Sodat ovat vallanneet päivittäisen uutisvirran. Voi kysyä, miksi kaikkien uutisten lisäksi valitsin katsottavaksi Terrence Malikin käsikirjoittaman ja ohjaaman lähes kolmetuntisen toimintaelokuvan Veteen piirretty viiva (The Thin Red Line) vuodelta 1998. Se perustuu James Jonesin romaaniin. Yksi perustelu valintaan lienee Jussi Huhtalan arvostelu, joka ilmestyi syyskuussa 2025 ennen elokuvan esitystä MTV3:ssa. Kiinnostavia pointteja tarjoaa myös Juha Rosenqvist. Hänen tekstinsä mukaan kyse on taistelusta ja lisäksi ihan muusta:
Veteen piirretty viiva kertoo toisen maailmansodan taistelusta, jossa Yhdysvallat ja Japani kamppailivat Guadalcanalin saaren herruudesta. Taistelu on koko elokuvan kehys, vaikka elokuva on kaikkea muuta kuin pelkkä tarina taistelusta.
Mitä imin itseeni elokuvasta? Häiriötä aiheutti katsomisen jakaantuminen kahteen peräkkäiseen iltaan. Mainokset toki poistin mainokset, kun ne ilmaantuivat, vaikka niiden tuotolla kai elokuva oli tarjolla.
Alkuvaiheessa ollaan paratiisimaisen saaren siinä osassa, jossa paikalliset ihmiset hyörivät askareissaan. Sinne vyöryy maihinnousualuksia. Taistelut alkavat vasta myöhemmin.
Paikallisten joukossa liikuskelee yksi jenkki olematta mitenkään sotilaallinen. Käy ilmi, että mies viihtyy puntiksella. Hän pohtii, mistä paha on ilmaantunut ihmisten keskuuteen.
Heinikosta pyrähtää lintuja, kerran leiskahtaa liikkeelle pitkä käärme. Niihin ei pysähdytä, mutta joitakin kasveja joku sotamies rauhoittuu hetkeksi tarkastelemaan. Eversti joutuu selittelemään, miksei kukkulan valloittajille ole saatavilla juomavettä.
Yli kuitenkin päästään, tappioita koetaan. Kukkulan takana levittäytyy japanilaisten leiri. Heitä ei esitetä hirviöinä, vaan jollakin tapaa omituisen näytelmän kärsijöinä siinä kuin hyökkäävät jenkit. Muistan muutaman pysähtyneen oloisen kuvan kahden vihollisen katseen kohtaamisesta. Jotakin sanotaan, mutta kielimuuri on ylittämätön.
Pitkähköinä vaiheina nähdään jenkkejä rämpimässä jokiuomassa. Japanilaisten luodit löytävät aika ajoin kohteensa. Porukan nuorin saa osuman ja ymmärtää kuolevansa. Vaikka kaveria ei jätetä, kuolemaa ei pääse pakoon.
Onnistuneesta hyökkäyksestä selvinnyt joukkue pääsee viikon lomalle rintamalinjojen taakse, saa postia omaisiltaan ja voi heittäytyä ryyppäämään. Kaikille posti ei tuo ilouutisia. Sotamies Witt lukee kirjeestä, että yksinäisyyttä potenut vaimo haluaa avioeron. On löytynyt uusi mies. Tuntuu kuin Witt kuolisi jo tässä, vaikka hän vielä palaa joukkueen mukana taistelutehtäviin. Vapaaehtoisena tiedusteluryhmän jäsenenä hän on se, joka jää sille tielleen.
Kyllä minulle selvisi, ettei Malik tai alkuperäisen tarinan kertoja ole mikään sotaintoilija. Monet kuvakulmat, yksityiskohdat ja näkymät tuntuivat korostavan hämmennystä, miksi ihmeessä soditaan. Perin juurin uupuneilta näyttivät pataljoonan rippeet, kun ne kahlasivat maihinnousualuksiin, tällä kertaa pois vietäviksi.
Kuvagalleria löytyy tästä linkistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti