Miesmäistä historiaa — arkista askellusta

 

Aika ajoin huomaan tarttuvani paksuun kirjaan, varsinkin jos sellaista suosittelee joku tuttu ja vieläpä lainaa opuksen. Lukemista varten täytyy asettua pöydän ääreen, sillä lähes tuhatsivuista järkälettä ei pysty pitelemään sylissä, saati lehteilemään sängyssä maaten. Ilmankos harrastan e-kirjoja. Tällä kertaa kuitenkin uurastin kuukausitolkulla Peter Frankopanin maineikkaan Silkkitiet Uusi maailmanhistoria -teoksen parissa. Sen on suomentanut Jaana Iso-Markku. (Atena Kustannus 2021.)

 Mainosteksti luonnehtii teosta lennokkaasti:

Peter Frankopan kulkee rohkeasti halki vuosisatojen ja sitoo silkkiteiden värikkään menneisyyden nykymaailmaan. Hän piirtää esiin häikäisevän maailmanhistorian, jossa imperiumi toisensa jälkeen nousee ja tuhoutuu, kulkutaudit ravistelevat elämää ja 1900-luvun sodat muuttavat historian suunnan jälleen kerran.

Turkiksia, hopeaa ja öljyä. Ideoita, uskontoja ja keksintöjä. Kauppareittien kuhina on kietonut lännen ja idän kohtalot yhteen jo parituhatta vuotta.

Vaikka historia on ollut omia juttujani kouluvuosista asti, niin Frankopanin lumoon en vastaan pyristelemättä langennut. Ennakkotiedot kirjan vahvasta näkemyksestä historian painopisteiden vaihdoksista toki vakuuttivat, mutta lähes alusta asti äimistelin miesvaltaisuutta. Ahneus tuntuu ajaneen miehiä liikkeelle etsimään reittejä himoittujen rikkauksien äärelle. Kuva ihmisestä muotoutuu rujoksi ja naiset sivuuttavaksi. Todistusaineistonsa nojalla Frankopan on kuvan hahmotellut, mutta hangoittelen vastaan, sillä en tunnista ihmisissä pelkästään vallanhimoa ja ahneutta, vaan myös kykyä välittää tieteiden ja taiteiden keinoin muitakin ulottuvuuksiaan. Enkä näe historiaa pelkästään miesten toiminnan tuloksena.

Pikku hiljaa ymmärrän Frankopanin päätyneen yleisnäkemykseen historiantulkintojen vinoutumista. Jo kauan ennen läntisten maiden nousua merkittäväksi toimijaksi kaukana omilta asuinsijoiltaan, idässä kukoistivat korkeakulttuurit, joista ei lännessä paljoa tiedetty. Tosin muun muassa meikäläinen kouluopetus on kauan osannut opastaa kirjoituksen ja sivistyksen alkukodiksi Kiinaa, mutta mongolivaltakunnan hallinnollisten järjestelyjen etevyyttä en muista mainitun. Vasta Frankopan nostaa ne näkyville.

Ville Similä (HS 9.11.2021) arvioi Frankopanin teoksen jutussa, jonka otsikkoon tiivistyy olennaisin:

Läntinen ylemmyydentunto johtaa tuhoisiin virhearvioihin, sanoo ”historian rocktähti” – Peter Frankopan kertoo, miksi ymmärrämme kaiken väärin

Historioitsija Peter Frankopan on myynyt 1,5 miljoonaa kirjaa, neuvoo Britannian pääministeriä ja kiroaa länsimaista ylemmyydentuntoa.

Kirjan 16. luku Tie sotaan oli minulle sellaista tekstiä, että lakkasin pyristelemästä vastaan. Taisin jopa mainita  lukemani kirjan omistajalle, että pelkästään tämän luvun perusteella kannatti lukea koko paksu teos. Tulkinta ensimmäisen maailmansodan syistä, tapahtumista ja seurauksista vakuutti!

***

 Tuntui tärkeältä liittää tähän juttuun muisto parin kolmen päivän takaiselta kävelyretkeltä tyttärentyttären, hänen esikoisensa ja perheen australiankelepien kanssa. Tottelevainen Nokko sai viilettää vapaana sekä sänkipellolla että metsäpoluilla. Kuvat jäivät silloin ottamatta. Polulle pitäisi kuvitella kolmikymppinen, hyväkuntoinen äiti lykkimässä vauvanvaunuja, yli kahdeksankymppinen isomummu sauvoineen ja koira. 

 

Tänään otin pari kuvaa selvennykseksi.

 

 

Meidän kävely alkoi Liedon kaupungintalon parkkipaikalta, josta suunnistimme Aurajoen yli riippusillan kautta peltotielle ja sitä pitkin taustalla näkyvään puistomaiseksi hoidettuun metsään, jossa olen tavannut käydä varsinkin ennen polvileikkausta. Kävin jättämässä hyvästit tälle mieluisalle lenkkimaastolle.

Talven mittaan olemme muutaman kerran olleet Minnan kanssa yksissä tuumin liikkeellä ja päätyneet aina Liedon kaupungintalossa toimivaan Mon's-ravintolaan lounaalle. Juttua on piisannut. On myös ollut hauska panna merkille, kuinka varmaotteisesti Minna ohjaa koiraa ja hoitaa poikaa. Tyytyväiseltä lapselta irtoaa hymyjä isomummullekin. Näille reissuille jatkoa tuskin seuraa lähiaikoina, sillä Minna palaa töihinsä perhevapaalta. Isä-Teemu aloittaa saman tien hoitohommat kotona. Ne jatkuvat syksyn kynnykselle. Silloin pitäisi olla tiedossa päivähoitopaikka. On jo saatu sanoiksi, että ehkä joskus loppukeväästä voimme kävellä vaikkapa Turun Kupittaan puistossa Teemun lykkiessä vaunuja Nokko taluttimessa. Kupittaan Paviljongissa nauttisimme lounaan. Toukokuussa Liedon reitit ovat enää kauniita muistoja, sillä asun Saga Kaskenpuistossa, josta yksi hyvä kävelysuunta johtaa Kupittaalle.