lauantai 21. marraskuuta 2026

Mummoja, pieniä joutsenia, kasvamista, hajoamista

 


Riikka Pulkkisen Pienet joutsenet (Otava 2026, 448 sivua) on viimeisin kirjaostos. Nyt se on myös luettu. Pulkkisen taito rakentaa tarinaan kerroksia näyttää ärsyttäneen minua Totta-romaanissa, josta kirjoitin tämän blogijutun lokakuun alussa 2012. Pienten joutsenten kohdalla heittäydyn kiitoksiin. Upeasti tarinan runsaat ainekset limittyvät toisiinsa. Tulos on vastaansanomaton, kuten monista arvosteluistakin voi lukea. Niiden asemesta tarjoan vain yhden linkin. Se vie Kirsin Bookclubiin ja Kirsin itsensä innoittuneesti romaania avaavaan juttuun Pulkkisen uutuudesta. Suosittelen painokkaasti.

Kirjan etukannen sisäpintaan on painettu valokuva käsi kädessä seisovista eri-ikäisistä ihmisistä. Kyse on latvialaisten hiljaisesta mielenilmauksesta 23.8.1989. Ihmisketju ulottui silloin kaikkiin Baltian maihin vastalauseena Neuvostovallalle. Pulkkisen romaanin takakannen sisäpinnan kuvassa balettitanssijat seisovat käsikkäin rivissä, taiteenlajin mukaisesti. 

Pjotr Tšaikovskin sävelin Joutsenlampi läpäisee balettina koko romaanin ja tarjoaa mahdollisuuksia rinnastuksiin yhteiskunnan murroksista. Neuvostoliitto hajoaa, Suomi menettää tuottoisan idänkauppansa ja vajoaa talouslamaan. Joutsenlampea harjoittelevien tyttöjen kotioloissa tapahtuu muutoksia, mikä alkaa näkyä myös harjoituksissa. Mari, paras tyttö valkoiseksi joutseneksi jättäytyy pois harjoituksista ja uhkaa kokonaan lopettaa balettitanssin. Perhe on menettänyt omakotitalonsa ja muuttanut vaatimattomalle alueelle, kun taas kertojan perheessä alkavat valoisammat ajat ilman entisenlaisia huolia työttömyydestä. Lopulta Mari palaa muiden joukkoon ja saa ohjaajalta ylitsevuotavan lämpimän vastaanoton. Kaikkien ällistykseksi ohjaaja on lopulta se, joka häipyy ja tiettävästi palaa entiseen kotikaupunkiinsa Pietariksi taas nimettyyn.

Oulussa harjoitukset jatkuvat loppukohtauksesta neuvotellen: menehtyykö pääpari vai jatketaanko neuvostomalliin onnellisella lopulla? Pikku hiljaa selviää, ettei koko balettia pystytä esittämään, vaan on tyydyttävä muutamiin kohtauksiin. Niistä olennaisin on pienten joutsenten tanssi.

Aivan oma juonteensa on kaksi mummoa, entiset kasvinkumppanit ja sydänystävät. Mikä heidät vieroitti toisistaan niin, ettei edes puhevälejä ole tallella?  Sitä kummankin yhteinen lapsenlapsi yrittää vielä aikuiseksi vartuttuaan selvittää. Vihjeitä löytyy sota-ajan kokemuksista itärajalta, mutta varmaa tietoa ei saa. Lukijana heittäydyin pohtimaan asian laitaa minäkin.

Kiehtovaa oli kiitoksista lukea Juha Itkoselle osoitetut sanat, joilla Itkonen oli kannustanut Pulkkista olemaan kaventamatta romaanin tematiikkaa:"Ei ne ymmärrä, mutta älä kavenna." Pitäisi lukea romaani uudestaan. Se minulta jää tekemättä, mutta keskustelu teoksesta jatkuu, kun ystäväni, jolle annan kertaalleen luetun kirjan joululahjaksi, ehtii nauttia Pulkkisen monisyisen tarinan.

Loppuun naputtelen sitaatin sivuilta 86–87. Mari on kutsunut tyttöjä hienoon kotiinsa harjoittelemaan. Kaksi tytöistä jättää venyttelyn, kävelee käytävää ja näkee vanhempien makuuhuoneessa vesisängyn.
Hän ajattelee yhtäkkiä Moonika-hyppyjä, joita hänellä on tapana tehdä äidin ja isän sängyssä. 
Hypyn idea on mennä makuulle ja ponnistaa koko alavartalonsa ilmaan niin että hypyn huipulla ainoastaan pää ja hartiat koskettavat sänkyä. Parasta on, että patja muuttuu trampoliiniksi ja heittää vartalon ilmaan. Kun on aloittanut, Moonika-hyppyjä kannattaa tehdä pikemminkin kymmenen kuin yksi.
Seurauksia pohtimatta hän kysyy Tiinalta, haluaako tämä tehdä Moonika-hypyn vesisängyssä.
--
He menevät Marin vanhempien makuuhuoneeseen, asettautuvat sängylle. Sänky lotisee, on vaivalloista maata.
Hän sanoo än yy tee NYT.
He lässähtävät hypyn jälkeen yhtä aikaa sänkyyn.
He kuulostelevat. Hän pelkää reikää vesisängyssä. Mistä reiän voi päätellä? Lotinaa kuuluu joka tapauksessa. Heidän onnekseen mitään ei lorise lattialle.
Hän kertoo Tiinalle, että Marin isällä ja äidillä on yritys ja jatkuvasti työmatkoja.
--
Yhtäkkiä Mari seisoo ovensuussa ja katselee heitä.
    Tiina nousee istumaan. Sänky urahtaa.
     Hiljainen tuomio laskeutuu huoneeseen.
     Me kokeilimme Moonika-hyppyä, hän sanoo, mutta tajuaa, että selittely ei auta.
     Marin ilme on määrittämätön.
     Vesisängyssä ei missään nimessä saa hyppiä, Mari sanoo.
     He nousevat pois vesisängystä.
     Lähdetään, Mari sanoo.

Bussipysäkillä Mari kysyy, haluavatko he Hubba Bubbaa. He haluavat. Bussissa he puhaltavat vuorotellen vaaleanpunaisia kuplia. Hänen kuplansa lässähtää ikkunaan, jonka takana marraskuun ensimmäinen päivä 1989 kinostuu hitaasti itsensä sisään, muuttuu kaiken aikaa valkeammaksi, valkeammaksi. Hän toivoo, että Mari voisi unohtaa virheen vesisängyssä ja kutsua heidät kylään myös joskus toiste.












Ei kommentteja: