Jo viikkoja olen katsellut ikkunoistani aukeavaa näkymää jääkentälle ja tuuminut, että olis kai hyvä yrittää sekaan. Mutta enpä ole saanut itseäni liikkeelle enempään kuin luistinten hakuun kellarikomerosta. Jos huomenna on pakkasta vain kahdeksisen astetta, kuten muistan luvatun, voisin juhlistaa vuoden viimeistä päivää luistelemalla. Tungosta tuskin on.
Tulisi tarkistetuksi sekin, onko yksikään koppi avoinna. Viime keväänä ne suljettiin, kun tihulaiset repivät sisätilat hajalle. Mutta käyhän luistimiin sonnustautuminen lumihangessakin, ellei muuta paikkaa ole. Ja sitten menoksi! Viime talvena aloitin varovasti sauvat käsissä, mutta ihan turhaan. Ei niistä liian lyhyinä ollut apua, jos ei haittaakaan. Siksi toiseksi en ollut kertaakaan vaarassa kaatua. Toisin kävi muutama vuosi sitten Turussa, kun Parkin kentällä kaatua rojahdin aivan rähmälleni: vasemman olkapään supraspinatus-jänne siinä repesi ja sai aiheen kipuilla kiukkuisesti. Paraneminen vei puolitoista vuotta, vaati muutaman kortisonipistoksen ja tiiviin punttiharjoittelun, ei sentään leikkausta. Sitten vasta asettui melko kivuttomaksi.
Vauhdikasta vuodenvaihdetta - kaatuilematta!
