Maailman ääriin, vuorten uumeniin

 

Kirjakaupasta hankin tuoreeltaan Anni Kytömäen Mirabilis-romaanin (Gummerus 2024), sillä 688-sivuista opusta ei ollut saatavilla e-versiona enkä malttanut jonottaa kirjaa lainaksi. Hitaasti lukemalla nautin pitkään tarkan ja vivahteikkaan kielen varaan rakennetun tarinan käänteistä. Niissä riittää yhä pohtimista.

Ensi töiksi lukemisen jälkeen kokosin tekstin ilmoittamat aika- ja paikkamerkit listaksi. Sisällysluetteloa kirjaan ei ole liitetty. Ensimmäinen näkymä avautuu napakasti otsikolla Äiti. Se viittaa ikiaikaisesti kaikkiin emoihin ja niiden poikasiin. Kalastamaan lähtenyt hylje-emo ei selviydy takaisin saarelle, jolla lapset huutavat nälkäänsä. 

Ihmisemoista tulee tutuimmaksi Iso-Riikka. Eletään vuotta 1865 ja kolme vuotta myöhemmin edelleen Korraharjussa rakentamassa junarataa. Iso-Riikka häikäisee voimillaan. Hän tuntuu kykenevän mihin vain myös kolerasairaiden hoitajana oman äitinsä opein. Läheiseksi tulee kaunis Daniel, jonka Riikka pelastaa kuoleman kynsistä ja tuudittaa sylissään yhteisen nautinnon hetkinä. Mutta Riikkapa kaihoaa jotakin muuta kuin ratatyön myötä urkenevaa asettumista aseman liepeille. Hän liittyy Amurinmaahan toiveikkaina lähteviin. Pieni joukko suuntaan laivaan ja on valmis kiertämään Afrikan eteläkärjen kautta kohti koillista suuren Venäjän kolkkaa. Sinne ei vielä aikoihin yllä mikään rautatie.

Eteläisessä Afrikassa laiva pysähtyy joksikin aikaa. Riikka painelee yksin metsään ja palaa mukanaan kaksoset. Niitä hämmästellään ja kauhistellaan, kuka lienee isä. Riikka ei puhu ei pukahda, vaikka ymmärtää hyvin asiain laidan. Eletään vuosia 1869 - 1870, kunnes päädytään luvattuun maahan. Se sijaitsee lähellä Vladivostokia ja saa nimekseen Päivännousu. Sen ja tähtikaksosten Artturin ja Ellan eli Mirabellan vaiheita seurataan vuoteen 1680.

Tapahtumiin tulee aivan uusi ulottuvuus Leonhard Hess Stejnegerin myötä. Hän järjestää luonnonhistoriallisen museon kokoelmia Washingtonissa ja kirjoittaa aiheista artikkeleita. Museon johtaja toivoo, että Leonhard lähtisi kenttätöihin Beringinsaari asemapaikkana. 

Beringinsaarella talvehti aikoinaan myös haaksirikkoisten retkikunta, jonka sankarillista selviytymistä kerrataan kaikessa tutkimusmatkoja käsittelevässä kirjallisuudessa. Retkikunnan mukana oli saksalainen luonnontukija, jolta merilehmäkin lopulta sai nimensä. Kukaan toinen tiedemies ei ehtinyt nähdä elävää Rhytina stelleriä. (105)

Leonhardin vaimo ei halunnut seurata miestään Yhdysvaltoihin saati Beringinsaarelle, vaan jäi Norjaan ja haki avioeroa. Saari, jonne mies saapuu 1882, tuntuu surujen tyyssijalta, jossa vainajat muistuttavat itsestään. Pikku hiljaa Steller asettuu Leonhardin rinnalla ajoittain häälyväksi seuralaiseksi ja keskustelukumppaniksi.

Vuosien 1882 - 83 mittaan lukija tutustuu myös Sašaan, monen toimen metsästäjänaiseen. Tässä vaiheessa tarinaan kytkeytyy amba, tiikeri, ja kertomukset ryöstetyistä lapsista. Ella ja Artturi ovat jo niin isoja, että pyrkivät metsään Sašan mukana etsimään amban jälkiä. Pian katoaa vaalittu ja vahdittu pikku-Niilo. Tiikerin syömäksi? Iso-Riikka päätyy lähettämään kaksosensa isä-Danielin huomaan Suomeen, mikä tuntuu ihmeeltä. Olen jo unohtanut matkajärjestelyt. Ne kuitenkin hoituivat kuin taikaiskusta.

Kotipuolessa liikkuvaiset lapset osuvat yksiin ratavartijan Vikke-pojan kanssa. Kaikki kolme kehittyvät taiturimaisina temppuilijoina. Heistä muodostuu ryhmä Arcturus, Hadrianus ja Mirabella tähtäimenä oma sirkus. Vikke on nähnyt sirkusesityksen, josta otetaan mallia. Salaiset harjoitukset edistyvät metsäaukiolla. Lähestytään vaihetta, jolloin voitaisiin näyttäytyä yleisölle.  

Mutta, mutta: yksi harha-askel ja Vikke suistuu junan ruhjomaksi. Kohtaus on niin raju, ettei lukijakaan ole päästä siitä yli. Kirjan kieli kannattelee sellaista tunteiden kirjoa, että niihin imeytyy väkisin mukaan. On elettävä sekä Ellan että Artturin mukana menetyksen syövereissä.

Tarina leikkautuu seuraavaksi vuoden 1889 Washingtoniin ja Arizonaan ja pohtii kanjoneita. Leonhard sairastaa. 

Leonhard torkahtaa ja näkee unta, josta jäävät mieleen kuumeen mainingit, maapallon hehkuva ydin, vuorten synty. Hän havahtuu taas, ja ajatukset putoavat rotkoon, törmäilevät seinämiin jotka ovat kovettuneet vain hetkeksi. Leonhard uppoaa kallion mukana planeetan syvyyksiin. Aivot hölskyvät kipeästi kalloa vasten, hän sulaa osaksi magmaa. (208)

Steller ilmaantuu sairastavan juttukumppaniksi. Leonhard toipuu. Hän ei sairastanutkaan tuberkuloosia, vaan jotakin selittämätöntä muuta. Se häipyi vuorilla kuljettaessa.

Tarina palaa  Korraharjuun 1889. Lukijalle esitellään paroni Falkenhöjd, hänen serkkunsa Ulrika Petrova ja Ulrikan poika Andrei. Näistä hahmoista erityisesti paroni ja Andrei kohoavat näkyviksi. Äiti-Riikka esittelee lapsensa paronille. Kalpea ja kaita Andrei on äitinsä kanssa palannut suolakaivoksilta Uralilta.

Lapset poimivat metsämansikoita, paroni heiluttelee kävelykeppiään tai oikaisee selkänsä keppi selän takana kyynärpäiden varassa. Paronia kiinnostavat kasvit. Hän löytää ainokaisen lehdokin, nyppää sen  irti ja jättää nuutumaan sammalikolle. Muistellaan Amurinmaata ja paronin maanmittauksia. Kävellään. 

Falkenhöjd pysähtyy polulle, ja hänen ylitseen kaartuvat pähkinäpensaiden oksat. Hän puhuu maallisia, luonnonilmiöistä jotka nimensä mukaisesti osoittautuvat yksi toisensa jälkeen luonnollisiksi, mutta silti hän seisoo pähkinäholvistossa kuin kirkossa. Ylhäällä männynlatvat humisevat urkuina niin voimakkaasti, että hänkin jää kuuntelemaan. (223)

Löytyy runsas kasvusto metsäorvokkeja. Ella kysyy, mikä kasvi se on, ja kuulee paronilta nimen Viola mirabilis. Tyttö ja paroni ovat huomanneet myös toisensa. Vuosia vierii ja heidän välillään roihahtaa piilossa pidettävä lempi.

Seuraa toinen toistaan vaikuttavampia käänteitä tarinan ihmisten jatkaessa elämäänsä. Tutkailen merkintöjä papereista, joihin kokosin tarinan vaiheet vuosilukuineen. Jo ennen koostetta olin ymmärtänyt, kuinka luja rakenne kirjassa on. Kronologia tuntuu luonnolliselta ratkaisulta, kun kerran seurataan sekä maapallon että eläin- ja kasvikunnan muotoutumista ihmislajin vaikuttaessa kasvavassa määrin kaikkeen, mihin se yltää.

Vuorten uumenista etsitään kultaa, mutta Uralilla louhitaan suolaa, kun kultaa ei löydy. Paronin mailla Suomessa hämmästellään Vinkalovuorta ja sen uumeniin yltävää onkaloa. Paroni haluaa vallata vuoren ja rakentaa sinne muutakin katsottavaa kuin maisemat. Hanke horjahtaa lähes katastrofiin.

Muutamien henkilöhahmojen, kuten Leonhardin, kypsyminen näkemään monien eläinlajien hupenemisen, jopa katoamisen tyystin, tuntuu uskottavalta. Tieto lisää tuskaa. Silti kirja päättyy valoisaan näkymään. Mykistyin oivaltaessani, ettei yksikään juonensäie jäänyt vaille ratkaisua. Elämä jatkuu.

***

Lopuksi hetki narinaa: 

Suren sitä, että Elisa Kirja siirtyi ykskaks osaksi Bonnierin BookBeatia. En alistu sen kuukausimaksuihin enkä rupea kuuntelemaan äänikirjoja. Sietämättömältä tuntuu, ettei enää voi ostaa e-kirjaa, kuten ennen. Tai en ainakaan ole löytänyt uutta täyden tarjonnan e-kirjojen myyntipaikkaa. Jos ja kun sellainen löytyy, ostan taas ainakin osan kirjoista e-muodossa. Vanhat silmäni kiittäisivät, sillä lukulaitteessa voi justeerata fonttikokoa.

Ymmärrän kirjailijoiden vastalauseita ja sitä, etteivät kaikki enää anna teoksiaan moisille kanaville, jotka maksavat tekijöille pelkkiä pennosia. Niinpä tätä nykyä ostan kirjoja oikeasta kirjakaupasta ja annan niitä eteenpäin, sillä isosta huushollista pieneen muutettuani kirjahyllyjä ei enää ole. Yhtaikaa Kytömäen romaanin kanssa ostin Pajtim Statovicin uutuuden Lehmä synnyttää yöllä. Siinä seuraava luku-urakkani ja -nautintoni.

Margaritassa helmiä kehkeytyy hiljalleen

Anni Kytömäen kolmas romaani, Margarita (Gummerus 2020, 582 sivua, kansi Jenni Noposen), vakuutti Hannu Linnun niin, että diktaattorin pestin saaneena hän myönsi teoksesta Finlandia-palkinnon. Kirjeessä Kytömäelle Lintu perustelee ratkaisunsa:

Kirjan kieli viettelee mukaansa ja sen kerronta kannattelee lukijaansa värikkään jatkumonsa aalloilla. Kuvaat taitavasti paitsi sitä nollahetkeä, josta Suomen kasvu kohti modernia yhteiskuntaa alkoi, myös yksilön ponnisteluja tuon kasvun välillä järjettömissäkin käänteissä. Osoitat, että kaikki taistelut – niin sota kuin jälleenrakennuskin – aiheuttavat omat uhrinsa. Me lukijat tiedämme, että nuo ponnistelut paremman tulevaisuuden hyväksi jatkuvat edelleen.

Päähenkilösi Sennin poikkeuksellinen luonne, urheus, inhimillisyyden ja itsekkyyden yhdistelmä, sekä hänen luonnon ja ihmisten aktivoima mielikuvituksensa saavat lukijan pitämään häntä ystävänään. Kirjasi muistuttaa meitä siitä, että vakavimmat vammat eivät ole fyysisiä. Pahimmat vauriot kohdistuvat mieleen, ja sellaiset vaikuttavat sukupolvesta toiseen. Tästä luonto toimii hyvänä vertauskuvana.

Kirja alkaa sotatapahtumasta. Takautumina niihin palataan vielä neljästi vuodesta 1950 aina vuoteen 1955. Paikat vaihtuvat Kankaristosta Tampereeseen ja Helsinkiin, kunnes päädytään Keski-Suomeen. Kaikkiaan lukuja on 45. Viimeisessä Senni rahtaa ämpäreissä simpukoita Haukkakorvessa virtaavaan jokeen yhdessä piirimetsänhoitaja Antin kanssa. 

Alusta asti Margarita otti valtaansa. Sennin tapa ajatella ja toimia sitoivat minut mukaan niin öisiin surun ilmauksiin kuin arkisiin töihin kylpylässä. Pääsin lähelle asiakkaita, joita Senni hieroo isänsä oppien mukaisesti ja kuulee yhä isän ohjeita kuin tämä olisi paikalla. Senni tarkkailee hoidettaviaan, mukautuu heihin, mutta pysyttelee ammattiroolissa. Itsestään ei sovi puhua, vaan tilan ottakoon asiakas. 

Yö hupenee. Olen valvonut toista tuntia, enää tuskin saan unta. Silkkitäkki on tummanpunainen mutta pimeässä musta, peiton reunan yli käännetty lakana heijastaa varhaisen aamunkajon. Liikuttelen jalkoja ja käsiä, etteivät ne puudu täkin painosta. Koetan hillitä kahinaa, jotta äiti luulisi minun nukkuvan.    

Äiti ei vieläkään ymmärrä, että jos itkee öisin, pitää itkeä kunnolla, hiljaa mutta tasaisesti. Heti kun pidätellyt nyyhkäykset kantautuvat kamarista, ravistun valveille, sillä minut on koulutettu havahtumaan poikkeavuuksiin niin eleissä kuin äänissäkin. Isä käski tarkkailla asiakkaiden hengitystä, koska se paljastaa tärkeitä tietoja ihmisen voinnista. Katkonaisesta hengityksestä on syytä huolestua. Äidin itku särkee yöt säpäleiksi, joita on vaikea koota enää yhteen. Väsyn valvomiseen ja häneenkin, vaikken saisi.   

 Olehan kiltisti, Senni, isä sanoi viimeisen kerran lähtiessään, väkinäisen leikkisästi parikymmenvuotiaalle. Ja minä olen. En kysy, en pakota äitiä kertomaan. Mieluummin valvon, sillä jos hän alkaisi puhua isästä ja turhasta kuolemasta, ääneti pystyttämämme rakennelma luhistuisi.   

Parin vuoden ajan itkimme isää mihin tahansa vuorokaudenaikaan, yhdessä ja erikseen. Se oli soveliasta, sitten oli aika jatkaa elämää kuten muut menetyksiä kohdanneet.    Hoidamme päivämme alusta loppuun asianmukaisesti. On kotiaskareita ja työkiireitä, yhteiset aamiaiset ja iltapalat joiden jälkeen juttelemme arkisia, toivotamme kauniisti hyvää yötä ja vetäydymme omiin oloihimme. Minä kiskon keittiön sivustavedettävän auki, äiti paneutuu levolle kamariin. Järjestelmä on hyvä mutta ei toimi, sillä olen alkanut herätä äidin suruun harva se yö. En tiedä itkeekö hän isää vai onko hänen elämäänsä hivuttautunut toinenkin murhe, tuore tai aikojen takaa.

Molemmat naiset työskentelvät kylpylässä. Yhdessä he käyvät aviomiehen ja isän haudalla aika ajoin. Se mitä Senni tuumii isänsä "sankarikuolemasta", painuu lukijan mieleen yhtenä sotavuosien omituisista tapauksista. Sopuisa aviopari oli kuitenkin ehtinyt tarjota tyttärelle kelpo eväät elämään. Niitä täydensivät isovanhemmat, joiden asuisijoilla Senni kulkee kuin kotonaan vielä vanhusten kuoltua.

Lukemisen edistyessä huomasin, kuinka tutustuin yhä uusiin kunnon ihmisiin olivatpa he kylpylän vieraita tai työntekijöitä. He täyttivät paikkansa ilman suuria elkeitä. Pääsin muun muassa selville ihmiskropasta vaivoineen ja siitä, miten hieronta helpottaa. Perustelut kiinnostivat selitykseksi omille kokemuksille.

Senni tarttuu rohkeasti tilaisuuteen, kun oman äitinsä seuralaisena kylpylään saapunut Aaro osoittaa kiinnostusta. Soudetaan saareen. Siellä tapahtuu se, mitä vailla Senni on ollut. Juhannuksena on määrä kohdata uudestaan isovanhempien paikassa. Tästä käynnistyy uusi, järkyttävä juonne tarinaan. Sennin elämä heilahtaa pahoinvoinnin kierteeseen, eikä lääkäreistä ole apua. Vain äiti tekee voitavansa tyttärensä olon helpottamiseksi.

Lukijalta vaaditaan valppautta, että hoksaa tarjolle tipahtelevat vihjeet, kun talven tullen Senni alkaa päästä tolpilleen ja ratkoo kokemuksiaan. Kylpylän toiminta loppuu, valtio perii maat ja metsät. Hakkuut alkavat, maat möyritään. Tietyt löydöt kohahduttavat. Näillä kohdin romaaniin piirtyy dekkarimaisia juonteita. Ne sitovat lukijan entistäkin tiiviimmin pohtimaan eri tapahtumien yhteyksiä toisiinsa. Perimmäinen päätelmä on yksin Sennin, mutta lukijakaan ei jää ulkopuoliseksi.

Helsinki-jakso tarjoaa huiman ekskursion polioepidemiaan, jonka muistan velloneen kouluvuosinani. Senni päätyy osana lääkintävoimistelijan koulutusta työhön sairaalaan. Kylpylästä tutuiksi tulleita asiakkaita ilmaantuu näkösälle. Kiehtovia yhteyksiä syntyy. Ja simpukat kiertyvät taas mukaan kudelmaan. Niistä muutaman pelastusoperaatio tarinan päätteeksi luo niin huikean loppunousun, että suorastaan hotkin sivuja. Tuntui siltä, kuin olisi kuunnellut suurenmoisen musiikkiteoksen viimeisiä, kiihkeitä ryöppyjä.

Huojentuneena sanon hyvästit Sennille, sillä tulkitsen elämän lupaavan Sennille kelpo jatkoa samoin kuin puhumaan puhjenneelle simpukalle. Se tuntuu kotiutuvan puhtaana virtaavaan jokeen. Pullauttipa  pitkään sisällään vaivanneen hiekansirun kuorensa raosta helmenä avoimeen veteen!

Liitän mukaan vielä linkin, josta pääsee Anni Kytömäen haastatteluun.

Anni Kytömäki: "Jokaisella kirjailijalla on vastuu oman työnsä ympäristövaikutuksista" 

 

Lapsen hauras sitkeys

Anni Kytömäen esikoisromaani Kultarinta (2014) herätti tuoreeltaan huomiota. Se sai palkintoja, vaikka ehdokkuudesta huolimatta jäi paitsi Finlandia-kruunua. Nykytyyliin teosta myyntiin melko pian alennuksella. Itse ostin yli 600-sivuisen mammutin muutamalla eurolla Elisa-kirjan tarjouksesta viime kesänä, mutta lukemaaan ryhdyin vasta äskettäin matkalle lähtiessäni. Hoksasin näet sivujen riittävän pitkiksikin odotusajoiksi lentokentillä ja hotellihuoneessa. Ei aikaakaan, kun lukeminen vei mukanaan. Lopulta kävi niin, etten kotiin palattuani enää voinut keskeyttää hommaa kuin vaivoin yösydämeksi. Samoin näyttää käyneen monille muille. Muun muasssa Kirsin kirjanurkasta tapasin taas lukijan, jonka mainintoihin ja tuntemuksiin olen tottunut tukeutumaan.

Elisa-kirjan sivuilla kirja esitellään runollisen osuvasti:

Kultarinta on kertomus miehestä joka päätti jättää tyttärensä kuolemaan. Naisesta joka kirjoitti muuttaakseen maailmaa. Tytöstä joka kasvoi isäänsä rohkeammaksi. Pojasta joka löysi joutsenen pesän ja haistoi mesikämmenen jäljen, taltutti pelon ja kohtasi metsässä villinä kulkevan sydämen.
Kevät 1917. Varakkaan helsinkiläisen metsänomistajan poika Erik Stenfors tapaa Lidian, korpimökistä kaupunkiin muuttaneen työläistytön. Tuttavuus ei etene, ja Erik alkaa etsiä uutta suuntaa elämälleen. Siinä missä toiset liittyvät punakaarteihin tai suojeluskuntiin, poliittisesti puolueeton Erik ottaa suunnaksi pohjoisen erämaan ja metsänvartijan tehtävät. Talvi täydellisessä yksinäisyydessä yllättää luonnontutkijan koulutuksen saaneen miehen. Vielä suuremmat yllätykset ovat vastassa, kun Erik palaa keväällä takaisin Helsinkiin. Suomi on itsenäistynyt ja Lidiasta on tullut lainsuojaton.
Anni Kytömäki maalaa pienillä, tarkoilla siveltimenvedoilla eeppisen tarinan, joka saa hehkunsa tekijän rikkaasta luonnon ja kansanperinteen tuntemuksesta. Esikoiskirjailijan proosa on hallittua ja ilmavaa. Levollinen ja ajaton kertomus rakentuu taiten viritetyistä kohtauksista ja käänteistä, joita synnyttää arvaamaton ja oikullinen elämä itse.

Vahinko, ettei alunperin Gummeruksen julkaiseman kirjan  e-versiosta löydy mainintaa kansikuvan suunnittelijasta. Vai onko kuva napattu jostakin valikoimasta? Satumaisuus tuntuu johdattelevan metsän peittoon. Sinne kirjan tarinoissakin usein kuljetaan. Yksinäisen miehen vähäinen hahmo kuvan oikeassa alanurkassa on olennainen osa teoksen maailmaa. Kovin hyvää selistystä ei löytyne sille, että kuvasta on jätetty pois miehen Malla-tytär, II osan keskushahmo.

Eniten mielessäni pyörii yhä Malla. Hän ehtii juuri aloittaa koulunsa Helsingissä. Vaivihkaa alkoholisoitueen isän mukana tyttö joutuu autokolariin. Sen seurauksena entinen arki on mennyttä. Isä häviää lapsen elämästä, vauras koti myydään, lapsi otetaan huostaan ja viedään kauas maalle. Hänelle ei jää yhteyksiä edes tuttuun hoitajaansa Hannaan. Jopa oma nimi riistetään. Se vaihdetaan Maija Kivikoskeksi. Lapsi sairastuu. Kaikki se, mitä Anni Kytömäki kertoo Malla-Maijan psyykkisestä murtamisesta hänen "omaksi parhaakseen", vavahduttaa lukijaa.

Vuodet vierivät ilman yhteyksiä isään. Lukija saa tietää hänen kohtalostaan, mutta vasta pitkän ajan kuluttua varovainen kirjeyhteys sallitaan. Lasta loukkaa, kun hän lopulta saa isältä kirjeen - avattuna. Kumpikin elää vankina. Lapsen oikeuskäsitysten ja kokemusten ristiriidat eivät silti tyystin murra tyttöä, vaikka kerran täysi katastrofi lähes toteutuu. Kirjan esittelytekstin maininta kuvauksen ilmavuudesta toteutuu mielestäni paitsi luontokuvissa myös Mallan sisäisten tuntojen uskottavissa piirroissa.

Kun tarinaan liittyy yhä kiinteämmin toinen kurjan kohtalon lapsi, Joel, mieleen alkoi kohota muistumia lapsena luetuista saduista. Hataria liittymäkohtia tunnistan yksin metsään selviytymään jätetyistä. Joel on punaorpo, joka ei mene orpokotiin, vaan painelee takaisin metsämökkiin, jonne äiti kuoli. Ja saa kaverikseen karhun! Myös Malla näkee karhun, pelästymättä. Joel ja Malla ovat noin 17-vuotiaita, kun tilanne metsässä kärjistyy. Karhua jahdataan. Joel kuitenkin on jo kaukana, kun pyssymiehet tutkivat mökin. Kuin sadussa ikään nälkiintynyt, rahaton poika kykenee matkaamaan halki Suomen Pohjois-Karjalaan. Siellä kohoaa uljas Isommainen, vaara, jonka kylki ajoittain loistaa kultaisena auringossa. Siitä kirjan nimi Kultarinta.

Huikeata oli lukea, kuinka Malla lopulta selvittää, missä isää pidetään. Ja tyttö murtautuu hyvien ihmisten ylläpitämästä vankilastaan. Karttaa ja kompassia käyttäen hän selviytyy ihmeen omaisesti lopulta Luopioisiin Kukkia-järvelle. Isä löytyy! Matka jatkuu yhdessä. Aivan auki Kytömäki ei kirjoita "satunsa" loppua, mutta minä luen tarinan päättyvän siten, että kaikki tärkeät ihmiset löytävät lopulta toisensa. Ennen Helsinkiin paluuta isä ja tytär päättävät ensin käydä Pohjois-Karjalassa, jonne kummallakin on jo ollut tärkeä kosketus ja josta Mallan kiintymys karhuihin sai alkunsa. Siellähän se karhupoikakin jo on, kun etelän tulijat saapuvat. Pari muutakin säiettä solmiutuu kauniisti onnelliseksi lopuksi tai paremminkin aluksi uuteen vaiheeseen elämässä.

Kerrassaan kiehtova lukukokemus! Kiitos kirjailijalle myös suurenmoisista metsä- ja suokuvauksista. Niistä voi jokainen lukija löytää pitkospuita oman luontosuhteensa päivttämiseen.

Oiva väylä tutustua kirjailijaan avautuu tästä linkistä. Se on Ina Ruokolaisen kirjoittama Metsän tyttö Anni Kytömäki. Jutun on julkaissut Lastensuojelun Keskusliiton kuukausijulkaisu Lapsen maailma 12.12.2014.