Lounaalla Högsårassa

 On helppo lähteä päiväretkelle paikkaan, josta on kuullut innostavia kuvauksia. Högsåra on sellainen kohde. Edes se, että ajomatkaa Turusta perille kertyy sata kilometriä plus 10-minuuttinen lauttamatka, ei puhtia vähentänyt. Itse asiassa autossa istuminen tarjosi hyvin aikaa jutella ystävän kanssa, jota tapaan noin kerran kuukaudessa yhteisellä lounaalla.

Emme jättäneet autoa Kemiönsaarelle, koska eräs lautalle jonottanut autoilija kävi neuvomassa, että joutuisimme palelemaan tuulessa ja ehkä sateessa lauttamatkan ajan ilman omia istuimia. Ruuhkaa ei ollut, sillä koulut ehtivät alkaa ennen meidän retkeä. Perillä opimme, että myös kävelymatkat olisivat olleet liikaa meille yli kahdeksankymppisille. 

Oikealle parkkipaikalle auto osui vasta, kun lounaspaikan henkilökuntaan kuulunut nuori mies kertoi, että naapuri ehkä pahastuu autostani pellollaan. Hän tarjoutui ajamaan autoni Farmors cafen omalle P-paikalle rakennusten takana. Kiitin kauniisti palvelusta.

Paikka hurmaa heti pihalle päästyä. On rehevää kasvillisuutta, on useita hyväkuntoisia ja eri kokoisia rakennuksia, on monenlaista toimintaa. Heti emme älynneet, mihin mennä lounaalle. Kun astuimme tyhjään ravintolasaliin, nauratti tekemäni pöytävaraus. Toki ulkopöydissä istui melko paljon ihmisiä, mutta mistään viikonloppujen veroisesta ruuhkasta ei enää ollut kyse näinä kesän lopun aikoina.

Ruokalista esiteltiin käsin kirjoitettuna liitutaululta. Valittavissa oli salaatti-, kala- tai lihakokonaisuus. Ihan kaikkea tekstiä ei tullut luetuksi, sillä valitsimme kalan ja saimme herkkuannoksen ahventa.

 

 Kuva omasta annoksestani kielii, että ehdin aloittaa aterian ennen kuvan ottamista. Tuskin haittaa. Etualalla näkyy erikoislaatuisesti viipaloitua kaalintapaista, jota ei ollut ihan helppoa haarukoida suuhunsa. Punaiset lohkot maistuivat grapelta. Perunoiden päälle oli valeltu voi-öljyseosta. Myös kalan kanssa sai niin mainion makuista kastiketta, että sitä halusi syödä viimeistä ripettä myöten. 

Mutta missä leipä? Sitä ei tuotu annoksen mukana, joten painelin kassaa hoitavan naisen luokse pyytämään pari leipäpalaa. Hän hämmentyi tyystin. Hullulta tuntui, kun hän tarjosi paperipussillista kolmen sortin leipiä ostettavaksi. Otti tovin, ennen kuin meni perille, etten osta mitään, vaan riittää, kun meille tuodaan pari viipalettaa vaikkapa saaristolaisleipää. Naisen oli mentävä kysymään keittiöstä onnistuisiko moinen. Kyllähän meille sitten tuotiin nätisti tassille asteltuna NELJÄ leipäpalaa. Niistä kaksi riitti soosin rippeiden kaapimiseen suupaloiksi.

Kävi selväksi, että saaren kuuluisaan ravintolaan ei riittänyt ammattitaitoista henkilökuntaa joka hommaan.

Jälkiruuaksi nautimme kävelystä. Nähtiin hyväkuntoisia, kauniita rakennuksia ja myös jonkinlaista yritystoimintaa ruipeloiden mäntyjen takana.

 Rehevän lehtipuuston katveessa laidunsi muhkeaa lihakarjaa. Näkymä aukesi katsojille kuin maalauksessa. Nautoja oli kaikkiaan viisi tai kuusi, mutta eivät ne erotu kaukaa otetussa kuvassa.

 

Kahville palattiin jo tutulta tuntuvaan ravintolaan. Sinne ehti purkautua iso joukko bussimatkailijoita, joille paikallinen opas kertoi Högsårasta niin kuuluvasti, että mekin pääsimme osingoille. Kaikille kelpasivat talon erinomaiset leivonnaiset, sillä joukko jatkoi ateriatta matkaansa Dragsfjärdiin, kuten kuskilta kuulimme.

Kelpo päivä kaiken kaikkiaan, sadekuuroista huolimatta.

Maisemia oli hauska vilkuilla niin kävellessä kuin auton ikkunasta. Hyvältä tuntui, että tällainenkin lounasreissu tuli tehdyksi. Kiitos innostavasta ehdotuksesta Minnalle!