankoulutuslaitosta.

Pajtim Statovcia livenä ja luettuna

 YK:n päivänä Turun kaupunginteatterin lämpiössä oli mahdollista istahtaa kuuntelemaan Pajtim Statovcin haastattelua Turun Sanomien Kirjaklubin lokakuun illassa klo 17 - 18. Nina Repo, itsekin kirjailija, avasi tilaisuuden ja kutsui lavalle sekä illan vieraan että Tuomo Karhun, kulttuuri- ja lukemistotoimituksen päällikön. Pidemmittä puheitta Tuomo nosti esille eläimet Pajtimin kirjoissa. Tämän uusimman romaanin, Lehmä synnyttää yöllä (Otava 2024), ensi sivuilla lukija osallistuu 8-vuotiaan Kujtim-pojan jännitykseen siitä, miltä tuntuu kohdata mahtava lehmä uinumassa omassa talossaan. Sellaiseksi lapsi on hahmottanut lehmän navettaolot aikuisten puheista matkalla Suomesta kesän viettoon isoisän luokse Kosovon maaseudulla. Kun hän syksyllä palaa Suomeen ja kertoo koulussa opettajalle nähneensä lehmän synnyttävän, opettaja ilmoittaa jyrkästi, että lehmä poikii. Sen tietävät kaikki suomalaiset.

Ensimmäisenä koulupäivänä kesän jälkeen luokanopettajani -- pyytää jokaista kertomaan vuorollaan kesän kulusta, ja koska minun paikkani on opettajan pöydän edessä -- minä saan luvan aloittaa, ja minä kerron viettäneeni kesän Kosovossa isoisäni luona, jolloin opettajani keskeyttää minut ja sanoo, että  kotimaassasi Kosovossa,  eikö niin, että sinun kotimaassasi Kosovossa koska olet kosovolainen etkä mikään suomalainen lomailija, ja minä sanon niin, minä olen kosovolainen, en suomalainen lomailija, minä olen nähnyt ihka eläviä sotilaita siellä, ja tankkejakin jotka voisivat räjäyttää kokonaisia taloja, ja olin myös paikalla kun lehmä synnytti, vasikka tuli sen peräpäästä kuin kinkku uunista, ja sen ympärillä oli limainen kalvo, jolloin opettaja keskeyttää minut taas, ei, hän tiuskaisee, pyörittelee päätään, sinä et saa puhua tuollaisia täällä, opettaja huutaa, sitä paitsi, lehmät eivät synnytä, idiootti, lehmät poikivat, Suomessa sanotaan että lehmät poikivat, oikea verbi on poikia eikä synnyttää kun lehmästä on kysymys, kaikki muut täällä tietävät sen, eikö niin, opettaja kysyy ja katsoo muuta luokkaa, no niin, kiitos riittää sinulta, -- (183 - 184). 

Pajtim kertoi, että romaanin luonnosvaiheessa oli mukana katkelma Kujtimista koulun jälkeen kirjastossa tutkimassa sanojen merkityksiä. Naureskellen hän harmitteli kohtauksen poistamista, kun kohu kirjan nimestä virisi. Se on yllättänyt sekä kirjailijan että kustantamon edustajat. On jopa epäilty, ettei Pajtim tiedä synnyttää- ja poikia-verbin eroa. Sitä eivät kiivaimmat keskustelijat ole ottaneet huomioon, että jokaisella romaanin nimeen valitulla sanalla on kirjaimellisia ja muita merkityksiä. Sananvalinnoilla tekijä on ilmaissut, kuinka pieni poika etsii ilmauksia, joihin hänen kognitionsa ei vielä yllä. 

Romaanin kertojan tarjoama väkevä näyttö riittää siihen, että pystyn minäkin lukijana ymmärtämään, kuinka aikuisen väkivalta ja pilkka mykistävät lapsen ja altistavat hänet ulkopuolisuudelle. Huomaan, että romaanin molemmat osat, joista I kattaa kesän Kosovossa isoisän luona, II näyttää Suomea, alkavat rankalla kuvauksella Kujtimiin kohdistuneesta väkivallasta. Poika oppii alistumaan ja nöyrtymään kauhutilanteissa. Hän ei vastustele, vaan vetäytyy kuvittelemaan vielä kauheampia ja jopa näkee metsässä kolmipäisen kimeerin. Sekin runtelee poikaa. Silti poika siirtää hirviön isoisänsä vintille, jonne se asettuu hissukseen kuin kosovolaisissa uskomuksissa käärme talon suojelijana.

Keskustelussa kävi hyvin selväksi, ettei Pajtim kirjoita autofiktiota. Hän on tahallaan luonut Kujtimin eksyttämään siihen luuloon, että kyse olisi Pajtimista. Tämän tajunnan kautta kuitenkin fiktio syntyy sellaiseksi, kuin kirjaan luotu kertoja maailman ja sen henkilöt hahmottaa. Lapsen kokemukset eivät häivy, vaan aikuinen Kujtim toimii, kuten lapsena joutui oppimaan.

Kirjailijan nautintoja on vetäytyminen luomaansa maailmaan. Sen nautinnon menettää teoksen valmistuessa, kunnes uusi kirja tekee tuloaan. Työtä riittää, sillä jokainen kirja pakottaa myös tutkimaan kulloistakin aihepiiriä, lukemaan laajasti.

Pajtim tarjoilee tekstissään monia todistuskappaleita, mutta jättää päätelmät lukijoiden tehtäväksi. Lopusta ei löydy ratkaisua. Paljon mietittävää riittää henkilöhahmojen tunnemyllerryksistä. Kiltiksi kuvattu Kujtim vihaa tulisesti mielessään isäänsä ja isoisäänsä, äitiäänkin. Sanojen asemesta hän rupeaa videoimaan salaa tilanteita, mistä seuraa hänelle itselleen yhä uusia kammottavia tilanteita.

Nina Revon sanoin kirja ei ole pliisu, vaan rankka lukukokemus. Paikka paikoin lukija nieleskelee kyyneleitä. 

Parivuotiaana Kosovosta Suomeen tuotuna Pajtim Statovci katselee vääjäämättä ympäristöjään eri näkökulmasta kuin muut suomalaiset. Hän näyttää henkilöhahmojensa kautta, miten Balkanin hajoamissodat ovat vaurioittaneet kaikkia alueen ihmisiä.  Luomuksensa hän kirjoittaa suomeksi, ei albaaniksi. 

Hitaasti minulle on valjennut, että kirjan alkukohtaus Kujtimin, isoisän ja lehmän kanssa navetassa voi toimia kuvajaisena Balkanin sodista ja kaikesta siitä, minkä ne ruhjoivat.

Kiitos kirjasta, Pajtim!

Maailman ääriin, vuorten uumeniin

 

Kirjakaupasta hankin tuoreeltaan Anni Kytömäen Mirabilis-romaanin (Gummerus 2024), sillä 688-sivuista opusta ei ollut saatavilla e-versiona enkä malttanut jonottaa kirjaa lainaksi. Hitaasti lukemalla nautin pitkään tarkan ja vivahteikkaan kielen varaan rakennetun tarinan käänteistä. Niissä riittää yhä pohtimista.

Ensi töiksi lukemisen jälkeen kokosin tekstin ilmoittamat aika- ja paikkamerkit listaksi. Sisällysluetteloa kirjaan ei ole liitetty. Ensimmäinen näkymä avautuu napakasti otsikolla Äiti. Se viittaa ikiaikaisesti kaikkiin emoihin ja niiden poikasiin. Kalastamaan lähtenyt hylje-emo ei selviydy takaisin saarelle, jolla lapset huutavat nälkäänsä. 

Ihmisemoista tulee tutuimmaksi Iso-Riikka. Eletään vuotta 1865 ja kolme vuotta myöhemmin edelleen Korraharjussa rakentamassa junarataa. Iso-Riikka häikäisee voimillaan. Hän tuntuu kykenevän mihin vain myös kolerasairaiden hoitajana oman äitinsä opein. Läheiseksi tulee kaunis Daniel, jonka Riikka pelastaa kuoleman kynsistä ja tuudittaa sylissään yhteisen nautinnon hetkinä. Mutta Riikkapa kaihoaa jotakin muuta kuin ratatyön myötä urkenevaa asettumista aseman liepeille. Hän liittyy Amurinmaahan toiveikkaina lähteviin. Pieni joukko suuntaan laivaan ja on valmis kiertämään Afrikan eteläkärjen kautta kohti koillista suuren Venäjän kolkkaa. Sinne ei vielä aikoihin yllä mikään rautatie.

Eteläisessä Afrikassa laiva pysähtyy joksikin aikaa. Riikka painelee yksin metsään ja palaa mukanaan kaksoset. Niitä hämmästellään ja kauhistellaan, kuka lienee isä. Riikka ei puhu ei pukahda, vaikka ymmärtää hyvin asiain laidan. Eletään vuosia 1869 - 1870, kunnes päädytään luvattuun maahan. Se sijaitsee lähellä Vladivostokia ja saa nimekseen Päivännousu. Sen ja tähtikaksosten Artturin ja Ellan eli Mirabellan vaiheita seurataan vuoteen 1680.

Tapahtumiin tulee aivan uusi ulottuvuus Leonhard Hess Stejnegerin myötä. Hän järjestää luonnonhistoriallisen museon kokoelmia Washingtonissa ja kirjoittaa aiheista artikkeleita. Museon johtaja toivoo, että Leonhard lähtisi kenttätöihin Beringinsaari asemapaikkana. 

Beringinsaarella talvehti aikoinaan myös haaksirikkoisten retkikunta, jonka sankarillista selviytymistä kerrataan kaikessa tutkimusmatkoja käsittelevässä kirjallisuudessa. Retkikunnan mukana oli saksalainen luonnontukija, jolta merilehmäkin lopulta sai nimensä. Kukaan toinen tiedemies ei ehtinyt nähdä elävää Rhytina stelleriä. (105)

Leonhardin vaimo ei halunnut seurata miestään Yhdysvaltoihin saati Beringinsaarelle, vaan jäi Norjaan ja haki avioeroa. Saari, jonne mies saapuu 1882, tuntuu surujen tyyssijalta, jossa vainajat muistuttavat itsestään. Pikku hiljaa Steller asettuu Leonhardin rinnalla ajoittain häälyväksi seuralaiseksi ja keskustelukumppaniksi.

Vuosien 1882 - 83 mittaan lukija tutustuu myös Sašaan, monen toimen metsästäjänaiseen. Tässä vaiheessa tarinaan kytkeytyy amba, tiikeri, ja kertomukset ryöstetyistä lapsista. Ella ja Artturi ovat jo niin isoja, että pyrkivät metsään Sašan mukana etsimään amban jälkiä. Pian katoaa vaalittu ja vahdittu pikku-Niilo. Tiikerin syömäksi? Iso-Riikka päätyy lähettämään kaksosensa isä-Danielin huomaan Suomeen, mikä tuntuu ihmeeltä. Olen jo unohtanut matkajärjestelyt. Ne kuitenkin hoituivat kuin taikaiskusta.

Kotipuolessa liikkuvaiset lapset osuvat yksiin ratavartijan Vikke-pojan kanssa. Kaikki kolme kehittyvät taiturimaisina temppuilijoina. Heistä muodostuu ryhmä Arcturus, Hadrianus ja Mirabella tähtäimenä oma sirkus. Vikke on nähnyt sirkusesityksen, josta otetaan mallia. Salaiset harjoitukset edistyvät metsäaukiolla. Lähestytään vaihetta, jolloin voitaisiin näyttäytyä yleisölle.  

Mutta, mutta: yksi harha-askel ja Vikke suistuu junan ruhjomaksi. Kohtaus on niin raju, ettei lukijakaan ole päästä siitä yli. Kirjan kieli kannattelee sellaista tunteiden kirjoa, että niihin imeytyy väkisin mukaan. On elettävä sekä Ellan että Artturin mukana menetyksen syövereissä.

Tarina leikkautuu seuraavaksi vuoden 1889 Washingtoniin ja Arizonaan ja pohtii kanjoneita. Leonhard sairastaa. 

Leonhard torkahtaa ja näkee unta, josta jäävät mieleen kuumeen mainingit, maapallon hehkuva ydin, vuorten synty. Hän havahtuu taas, ja ajatukset putoavat rotkoon, törmäilevät seinämiin jotka ovat kovettuneet vain hetkeksi. Leonhard uppoaa kallion mukana planeetan syvyyksiin. Aivot hölskyvät kipeästi kalloa vasten, hän sulaa osaksi magmaa. (208)

Steller ilmaantuu sairastavan juttukumppaniksi. Leonhard toipuu. Hän ei sairastanutkaan tuberkuloosia, vaan jotakin selittämätöntä muuta. Se häipyi vuorilla kuljettaessa.

Tarina palaa  Korraharjuun 1889. Lukijalle esitellään paroni Falkenhöjd, hänen serkkunsa Ulrika Petrova ja Ulrikan poika Andrei. Näistä hahmoista erityisesti paroni ja Andrei kohoavat näkyviksi. Äiti-Riikka esittelee lapsensa paronille. Kalpea ja kaita Andrei on äitinsä kanssa palannut suolakaivoksilta Uralilta.

Lapset poimivat metsämansikoita, paroni heiluttelee kävelykeppiään tai oikaisee selkänsä keppi selän takana kyynärpäiden varassa. Paronia kiinnostavat kasvit. Hän löytää ainokaisen lehdokin, nyppää sen  irti ja jättää nuutumaan sammalikolle. Muistellaan Amurinmaata ja paronin maanmittauksia. Kävellään. 

Falkenhöjd pysähtyy polulle, ja hänen ylitseen kaartuvat pähkinäpensaiden oksat. Hän puhuu maallisia, luonnonilmiöistä jotka nimensä mukaisesti osoittautuvat yksi toisensa jälkeen luonnollisiksi, mutta silti hän seisoo pähkinäholvistossa kuin kirkossa. Ylhäällä männynlatvat humisevat urkuina niin voimakkaasti, että hänkin jää kuuntelemaan. (223)

Löytyy runsas kasvusto metsäorvokkeja. Ella kysyy, mikä kasvi se on, ja kuulee paronilta nimen Viola mirabilis. Tyttö ja paroni ovat huomanneet myös toisensa. Vuosia vierii ja heidän välillään roihahtaa piilossa pidettävä lempi.

Seuraa toinen toistaan vaikuttavampia käänteitä tarinan ihmisten jatkaessa elämäänsä. Tutkailen merkintöjä papereista, joihin kokosin tarinan vaiheet vuosilukuineen. Jo ennen koostetta olin ymmärtänyt, kuinka luja rakenne kirjassa on. Kronologia tuntuu luonnolliselta ratkaisulta, kun kerran seurataan sekä maapallon että eläin- ja kasvikunnan muotoutumista ihmislajin vaikuttaessa kasvavassa määrin kaikkeen, mihin se yltää.

Vuorten uumenista etsitään kultaa, mutta Uralilla louhitaan suolaa, kun kultaa ei löydy. Paronin mailla Suomessa hämmästellään Vinkalovuorta ja sen uumeniin yltävää onkaloa. Paroni haluaa vallata vuoren ja rakentaa sinne muutakin katsottavaa kuin maisemat. Hanke horjahtaa lähes katastrofiin.

Muutamien henkilöhahmojen, kuten Leonhardin, kypsyminen näkemään monien eläinlajien hupenemisen, jopa katoamisen tyystin, tuntuu uskottavalta. Tieto lisää tuskaa. Silti kirja päättyy valoisaan näkymään. Mykistyin oivaltaessani, ettei yksikään juonensäie jäänyt vaille ratkaisua. Elämä jatkuu.

***

Lopuksi hetki narinaa: 

Suren sitä, että Elisa Kirja siirtyi ykskaks osaksi Bonnierin BookBeatia. En alistu sen kuukausimaksuihin enkä rupea kuuntelemaan äänikirjoja. Sietämättömältä tuntuu, ettei enää voi ostaa e-kirjaa, kuten ennen. Tai en ainakaan ole löytänyt uutta täyden tarjonnan e-kirjojen myyntipaikkaa. Jos ja kun sellainen löytyy, ostan taas ainakin osan kirjoista e-muodossa. Vanhat silmäni kiittäisivät, sillä lukulaitteessa voi justeerata fonttikokoa.

Ymmärrän kirjailijoiden vastalauseita ja sitä, etteivät kaikki enää anna teoksiaan moisille kanaville, jotka maksavat tekijöille pelkkiä pennosia. Niinpä tätä nykyä ostan kirjoja oikeasta kirjakaupasta ja annan niitä eteenpäin, sillä isosta huushollista pieneen muutettuani kirjahyllyjä ei enää ole. Yhtaikaa Kytömäen romaanin kanssa ostin Pajtim Statovicin uutuuden Lehmä synnyttää yöllä. Siinä seuraava luku-urakkani ja -nautintoni.

Salaman Juhannustanssit sensuroituna

 

Hannu Salama, Juhannustanssit. Romaani. Seitsemäs painos. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki 1966. Sivujen 139 - 142 poistot perustuvat Helsingin hovioikeuden 19.9.1966 antamaan päätökseen. Varastokappale Vaski-kirjaston kautta Lemusta pikaisesti välitettynä.

Sensuroimaton teos ilmestyi 1990. 

Kesäteatteriesitys 1960-luvun kohuromaanista pakotti tarttumaan kirjaan, sillä esitys herätti monia kysymyksiä: henkilöhahmot, tapahtumain kulku saati perimmäinen tarkoitus eivät kirkastuneet minulle teatteriksi sovitettuina. 

Netistä avuksi löytyi tämä blogijuttu. 

Teatteriversio Salaman monien hahmojen romaanista auttoi sekin lukijaa, kunnes pääsin tekstin imuun. Liikkeelle lähdetään autiolta torilta. 

Lehmukset seisoivat tomuisina rautarenkaissaan, rivin päässä olevasta oli auto repinyt kaarnan ja nilaa niin että kylki paistoi vaaleankeltaisena ja ruskeana, puunrunko näytti kinneriin ripustetulta teuraalta. Lähellä kirkon rappusia seisoi kirjava joukko jossa ei ollut montakaan yli kaksikymmenvuotiasta. (5)

Ollaan lähdössä Lassen kyydissä linja-autolla Rantapäähän juhannustansseihin. Kuski on valmiiksi väsynyt unen puutteesta.

Ensimmäiset havainnot linja-auton päästyä tanssipaikalle vihjaavat, mitä tuleman pitää:

Tieltä pöllysi pihaan asti autonrenkaitten jauhama kuiva savi. Pihaan tullessa oli kurapainanne, siinä oli lähde, ja jalkamiehet olivat kiertäneet kaksi polkua sen ympäri ja toiset kaksi polunhaamua. Painanteesta kalliolle oli littiin ajettuja roiskeita ja pyöränuria, painanteen molemmilta syrjiltä törröttivät harmaat neulasettomat kuusenoksat joista yhdessä värisi raapaisu nailonsukkaa. (17)

Korpun veljekset kaahaavat isänsä Buickilla tanssipaikalle. Orkesteri on tullut omalla kaarallaan.

Porukkaa kerääntyy paikalle paljon. Monet ovat jo kansakoulusta tuttuja keskenään, Lasse ja Paavo, Helsingistä asti kotipuoleen tullut Paavo Kenttäläinen mielessään velipuolensa vaimo Kirsti. He tanssivat toisiinsa likistyneinä kuin 18-vuotiaat. Paavo hekumoi naimisesta tanssiessa, mutta säikähtää kysymään, missä Pekka on.

Vahtimestari Helmelä myy lippuja luukusta seuraillen tapahtumia. Hän ei ole Paavon isä, vaikka on nainut tämän äitiä, mikä jurppii Paavoa. Hän jättää käymättä äitinsä luona. Helmelää risoo moni ihminen, ehtii kuitenkin naintipuuhiin. Kaikki juovat viinaa ja tupakoivat.

Humalaisten ihmisten velloessa ympäriinsä ja nujakoidessa koittaa se hetki, kun pitää lähteä rantaan. Yksi onneton tohelo sytyttää tukkipuille ladatun kokon liian aikaisin, mistä seuraa rantakoivun roihahdus ilmiliekkiin. Järjestysmiehet irrottavat palavan kokon rannasta seilaamaan järvelle. Siellä se palaa itsekseen loppuun. Koivu kaatuu veteen, viimeisetkin sammutusyritykset tyrehtyvät. Katastrofilta säästytään, toistaiseksi.

Puolivälissä muurari Hiltunen innostuu saarnaamaan ilman että olisin päässyt jyvälle hänen väkevästä julistuksestaan. Sensuroidut sivut pelastivat minut Hiltusen jumalattomuudelta. Mutta kas, sivut löytyvät Wikipediasta ja kuulin saarnan myös kesäteatterissa.

Hiltusen hellimän sorsan tappaa Ville. Paavo on se, joka raivostuu ja iskee Villeä turpaan. 

Tilanteet ja tunnelmat vaihtuvat tiuhaan. Yksi toisensa jälkeen paljastaa itsestään seikkoja, joista ei puhuisi ääneen. Paavo miettii paitsi omia myös alkujaan kaupunkilaisen äitinsä ratkaisuja. Sillä tavoin kirjan maailma avartuu paljon juhannusaattoa isommaksi.

 Orkesteri pitää pitkiä taukoja. Laulaja Raili on ollut orkesterin kapellimestarin nainen pitkään, mutta naimisiin asti ei edetty. Aamuyöstä käy selväksi, että heidän tarinansa on lopussa. Raili on innostuvinaan Onnista, kaupunginorkesterista potkut saaneesta basistista. mikä etoo pomoa, punaisia pillereitä napsivaa, väsynyttä alkoholistia. Hän uskoo lopettavansa soittohommat ja unelmoi raittiudesta ilman yletöntä tupakointia. Miehen nimeä en tarkallakaan etsimisellä löydä. Hän on uppoutunut sisäiseen puheeseensa yhden luvun verran.

Pikku hiljaa ollaan niin pitkällä, että on pakkauduttava autoihin paluumatkaa varten. Lassen linjuri tulee täpötäyteen. Matka kohti Tampereen oloista kaupunkia etenee, kunnes Korpun veljesten Buick, täydessä lastissa sekin, kiitää käännöksen tehtyään vastaan ja törmää vasempaan linjurinnokkaan, sinkoutuu suoraan pellolle ja leimahtaa. Hiltunen kuolee muiden mukana.

Linjuri hoippuu jonkin matkaa ja ryskii sitten kyljelleen ojan yli pellolle. Näin kulminoituu yksi juhannus Suomen suvessa: moni on kuollut, muutama sentään kykenee auttamaan loukkaantuneita Lasse etunenässä. Elävinä selvinneet painuvat kukin taholleen yrittämään nukkumista.

Romaanin viimeiset rivit tiivistävät alakuloon vaipuneen juhlinnan.

Paavo kuvitteli minkä näköinen tyttö oli ollut; asteeninen, liian pitkät hoikat sääret ja hiukan köyry selkä, klubitakki, vaaleankeltainen vekkihamepuku; rippipuku, Paavo älysi, ja valkoiset suurilta näyttävät kengät luisissa jalkaterissä, ohut vaalea tukka ja melkein olemattomat rinnannypykät, laihat käsivarret ja punottavat kädet joissa haavoja ja punelmia. Se makasi nurmikolla rikkinäisen ja aution linjurin vieressä auringon kärventämänä, kärpäsiä pilvenä ympärillä, kiertelemässä nenäonteloissa, imemässä silmämunia; tyttö oli siinä asennossa mihin oli Lassen käsistä pudonnut, kuin nelilehtistä etsimässä. (245) 

 Ymmärrän, miksi Juhannustanssit on liitetty suomalaisen kirjallisuuden kaanoniin. Se on realistisen  moniulotteinen läpileikkaus aikansa Suomesta kaupungin tuntumassa. Mestariteos!