Turun palo

Kirsi kirjanurkassaan tunnustaa levittäneensä väärää tietoa Turun palon syttymisestä tiistaina 4.9.1827. Hänen laillaan olen yksi monista Sakari Topeliuksen Maamme kirjan -lukeneista, jotka ovat purematta nielleet pitkään eläneen huhun tietyn piian syyllisyydestä palon alkamiseen. Kävin Turun Suomalaista Yhteiskoulua, joka sijaitsee lähellä Aninkaistenmäkeä, palon jälkeen Onnettomuusmäeksi nimetyllä kukkulalla. Muistan koululaisena käyneeni yksin tai ryhmässä tutkimassa Turun palon muistolaattaa Maariankatu ykkösen pinnassa kauppias Helmannin talon sijaintipaikalla. Silloin meille kerrottiin tai "tiesin" muuten vain, että Hellmannin varomaton piika Maria Iisakintytär Vass oli syyllinen hirmuiseen tulipaloon. 

Hannu Salmen Tunteiden palo Turku liekeissä 1827 (Otava 2022) avaa aivan uusia näköaloja katastrofiin, josta aikoinaan uutisoitiin ulkomaita myöten. Pitkään piikaparka sai kantaa syyllisen taakka, vaikka pian palon jälkeen tehty tutkimus jokseenkin aukottomasti vahvisti, ettei piialla ollut osaa eikä arpaa paloon. Iltahämärässä kotiin sadonkorjuusta palannut Hellmannin vaimo Christina Elisabet oli nähnyt tulen loimottavan navetan ylisillä, jossa varastoitiin kuivaa heinää lehmien talviruuaksi. Christina oli oitis huutanut varoituksen. Se tepsi. Kaikki kynnelle kykenevät säntäsivät liikkeelle, Maria-piikakin, joka oli ollut alustamassa taikinaa. Sammutusyritykset kilpistyivät tulen voimaan. Tyyni ilta muuttui tulimyrskyksi, joka äityi levittämään palavia kappaleita kauas yli Aurajoen. Tuomiokirkkokaan ei säästynyt tuholta.

Väitteet Hellmannin piian talin keitosta, pihan öljy- ja terve-astioista osoittautuivat kuulusteluissa luuloiksi ja huhuiksi. Mutta nepä levisivät kirjeissä Tukholmaan ja Lontooseen asti. Huhumyllyn alkuunpanijaksi on osittautunut lääkäriksi valmistunut, palon aikaisessa avustustoiminnassa ahkeroinut  Immanuel Ilmoni ja hänen seikkaperäinen kirjeensä Tukholmaan muutama viikko palon jälkeen. Hän toisti huhua talinkeitosta, vaikka onnettomuutta tutkineet eivät olleet sitä vahvistaneet. Kaikki muutkin huhut levisivät, sillä oikeudenistunnossa vahvistetut lausunnot jäivät kämnerinoikeuden pöytäkirjoihin. Ne pääsivät päivänvaloon vasta tutkija Svante Dahlströmin paneuduttua niihin osana väitöstutkimustaan. Vanhat luulot talinkeitosta eivät ottaneet väistyäkseen, vaikka Dahlström painokkaasti todisti Hellmannin piian syyttömäksi paloon. Ei siis ihme, että Topelius muutamaa vuosikymmentä aiemmin satuili huhun pohjalta selistystä Turun paloon.

Salmi antaa ääneen monille palossa omaisuutensa menettäneelle ja kaikesta näkemästään järkyttyneelle. Heidän kohtaloaan seurataan lähdeaineiston sallimissa rajoissa. 

Minulle kirjan huippukohtia ovat sekä tuomiokirkon sortuminen että palon 100-vuotisjuhlan kuvaus soihtukulkueineen. Kaikki muukin anti kirjassa palkitsee lukijaa, vaikkei olisikaan minun laillani paljasjalkainen turkulainen. En enää hölise asiattomuuksia Turun palosta, koska nyt tiedän, kuinka kaikki tapahtui. 

Kauniisti kuvitettu, taitettu ja ennen kaikkea huolellisesti dokumentoitu teos korostaa oikean kirjan arvoa myös esineenä.