Matkalla itseksi - Riikka Pulkkisen romaani Vieras

Loppua kohden yhä intensiivisempiä hetkiä on tullut vietetyksi Riikka Pulkkisen Vierasta (2012) lukemalla. Romaani vie monille matkoille. Nuori  Maria menettää äitinsä rintasyövälle, kääntyy surussaan sisäänpäin, henkistyy henkistymistään ja horjahtaa uskomaan tuovansa pelastuksen ihmisille Seuraavan saapumisen seurakunnassa. Kuvaus anorexia nervosan etenemisestä porautuu syvälle. Äärimmäisellä rajalla 14-vuotias pyhän nimen kantaja palautuu elämälle. Hän osaa sittenkin syödä!

Muistot äidistä ja omasta sairaudesta kuljettavat Mariaa läpi romaanin. Pappina hän tapaa tumman tyttösen, jonka kanssa ystävystyy ja josta pian huolestuu. Lapsi kiinnostuu Marian opetuksista kirkossa, mutta ennen pitkää joutuu kärsimään omaksumistaan kristillisen laupeuden sanoista. Kiusaajat äityvät niistä rusikoimaan Yasminan lähes hengiltä. Maria potee raskasta syyllisyyttä. Kohun keskeltä hän syöksähtää matkalle ja löytää itsensä New Yorkista, kaupungista, josta äiti oli lähtöisin ja jonne hän ei koskaan palannut.

Suurkaupungissa Maria osuu asumaan tumman, tanssivan Melanien alivuokralaiseksi. Tämäkin kantaa raskasta menetystä, omaan afrikkalaiseen kulttuuriinsa liittyvää. Tanssilla Melanie etsii ilmaisua surulleen ja opastaa Mariaa samalle ruumiin kurittamisen tielle. Ratkaisun hetki koittaa, kun Mariasta hulvahtaa verinoro pitkin reisien sisäpintaa. Kohdun ulkopuolella on siinnyt vieras, joka ei sinne kuulu. Tuntemattoman kanssa vieteyt kiihkeän antaumukselliset ruumiin juhlat eivät jatka elämää.

Maria löytää itsensä maatessaan sairaalassa korkealla New Yorkin pilvenpiirtäjien lomassa. Hän puhuu äidin ratkaisuista isänsä, kotiseurakunnan kirkkoherran kanssa. Oma rakastava aviomies tulee noutamaan Marian takaisin kotiin. Ja kotona Maria alkaa odottaa lasta, jonka syntymä todistaa kahdentumisen ihmettä. Mainitsematta jää, onko tästä ei-enää-neitseellisestä Mariasta pullahtava lapsi tyttö vai peräti poika.

Tiheän, silti selkeästi eri tasojensa ja monien vierauksien välillä liikkuvan romaanin kristillinen pohdiskelu huipentuu viimeiseen ja samalla ainoaan otsikoituun lukuun tai päätösjaksoon Quasi modo geniti. Koska uskonnolliset tekstit ja symbolit ovat minulle enimmäkseen vieraita, katsoin, mitä Internet tarjoaa. Löysin tämän ensimmäisen pääsiäisen jälkeisen sunnuntaita koskevan selityksen:

Ylösnousseen todistajia

 Päivän latinalainen nimi quasi modo geniti (= niin kuin vastasyntyneet) on päivän antifonin (1. Piet. 2: 2) alkusanoista ja viittaa pääsiäisenä kastettuihin. Kun pääsiäisen jälkeisen viikon vietto ajan mittaan rajoittui pääsiäisen jälkeiseen sunnuntaihin, myös kasteeseen liittyvä velvoitus elää "uutena ihmisenä" tuli jumalanpalveluksessa esille erityisesti silloin. 

Kasteen ja tämän sunnuntain yhteys ilmenee myös päivän toisessa latinalaisessa nimessä dominica in albis (= valkoisten vaatteiden sunnuntai, alkuaan pitempi muoto dominica in albis depositis (= pois riisuttujen valkoisten vaatteiden sunnuntai). Kannettuaan koko "valkoisen viikon" kasteessa saamaansa valkoista vaatetta kastetut pukeutuivat nyt jälleen tavalliseen arkiasuun. Heidän tehtävänsä oli tästä lähtien todistaa jokapäiväisessä elämässään ylösnousseesta Vapahtajasta ja hänessä täyttyneestä Jumalan lupauksesta. Tämä lupaus pysyy lujana silloinkin, kun ihminen heikkoudessaan epäilee sitä.

Päivän raamatuntekstit kertovat siitä, että ylösnoussut Jeesus ilmestyi epäileville opetuslapsilleen ja vakuutti heidät ylösnousemuksestaan. Ilo valtasi opetuslapset, kun he kohtasivat Jeesuksen elävänä.
(http://evl.fi/evkirja.nsf/ppFI?OpenPage&id=0050)

Sivistyneistön hillitty murhenäytelmä

Viikon mittaan tunti jos toinenkin on vierähtänyt Riikka Pulkkisen oudonnimistä Totta-romaania (2010) lukien. Kolmen sukupolven toisiinsa livimittyviä kokemuksia ja niistä kumpuavia tunteita pöyhivä kerronta mietityttää minua yhä. Ihailen toki kirjoittajan taitavuutta kolmiodraaman sommittelijana ja kaiken sanoiksi pukijana. Silti jokin lukiessa myös rasitti: liika hienostuneisuus, suvereenin kerroksellinen rakenne, naisen äänen kaiku silloinkin, kun on kyse miehen tunteista.

Voin kuvitella, että lastenpsykiatrituttuni tuskin jaksaisi paneutua kirjaan, jossa uppoudutaan moiseen, paikoin asiantuntevalta kuulostavaan  ihmissuhdepyöritykseen. Esimerkiksi tarinassa tärkeän Eleonora-tytön reaktiot aikuisten tekemisiin saattaisivat paitsi herättää ihailua, myös palauttaa mieleen kaiken sen, mikä muistuttaa ihmisistä terapiatilanteissa. Ei ihme, että tämä tuttuni lukee mieluimmin vaikkapa historiantutkimuksia.

Totta-romaanissa kyse on sivistyneistön tarinasta, pohjakuvioltaan samasta kuin Helvi Hämäläisen Säädyllisessä murhenäytelmässä. Sen 4. painoksen eksemplaarin vuodelta 1952 olen ostanut joskus 1970-luvulla 3,40 markalla. Muistan yli 500-sivuisen romaanin tiheän, yksityiskohtiin paneutuvan kerronnan, samoin sen, että teos synnytti ilmestyessään ison kohun: tunnistettavan takavuosikymmenten sivistyneistöpariskunnan kotiapulaisesta tulee miehen rakastettu.

Kiehtovasti Hämäläisen suurromaani alkoi häämöttää Totta-teoksen läpi lukemisen edetessä. Jollekulle kirjallisuuden opiskelijalle teosten vertailu tarjoaisikin oivan aiheen opinnäytetyöhön. Minä en niin isoon urakkaan ryhdy. Sen sijaan tartun Pulkkisen uusimpaan nimeltään Vieras. Esikoisteos Raja tuli luetuksi tuoreeltaan.

Jätän enemmät pohdiskelut Pulkkisen kirjasta, sillä aiheesta löytyy kosolti kommentteja netistä. Kun avaa vaikkapa tämän linkin, löytyy paneutuvan lukijan tarkkoja havaintoja. Tekstin loppuun kirjoittaja on lisäksi koonnut useita kiinnostavia jatkoyhteyksiä. Kiitos niistäkin.