Leffateatterissa, lopultakin

Tulin katsoneeksi telkkarista Kultturicoctailin. Siinä pohdittiin suomalaisen elokuvan erikoisvuotta ja tulevaisuutta ruuhkaksi asti yltyneiden ensi-iltojen jälkeen. Kaksi ohjaajaa jututettiin. Klaus Härö ja hänen Rakkaani merikapteeni oli esillä yleisönsä löytäneestä elokuvasta. Aino Sunin ohjaama, ranskaksi puhuttu Sydänpeto edusti toista äärilaitaa, sillä katsojat eivät olleet tungeksineet teattereiden lippuluukuilla nähdäkseen Sydänpedon. Toisin voi käydä Ranskassa, jossa leffa on jo saanut ensi-iltana.

Kummankin ohjaajan puheista selvisi, ettei elokuvia voi pantata, vaan ne tuotava yleisön ulottuville tuoreeltaan. On otettava huomioon koko tuotantoketju käsikirjoittajista, tuottajiin, lavastajiin, näyttelijöihin, kuvaajiin, leikkaajiin, säveltäjiin, muusikoihin ja lopulta myös elokuvateattereihin, jotta ala pysyisi elossa. 

Niinpä kuin herätyksen saaneena päätin, että nyt mennään katsomaan oikeaan teatteriin Härön kiitetty Rakaani merikapteeni eikä kytätä, milloin sen voisi vuokrata suoraan kotiruudulle. Tiistain iltapäivänäytäntöön meitä ilmaantui vain kymmenkunta. Aula kaikui tyhjyyttä vielä puoli tuntia ennen näytäntöä.
 

 

Itse teatterissa selvisi se, minkä olin jo unohtanut: mainosten tulvan. Niitä tuli ja tuli. Peräti 20 minuuttia vierähti, ennen kuin iso kangas pääsi levälleen verhojen suojasta. Otti koville. Turun keskustassa teatterin lienee pakko hankkia mainoksista lisätuloa. Toisin on kuulemma esimerkiksi Kino Piispanristissä. Siellä näkee hittileffoja siinä kuin Kinopalatsissa. On siis ajettava kotoa tutustumaan kelpo teatteriin, kun parkkitilaa on varattu aivan hollille. Kerran olen ollut tuttujen matkassa Kirkkonummellakin pienessä elokuvateatterissa.

Härön elokuvan alkuvaiheissa silmien eteen ilmestyy pikaisesti naisia. He kertovat vaikeasti jotakin itsestään. Ennen pitkää selviää, että kyse on terapiaistunnosta, jossa vuoron perään rinkiin kokoontuneet patistetaan puhumaan. Yksi naisista on Crace, joka kuvassa seisoo isänsä talon ulko-ovella. Tytär on lähdössä pois mukanaan laatikoihin koottuja kuvia käytävän seiniltä. Isä ei enää asu talossa, vaan hoivakodissa, jonne tytär on halunnut isänsä tarinan alusta asti.

Carce ja hänen miehensä eivät saa sanoiksi, mikä heitä hiertää. Isotkin asiat, kuten miehen lähtö työnsä takia Saksaan, on jäänyt puhumatta viime tippaan asti. Miehen ehdotuksesta terapiaan hakeutunut Crace tempaisee itsensä irti turhaksi kokemastaan ringistä. Hänen elämänsä täyttyy oman isän ja potilaiden hoivaamisesta. Siihen hän itsekin huomaa kasvaneensa, kun masentunut äiti aikoinaan tarvitsi keskenkasvuista tytärtään turvakseen isän seilatessa merillä.

Oli ankeaa katsottavaa, millaisissa sotkuissa isä elelee ja miten hän regoi, kun tytär hankkii taloon kodinhoitajan Annien. Tämä saa tuta täystyrmäyksen yrityksilleen tarjota maukasta ruokaa kauniisti katetun pöydän ääressa. Mies ei syö. Mutta ymmärtää katua, kun Annie häipyy niine hyvineen.

Keltaisin kukin varustautuneena Howard ajelee pyytämään Annielta anteeksi ja saa itse kokea tyrmäyksen. Kukilla Annie ei lepy. Hän kuitenkin palaa jatkamaan työtä merikapteenin luokse. Ystävyys viriää ja vahvistuu Annien oman perhekunnan lisätessä iloa tapaamisiin.

Lapset tunnistavat Howardin gorillamieheksi, joka kertoili huimia juttuja pubissa. Howardin puutarha tuottaa runsaasti omenoita, joita yhteisvoimin keräillään ja nautitaan yhdessä olosta.

Elämä on tovin niin mallillaan, että vanhukset huomaavat rakastuneensa. Kiitävän hetken verran he nauttivat huumasta, jolloin Howard kosii Annieta. Alkaa yhteinen elo meren rannan talossa. Sinne ilmestyy uusia kuvia Annien perheestä, mikä kauhistuttaa Cracea. Tytär murtaa idyllin ilmoittamalla muuttavansa talon yläkertaan.

Tilanteet kärjistyvät, kunnes Howard löytyy autostaan tajuttomana. Lopputilanteessa Howard istuskelee pyörätuolissa hoivakodin pihalla avara meri taustanaan. Upea musiikki soi. Annie pääsee tervehtimään miestä, vaikkei ole lähiomainen. Näin hiipuu koskettava tarina.

Komeat näkymät silmissä, ihana musiikki korvissa tassuttelimme pois teatterista iltahämärärälle Turun kauppatorille. 

Paljon elokuvasta on riittänyt juttua. Pikku hiljaa alkoi tuntua siltä, että Crace taisi olla keskeisin henkilö. Hänen hahmonsa jää kylläkin niin yksioikoiseksi, että myös joissakin kritiikeissä on ehdotettu jatko-osaa Carcen varassa. Pauliina Savola  ja Anne Välinoro edustavat kritiikeissään ääripäitä suhteessa Härön elokuvaan. 

Elokuvan pääosissa esiintyvät James Cosmo, Bríd Brennan ja Catherine Walker. Käsikirjoittajiksi mainitaan Kirsi Vikman ja Jimmy Karlsson. Elokuvan ovat tuottaneet Kai Nordberg ja Kaarle Aho, Making Movies Oy.