Kuuntelen usein iltapäivisin Kulttuuriykköstä. Torstaina 20. heinäkuuta tässä Juhani Kenttämaan juontamassa ohjelmassa paneuduttiin Barbie-elokuvaan ja Barbeilla leikkimiseen niin ylenpalttisen innostuneesti, että eilen päädyttiin kahteen pekkaan Kino Piispanristin klo 15:n näytökseen ihmettelemään nukkeaiheista leffaa. Sali oli lähes täynnä eri ikäisiä ihmisiä. Miehiäkin oli useita. Popcorn- ja karkkipakkauksia näkyi lähes kaikilla, mutta rapinoita ei kuulunut tai erottanut, kun meno valkokankaalla alkoi.
Ennen leffapäätöstä vahvistin itseäni vielä lukemalla muutaman kritiikin. Niistä mainittavin on elokuvakriitikko Leena Virtasen kirjoittama ja Hesarin 20.7.2023 julkaisema. Hän oli myös yksi Kulttuuriykkösen kolmesta keskustelijasta. Virtasen otsikko vetäisee mutkat suoriksi:
Valtavasti hehkutettu Barbie-elokuva vastaa suuriin odotuksiin ja jopa yllättää
Barbie oppii elokuvassa reaalimaailman alkeet sananmukaisesti kantapäänsä kautta, ja Greta Gerwigin taukoamaton slapstick-tykitys etenee kuin iloinen leikkijuna.
Silti jo alkukohtaus lähes tyrmäsi, sillä se toistaa tuttua suurleffaa Avaruusseikkailu 2001 musiikkeineen kaikkineen. Nyt eivät apinat ole liikkeellä, vaan pikku tytöt puettuina kuin äidit ennen vanhaan. He hoitelevat nukkevauvojaan, kunnes havahtuvat eka kuvassa näkyvään hoikkaan ilmestykseen. Kun tyttöjen maailmaan putkahtaa Barbie, vauvanuket paiskataan kiviin, tätimäiset vaatteet riivitään yltä.
Näin siirrytään Barbielandiin. Olen täysin ummikko näiden pitkäkoipisten kaunottarien kanssa. Wikipedian avulla selvitin muun muassa sen, mitä Mattel tarkoittaa. Leffan mittaan firman keskeisyys nukkebisneksessä käy ilmi. Nyt tiedän myös sen, että Barbie-tuotantolinja perustettiin 1959, jolloin pääsin ylioppilaaksi. Olen siis auttamatta liian vanha ja ulkopuolinen. Kunnolla en muista sitäkään, leikkikö 1961 syntynyt tyttäreni Barbie-nukeilla. Mitään Barbie-buumia en tiettävästi ole nähnyt myöskään tyttärentyttärillä tai pojantyttärellä. Asiasta on syytä keskustella, kunhan pääsemme nokikkain. Leffa itse asiassa tarjoaa mojovan annoksen äiti–tytär-suhteiden tarkasteluun.
Kova juttu on se, mitä kenkiä tyttö käyttää: korkkareita vai terveyskenkiä? Outo Barbie eli se, jolta on leikelty tukkaa ja sotattu naamaa, opastaa kantapäänsä löytänyttä, muutoksiin ja kuoleman mahdollisuuteen havahtunutta Barbieta.
Leffan perusteella Barbiet näyttävät merkinneen feminististä
vallankumousta. Poikakaveri Ken on pelkkä statisti sinkkutyttöjen
maailmassa, kunnes hän hyppää Barbien auton takapenkille. Yhdessä
huristellaan nukkemaailmasta reaalimaailmaan.
Matka reaalimaailmaan herättää myös Kenin. Hän hämmästyy Mattelin pilvenpiirtäjässä, jossa huomaa johtokunnan kokouksessa istuvan pelkkiä mustapukuisia miehiä. Ken haluaa itsekin valta-asemaan. Hetkeksi hän sen ottaa, kun palataan Barbielandiin.
Enempää en referoi leffan tapahtumia. Ne vyöryivät ylle niin, että paljon ehti mennä ohi, kun uusia ilmiöitä ja ajattelun aiheita tulvi esille. Kulttuuriykkösessä myönnettiin, että vähintään tarvittaisiin toinen katselukerta, jotta pystyisi noukkimaan kaikki herkut nähdystä ja kuullusta. Tässä makupalana leffan traileri ja keskeiset näyttelijät.
Ohjaajaa Greta Gerwigiä kehutaan viljalti kaikissa näkemissäni yhteyksissä. Sekin muistetaan mainita, kuinka umpikaupallinen lelu Barbie ja siitä tehty leffa ovat. Silti myös kummankin ansiot myönnetään. Barbin kanssa leikkiessä tyttö on voinut kuvitella itsensä vaikka presidentiksi tai astronautiksi. Polku vauvanukkea hoivaavasta emosta ei olekaan se ainoa oikea, vaan tarjolla on lukuisia sivupolkuja. Ainoa päämäärä tytön elämässä ei siis ole avioliitto. Eihän Barbiekaan havittele Keniä aviomiehekseen. Paremminkin Ken on leikeissä kuin Barbien asuste, sanoivat omakohtaisesti asian tuntevat keskustelijat kuuntelemassani Kulttuuriykkösessä.
Onkohan näillä tyttöjen leikeillä osuuttaa vähäiseen syntyvyyteen esimerkiksi Suomessa?
Me kaksi leffan itse katsonutta vanhusta juttelimme nähdystä pitkään vielä puhelimessa illan tullen. Kaikin puolin repäisevä kokemus näinä sotauutisten mieltä turruttavina aikoina.
7 kommenttia:
Sait aikaiseksi ja näköjään kannatti! Olen vähän miettinyt tätä, mutta olen sitten päätynyt siihen ettei minulla riitä leikkimieltä. Nyt on kyllä niin sateisia päiviä, että tekisi mieli nähdä aurinkoa vaikka leffassa!
No niin, minähän sen kävin katsomassa ja en vielä kerennyt sitä retostella, kun jo ennätit hätiin. Eipä silti , minä tykkäsin ja ihmettelin, sarkastinen parodiahan se oli, reippaasti vielä, mutta minulle se sopii. Meillä Barbie oli tuttu, lähinnä kai ne vaatteet, nukkeja ei ollut kuin kaksi. Suvussa on yksi tosifani, joten en vielä uskalla suuresti selvitellä elokuvan menoa, ettei reppana putoa korkealta. Kaikki muu oli mielestäni ok, mutta mitäs sanoitte siitä ihan lopusta? Siinä se feminismi sai taas kyytiä...vaikka eipä taida tosifani moiseen lankaan juosta.
Enpä tiedä kumpi on parempi, kunnon satu vai muka-satu-järkevine-ohjeineen. Tänään näin Elements-leffan, joka kaiken kuplivan keskellä ohjaili ja opasti arkisesti mallia "äiti-osti-maitoa-ja tiskasi-astiat."
Vastaan yhteisesti Leenalle ja Vanskille, koska en saa näkyville erillisiä kommenttiruutuja.
Kyllähän leffasta paistoi kova yritys suursuosikiksi. Nythän se kuuluu pelastavan leffateattereita, kun porukkaa riittää katsomoihin. Tyytyväisenä Kino Piispanristin kassakin hyrisi, että edellisenä päivänä 80 katsojaa lähes täytti yhden näytöksen.
Kulttuuriykkösen keskustelun kuuntelin toistamiseen. Osallistujat olivat nähneet elokuvan ennakkonäytöksen puoli tuntia ennen ohjelman alkua. Ihmekös että he puhkuivat intoa, jopa euforiaa.
Vanskille sanon, että myös loppu osui johonkin herkkään kohtaan minussa. Tykkäsin itseironisesta sävystä kaiken kuorrutuksen pohjavireenä. Ja olihan tekijänä erittäin taitava nainen, joka selvisi haasteesta loistokkaasti. Nautin feministisestä virityksestä. Ensi viikolla mennään katsomaan Oppenheimeria ja palataan tuttua tutumpaan maskuliiniseen maailman tarkasteluun. Odotan yhtä antoisaa jatkokeskustelua kuin Barbien jälkeen.
Aion katsoa Barbien aivan lähipäivinä. Olisin jo katsonut, mutta kesävieraat, teinipojat, valitsivat Mission Impossiblen ja Indiana Jonesin. Tuli siis tutustuttua action movie -genreen, ja tämä annos "toimintaa" riittääkin pitkäksi aikaa.
Oppenheimerin jo näin, kelpo leffa, pitkä. Keskeltä olisi voinut mielestäni leikata, mutta loppua kohti tiivistyi ja loppu oli hyvä.
Barbie katsottu. Olen kyllä hieman pettynyt. Minusta näistä aineksista olisi saanut "isomman" elokuvan, esim. liikekieli oli aika laimeaa, kun vertaa vaikka Bollywood-genren elokuviin ja yhtään laulua ei jäänyt mieleen.
Sanomakin oli minusta hyvin tavanomainen. Barbiet saavat olla barbieita ja kenit kenejä, allankin saa olla allan. En kyllä oikein ymmärtänyt, miksi Allan oli kuvattu homoksi, eihän hän oikeassa barbimaailmassa ole. Ei olisi voinutkaan sen ajan USA:ssa.
Loppuhan kiertyy alun kanssa yhteen, kun oikeaan maailmaan siirtynyt Barbie (Barbara) on äitiysklinikalla. Haluttiinko sanoa, että nainen voi valita myös perinteisen roolin, ei tarvitse olla toimitusjohtaja tai presidentti?
Ehkä ymmärsin kaiken väärin. Kaikkia viittauksia toisiin elokuviin en varmaan huomannut enkä tietäisi tai tunnistaisi toisellakaan katsomalla, mutta pitäähän elokuvan toimia myös ihan itsenään.
Marjatta on osannut katsoa Barbie-leffaa nukketuntijan silmin. Minulle teki hyvää lukea kriittinen kantasi elokuvan asetelmiin. En näet tunne hahmoja juuri lainkaan. Vain Barbie itse on tullut pakosta tutuksi. Paljon tuntuu vaikuttavan katselukokemukseen se, mitä aihepiiristä tietää. Lissu kiittää arvioistasi.
Jatkan vielä juttua sekä Barbiesta että Oppenheimerista. Oli hyvä katsoa ensin feministinen leffa ja nautiskella sen patriarkaatin hilpeästä käsittelystä. Oppenheimerin myötä oli nieltävä miesten vallankäytön tuhoisuus, kun parhaat älyt oli saatu valjastetuksi äärimmäisen aseen luomiseen. Huimana muistan kohtauksen, jossa kaksi kuorma-autoa poistuu Los Alamosista pommit lavalle sidottuna. Yksinäinen Oppenheimer pyöri hiekassa kuin se manu, joka oli hommansa hoitanut ja sai häipyä.
Vierastin amerikkalaisen leffan moralistista viritystä, kun kenraali Strauss päästi valloilleen kostonhimonsa ja rupesi tuhoamaan Oppenheimeria kostoksi jostakin kokemastaan loukkauksesta. Huomasin, miten minutkin katsojana viritettiin kostonhimoisena odottamaan Straussin ajautumista nurkkaan. Sain palkkion, mutta jäi paha maku suuhun.
Olen nähnyt BBCn 1980 julkaiseman sarjan Oppenheimerista lähes tuoreeltaan Ruotsissa. Paljoa en siitä muista, mutta mitään amerikkalaisversion tapaista kiihkoa hyvä - paha -asetelman julistamisesta ei ainakaan pysyvästi uponnut minuun.
Lähetä kommentti