Turun palo

Kirsi kirjanurkassaan tunnustaa levittäneensä väärää tietoa Turun palon syttymisestä tiistaina 4.9.1827. Hänen laillaan olen yksi monista Sakari Topeliuksen Maamme kirjan -lukeneista, jotka ovat purematta nielleet pitkään eläneen huhun tietyn piian syyllisyydestä palon alkamiseen. Kävin Turun Suomalaista Yhteiskoulua, joka sijaitsee lähellä Aninkaistenmäkeä, palon jälkeen Onnettomuusmäeksi nimetyllä kukkulalla. Muistan koululaisena käyneeni yksin tai ryhmässä tutkimassa Turun palon muistolaattaa Maariankatu ykkösen pinnassa kauppias Helmannin talon sijaintipaikalla. Silloin meille kerrottiin tai "tiesin" muuten vain, että Hellmannin varomaton piika Maria Iisakintytär Vass oli syyllinen hirmuiseen tulipaloon. 

Hannu Salmen Tunteiden palo Turku liekeissä 1827 (Otava 2022) avaa aivan uusia näköaloja katastrofiin, josta aikoinaan uutisoitiin ulkomaita myöten. Pitkään piikaparka sai kantaa syyllisen taakka, vaikka pian palon jälkeen tehty tutkimus jokseenkin aukottomasti vahvisti, ettei piialla ollut osaa eikä arpaa paloon. Iltahämärässä kotiin sadonkorjuusta palannut Hellmannin vaimo Christina Elisabet oli nähnyt tulen loimottavan navetan ylisillä, jossa varastoitiin kuivaa heinää lehmien talviruuaksi. Christina oli oitis huutanut varoituksen. Se tepsi. Kaikki kynnelle kykenevät säntäsivät liikkeelle, Maria-piikakin, joka oli ollut alustamassa taikinaa. Sammutusyritykset kilpistyivät tulen voimaan. Tyyni ilta muuttui tulimyrskyksi, joka äityi levittämään palavia kappaleita kauas yli Aurajoen. Tuomiokirkkokaan ei säästynyt tuholta.

Väitteet Hellmannin piian talin keitosta, pihan öljy- ja terve-astioista osoittautuivat kuulusteluissa luuloiksi ja huhuiksi. Mutta nepä levisivät kirjeissä Tukholmaan ja Lontooseen asti. Huhumyllyn alkuunpanijaksi on osittautunut lääkäriksi valmistunut, palon aikaisessa avustustoiminnassa ahkeroinut  Immanuel Ilmoni ja hänen seikkaperäinen kirjeensä Tukholmaan muutama viikko palon jälkeen. Hän toisti huhua talinkeitosta, vaikka onnettomuutta tutkineet eivät olleet sitä vahvistaneet. Kaikki muutkin huhut levisivät, sillä oikeudenistunnossa vahvistetut lausunnot jäivät kämnerinoikeuden pöytäkirjoihin. Ne pääsivät päivänvaloon vasta tutkija Svante Dahlströmin paneuduttua niihin osana väitöstutkimustaan. Vanhat luulot talinkeitosta eivät ottaneet väistyäkseen, vaikka Dahlström painokkaasti todisti Hellmannin piian syyttömäksi paloon. Ei siis ihme, että Topelius muutamaa vuosikymmentä aiemmin satuili huhun pohjalta selistystä Turun paloon.

Salmi antaa ääneen monille palossa omaisuutensa menettäneelle ja kaikesta näkemästään järkyttyneelle. Heidän kohtaloaan seurataan lähdeaineiston sallimissa rajoissa. 

Minulle kirjan huippukohtia ovat sekä tuomiokirkon sortuminen että palon 100-vuotisjuhlan kuvaus soihtukulkueineen. Kaikki muukin anti kirjassa palkitsee lukijaa, vaikkei olisikaan minun laillani paljasjalkainen turkulainen. En enää hölise asiattomuuksia Turun palosta, koska nyt tiedän, kuinka kaikki tapahtui. 

Kauniisti kuvitettu, taitettu ja ennen kaikkea huolellisesti dokumentoitu teos korostaa oikean kirjan arvoa myös esineenä.

Vaskilintu äänikirjana – huikeaa kuunneltavaa

 

Ohi ovat ajat, jolloin sivuutin sellaiset painosten kuningattaret kuin Eeva Joenpelto, Laila Hietamies / Hirvisaari ja Kaari Utrio. Kovin myöhään heräsin epäilemään, että asiansa osaavia naisia on pyritty vähättelemään, koska minäkin kiersin heidän lukuromaaneiksi määritellyt kirjansa kaukaa. Niinpä otin runsas vuosi sitten asiakseni tarkistaa kantani tutustumalla heidän parhaiksi arvioituihin luomuksiinsa. Viimeisimmäksi valikoitui kaikkein uhkein, Kaari Utrion Vaskilintu, jonka vahingossa ostin äänikirjana. Koronaan Porvoon reissun jäljiltä sairastuneena nautin loput tunnit luennasta sohvalla maaten. Näin vahinko kääntyi onnekseni. Tuskin olisin yhtä lailla jaksanut lukea laajaa teosta tuntitolkulla. Kuunteleminen sujui mainiosti. En edes nukahdellut, koska tarina piti otteessaan.

Mikä uskomaton taustatutkimusten määrä sekä niiden pohjalta luotu rikas henkilögalleria ja tapahtumien huikea kulku kirjasta löytyykään! Siinä kuljetaan Pohjolasta viikinkien matkassa Gotlannista ensin Suomenniemelle sitten idän vesireittejä Novgorodiin, sieltä Kiovaan ja yhä edemmäs Konstantinopoliin. Vuosia myöhemmin lähdetään hungarien, saksien ja frankkien alueiden kautta saattamaan prinsessa Annaa kuningas Henrikin puolisoksi. Päädytään myös Brittein saarille, Norjaan, Kölivuorten yli Ruotsiin ja lopulta lähtöpaikkaan Aurajoen suulle Arantilaan. Ensimmäinen kirja kattaa vuodet 1020–1021, viimeinen, kahdestoista kirja, vuodet 1057–1058. 

Usvaa tarkoittavasta sanasta nimensä saanut Terhen-tyttönen syntyy äitinsä puolelta hämäläiseen sumunnostattajien ja verenseisauttajien sukuun, joka asustaa Vanajan kaupungisssa. Talon tytär, kaunis Suvivilja, päätyy vaimoksi idänkävijä Ari Arantilalle ja muuttaa miehen kotiseudulle Aurajoen partaalle Koroisiin. Kun isä kuolee uudella retkellään ja leskiäiti lähtee toisen idänkävijän vaimoksi Gotlantiin, orpoa tyttöäkään ei haluta pitää Arantilassa. Hänet lähetetään takaisin Vanajaan äidin sukulaisten elätettäväksi. Lapsen eno rupeaa kouluttamaan Terheniä.

Talpia Tietäjä kertoi tytölle ilman väestä ja metsän väestä ja manan väestä, synnyistä ja loitsuista ja uhreista: koko sitä maailmasta, jonka ulkopuolella ihmiset varjoina vaelsivat askareissaan. (63.)

Lapsi vajoaa mykkyyteen, kunnes Talpian kuoltua joutuu takaisin Arantilaan ja sieltä matkalaisten mukaan sysättynä Gotlantiin. Tyttöä suojelee Eirik Väkevä, jättikokoinen nuorukainen, tyhmäksi orjaksi mainittu. Kumppanuudesta kasvaa kummankin elämää määrittävä juonne. 

Ihmeellisten käänteiden kautta molemmat osuvat olemaan samassa purressa, jonka myrsky kaataa ja vie mennessään kaikki muut ihmiset. Rantakivikossa Terhen näkee jonkin hohtavan ja poimii pienen linnunhahmoisen vaskiesineen. Siitä tulee tytön onnenkalu. Pelätessään hän sivelee lintua ja rukoilee:

             – Vesilintu, vaskilintu, auta joutsen, jumalan lintu. 

Lintu auttaa myös silloin, kun pitää pysäyttää verenvuoto tai nostattaa sumu suojaamaan hyökkääjiltä. Eirik esittelee tytön rannan asukkaille kuninkaantytär Thorgerdinä, eikä tämä enää kerro nimekseen mitään muuta. Tytön taidot herättävät epäilyjä noituudesta, kun kristinusko valtaa alaa. Tiedot vainajista ja maanalaisesta ovat enää harvojen hallussa.

Bysanttiin päästyä neidoksi varttunut kuninkaantytär naitetaan säätynsä mukaisesti. Ylhäisenä naisena hänet tunnetaan domina Theodora Hyperboreana. Hän oppii kristittyjen tapoja Konstantinopolin kirkoissa ja hoveissa, mutta pysyy pitkään pakanana ja sisimmässään uskollisena lapsuutensa tietäjän opetuksille.

Arantilasta asti tuttu Eirik Väkevä osoittautuu mieheksi, johon Theodora saattoi täysin luottaa. Eirikin rakkaus kannattelee Theodoraa ehtymättä. Kiehtovien käänteiden tuloksena Eirikistä tulee heidän yhteisen poikansa Juvaloksem isä. Näiden  iso koko ja punatukkaisuus kielii läheisestä sukulaisuudesta.

Tarina kaikkine käänteineen pysyy uskottavasti koossa. Jännityksen lisäksi tarjolla on runsaasti tietoja eri kulttuureista aseistuksineen, rakennuksista kirkkoineen ja palatseineen, hovien tavoista vehkeilyineen. Naisten asemasta niin pohjolassa kuin hoveissa ja talonpoiken keskuudessa matkana varrella lukija / kuulija oppii olennaisia seikkoja.

Hain kirjastosta lainaksi paksun, kuluneen  opuksen, jotta pääsin silmäilemään tekstiä. Kirjan lopusta löysin henkilöhakemiston, historialliset henkilöt tähdellä merkittyinä. Myös sanasto tarjosi apuaan outojen vaaatekappaleiden, rakennusten ja muiden yksityiskohtien ymmärtämiseksi. Iso kartta olisi ollut hyvä pitää esillä äänikirjaa kuunnellessa, mutta vasta nyt kirjaa selaillessa tutkin, mitä eri reittejä varjagit idänretkillään käyttivät. 

  

Kaari Utrio on hiljattain täyttänyt 80 vuotta. Siinä on ollut kylliksi aihetta julkaista hänen suurteoksensa ääniverisona 30 vuotta alkuperäisen teoksen jälkeen, kuten tässä Kirsin kirjanurkan blogijutussa painokkaasti ilmaistaan.

Onnittelen lämpimästi, vaikkakin puoli vuotta myöhässä. 

Isot kirjoitusurakat taakseen jättäneenä Kaari tarjoilee FB-kaveilleen lähes päivittäin pikku postauksia, joissa hän valottaa milloin puutarhakuvioitaan, milloin joitakin kiehtovia historian hahmoja tai tapahtumia. Kiitos!

Kaari Utrio, Vaskilintu (Tammi 1992, sivuja 753.)

Vaskilinnun äänikirjaverison lukija Kirsti Valve

Kesto 24 t 25 min.

Kustantaja Tammi 2022.

                                   ***                                            

Vielä riittäisi suomalaisia painosten kuningattaria luettavaksi, mutta esimerkiksi Kirsti Mannisen eli Enni Mustosen tuotanto jäänee minulta lukematta. Tiedän saaneeni nauttia hänen luomisvoimastaan monissa TV-sarjoissa, joita hän tiettävästi on ollut käsikirjoittamassa. Koko ajan uuttakin tuotantoa on tekeillä, kuten tästä Ylen ohjelmasta käy ilmi.

Sääilmiöt historian tapahtumissa

Äkkinäisten hellepäivien aikaan lopettelen erikoislaatuisen kirjan lukemista. Olen valinnut sen kesäkuussa 2020 Elisa kirjasta lahjaksi ja jättänyt sikseen. Ilmankos en lainkaan muistanut, mistä on kyse, kun vihdoin rupesin lukemaan Marcus Rosenlundin teosta Väder som förändrade världen (Schildts & Söderströms 2019). Pikku hiljaa kiinnostuin yhä enemmän ja ymmärrän kiittää valintaani, sillä Rosenlund kirjoittaa vastustamattoman veijarimaisesti ja silti tavattoman asiapitoisesti. Hän yhdistelee historiantutkimusta geologiaan ja sääilmiöihin, mikä iskee lukijan tajuntaan kipinöitä.

Käy selväksi, etteivät ihmisruhtinaat ole kyenneet voimainsa päivinäkään nujertamaan ilmaston voimia. Heti alkuluvussa Rosenlund lataa dramaattisen tilanteen nykyisen Tanskan rannikolta, jossa vielä 1300-luvulla sijaitsi Rungholtin kaupunki:

 DET SÄGS ATT MAN än i denna dag, under vindstilla dagar, kan höra den sjunkna staden Rungholts kyrkklockor klämta under Nordsjöns vågor. Det är de döda som ringer i klockorna för att varna de levande då en särskilt svår storm är i antågande. 

--

Det är januari 1362 och en storm är i antågande. Hamnstaden Rungholt i det danska grevskapet Slesvig ska inom kort försvinna från kartan. Bokstavligen. Men Rungholt är inte ensamt: när stormen har dragit förbi kommer kartan över Nordsjöns kust att behöva ritas om i grunden. 100 000 människor (kanske något färre, kanske många fler, ingen vet exakt) möter döden i det iskalla, mörka vattnet som den annalkande stormen knuffar framför sig.

Kirjasta piirtyy laajoin pyyhkäisyin kuvia levottoman maapallon eri kolkista. Maa järisee, tulivuoret syöksevät sulaa kiveä, jäämassat leviävät ja vetäytyvät, myrskyt nousevat ja hiipuvat, suurimmat meteorit heilauttavat koko palloa. Aika ajoin elämä häviää laajoilta alueilta. Kun se taas viriää, kaikki on toisin kuin ennen mullistuksia.

 Teksti pöllyttää pinttyneen historiaa tosissaan opiskelleen ajatukset uuteen asentoon, jossa on ymmärrettävä sääilmiöiden ratkaiseva osuus jopa ihmisten toimissa. Jopa Titanicin uppoaminen 1912 saa lisävalaisua. Tuhoisien katovuosien lähtökohdat ovat olleet monesti kaukana maapallon toisella laidalla. Jokin massiivinen tulivuoren purkaus on pimentänyt auringon vuosiksi, merivirrat ovat muuttaneet suuntaansa, nälkiintyneet ihmiset ja eläimet vaeltaneet etsimään ravintoa, jos ovat kyenneet. 

Kirjassa on kymmenen lukua sekä esipuhe ja epilogi. Tuttuakin asiaa löytyy. Mutta esimerkiksi jäätiköiden sulamisesta en ole ennen tiennyt, kuinka ratkaisevasti höyryjunien yleistyminen nokesi Alppien lumipeitteitä, mistä jäätiköiden häviäminen pääsi vauhtiin. Sama ilmiö on havaittu Grönlannissa. Teollistumisen seurauksia ei äkkiä korjata, vaikka toimeen on jo tartuttu.

Luku Doggerlandista Pohjanmeren Atlantiksena sysäsi minutkin tutkimaan karttoja. Muutaman kymmenen metrin syvyydestä on kalastajien pyydyksiin tarttunut entisten eläjien harppuunoita ja muita tarvekaluja sekä kasvien jäänteitä. Veden alla häämöttää kokonaisia asuinalueita, vanhempia kuin Rungholt.

Yhdeksäs luku piirtää näkyviin Europan pahimman hetken. Sen kaikuja saattaa kuulua tutussa suvivirressä, kun "oikeat" kevätsäät palasivat ja lupasivat hyvää vuodentuloa. Silloin 1600-luvulla ihmiset olivat vaivoin selvinneet kadoista, pitkällisestä sodasta ja mustasta surmasta. Ei sodittu vain katolisuuden ja protestanttisuuden asemasta, vaan paljon enemmästä. Kaiken kauheuden taustalta on löytynyt ihmisen käsityskyvyn ylittäviä rankkoja sääilmiöitä. Niitä eivät taltuttaneet rukoukset eikä muu uskonnon harjoitus, vaan maapallon omat syklit.

 Epilogissa Rosenlund tarjoaa jossain määrin luottavaisia tulevaisuuden näkymiä, koska ihmislaji osana maapallon lajikirjoa on sellainen, joka paitsi tuottaa ongelmia myös keksii niihin ratkaisuja. En siis menettänyt yöunia apokalyptiset kauhukuvat silmissäni, vaan suosittelen kirjan lukemista. Voisin vielä käydä läpi suomennoksen, sillä monia käsitteitä jouduin tarkistamaan hakuteoksista. Myönnän, että parasta olisi ymmärtää teksti kerta heitolla, jos mahdollista. Ruotsin treenailua lienee jatkettava sanomalehtien parissa.

 Kirjan innostamana kopioin kuvan Marcus Rosenlundista ja sen ohessa julkaistusta tekstistä, jotta myös hänen tekemänsä radio-ohjemat löytyisivät helposti hollille Yle Areenasta:

Sanotaan, että jokainen journalisti kantaa sisällään kirjaa. Sanotaan myös, että se on oikea paikka sille kirjalle. Tähän saakka olen onnistunut elämään tämän periaatteen mukaisesti, mutta lopulta paine kasvoi liian suureksi ja kirja tuli ulos.
Toisaalta kirjoittaminen ei ole minulle mitään uutta. Lapsena opin lukemaan ja kirjoittamaan ennen kuin opin pyöräilemään, ja kun muut lapset menivät ulos potkimaan palloa tai kiipeilemään puissa, minä istuin sisällä kirjoineni. Siitä saan kiittää rakasta isoäitiäni Birgitiä, opettajatarta joka sai minut varhaisessa vaiheessa lumottua tarujen ja satujen maailmaan apunaan Astrid Lindgrenin kirjat. Ja lumous kesti niin pitkään ja oli niin vahva, että minusta tuli sanojenkäyttäjä itsekin.  Svenska social- och kommunalhögskolanin journalistilinjalta tieni vei Yleisradioon, ja siellä olen yhä. Aluksi olin juontajana eri radio-ohjelmissa, mutta nykyään olen tiedetoimittaja.
Kansantajuinen tiedeohjelmani Kvanthopp, jota olen tehnyt vuodesta 2005, palkittiin vuonna 2015 tieteen popularisoinnista Topelius-palkinnolla. Mitä et tiennyt haluavasi tietää oli mottoni ohjelmalle, ja sen kanssa yritän elää päivittäin: rakastan kaikenlaista tietoa, mitään sellaista kuin turha tieto ei ole, sillä koskaan ei voi tietää missä yhteydessä tiedosta on hyötyä.
Nykyisten valeuutisten ja vaihtoehtoisten totuuksien aikana on tullut entistä tärkeämmäksi esittää todellista tietoa maailmasta sellaisena kuin se on, ei sellaisena kuin joku haluaa sen olevan.
Sitä paitsi maailma on niin kiinnostava, että on vaikea ymmärtää, miksi kukaan haluaisi keksiä siitä jotain totuudenvastaista. Kun voi vain ottaa osansa aidosta tavarasta ja nauttia!

Suursotaa mittavana dokumenttina

Tällä viikolla tajuntaani on myllertänyt katselukokemus. Kahtena päivänä peräkkäin näet katsoin tuntitolkulla Ylen Teemasta tallentamiani historiaohjelmia. En voinut jättää niiden seuraamista kesken, vaikka silmiä rupesi kirvelemään. Toisena päivänä istua tapitin lähes tauotta viiden tunnin satsin. Yhtä ja toista muistan aiheesta sekä lukeneeni että katsoneeni, mutten mitään tämän sarjan veroista. Ihmeekseni sadan vuoden takaa on löynyt aitoja dokumenttifilmejä ja muita kuvia. Niitä täydentämään sarjaan on tehty draamanpätkiä, selostuksia ja erittäin valaisevia karttoja. Kyse on kansainvälisestä ponnistuksesta Suursodan päiväkirjat. Yle Teeman sivuilla sarja esitellään näin:

 

Marina Jurlova, kasakkaupseerin tytär ja itsekin sotilas

  "Kahdeksanosainen draamadokumenttisarja Suursodan päiväkirjat kertoo ensimmäisestä maailmansodasta neljäntoista ihmisen näkökulmasta.
Pääosassa eivät ole kenraalit ja valtionpäämiehet. Sarjan päähenkilöitä ovat juoksuhautojen liejussa rypevät sotilaat, miestensä puolesta tehtaissa raatavat naiset, lapset joille sota on sekä painajainen että jännittävä seikkailu, sairaanhoitajat joilta sota riistää kaikki illuusiot ja uskon ihmiseen.
Kaikki nämä ihmiset ovat jo kuolleet, mutta heidän päiväkirjansa ovat jääneet jäljelle. Sarjan kirjoittajat lukivat huolellisesti yli tuhat päiväkirjaa ja kirjekokoelmaa ja valitsivat neljätoista päähenkilöä eri maista. Heidän kokemuksiaan dramatisoitiin näyttelijöiden avulla kohtauksiksi, joiden kautta kerrotaan neljän vuoden tapahtumista.
Sarjan omat verkkosivut (saksaksi)

• Suursodan päiväkirjat (14–Tagebücher des ersten Weltkriegs, Saksa/Ranska/Kanada 2014) Tuotanto Arte"

Sarjan omilla verkkosivuilla esitellään kaikki 14 henkilöä. Heidän päiväkirjojensa ja kirjeidensä varassa on hahmoteltu draamaosuuksia. Ihan jokainen niistä ei vaikuta napakympiltä. Silti kaikki tarjoavat oivallisia havainnollistuksia kaikesta siitä absurdiudesta, johon ihmiset sodan kurimuksessa joutuvat. Kuinka ollakaan, yhä soditaan! Vaikea kotisohvan turvasta käsin on tavoittaa, mikä tempaa etenkin miehiä liittymään hurmahenkiseen joukkoliikkeeseen ja lähtemään väen väkisin jopa vapaaehtoisina armeijoihin.