Ollikaisen kirjasta muistin hämärästi, että se sai erinäisiä palkintoja. Niistä ensimmäinen napsahti Hesarista. Esikoiskirjapalkinnon perusteluista ilmenee seikkoja, jotka mieluusti allekirjoitan. Sairastelevana lukijana vällyjen alla minua järkytti se kuva, jonka Ollikainen näyttää vuosien 1867 - 68 nälkäpakolaisista.
Toki historiaa pitkään opiskelleena tiesin tosiasioita Suomen viimeisimmistä suurista nälkävuosista, mutta edes jollakin tavoin omakohtaiseksi koko kauheus tuli kirjan myötä. Hiljan tammikuun pakkaset tarjosivat eteläsuomalaisillekin tuntemuksia puistattavasta kylmyydestä. Vaellapa sellaisilla keleillä yötä myöten lumihangessa tarpoen vailla evästä, vailla lämmintä vaatetusta, vailla tietoa yösijasta saati päämäärästä, jossa odottaisi turvallinen elämä.
Juho repii äitinsä ylös hangesta. Huohottaen Marja lähtee taivaltamaan eteenpäin. Viima repii lunta pellolta ja heittelee sitä, ei osaa päättää, miltä suunnalta kävisi kulkijoiden kimppuun.
Edessä näkyy silta, tie toiseen maailmaan, yhtä valkoiseen, silta, se on vain tumma piste maisemassa.Yhtäkkiä Marja näkee tien sivussa lumen peittämän koiran raadon. Lumihuntu sen päällä on ohut, koira ei ole maannut siinä kauan. Sen kylki on revitty auki, avoimesta aukosta näkyvät oudon harmaat sisuskalut. Se on revitty auki hampailla, Marja ei tiedä, johtuvatko kylmät väreet irvokkaasta näystä vai viimasta. Koira on sama, joka haukkui heitä eilen talolle tultaessa.Marja astuu sillalle. Hän nostaa Juhon syliinsä ja puristaa lasta rintaansa vasten sen minkä voimattomuudeltaan jaksaa. Silta on ahnas kieli, valmiina kuljettamaan kulkijan talven nieluun, tyydyttämään sen koskaan tyydyttymätöntä, loputonta nälkää.Tuuli päättää suunnan, se puskee Marjaa sillan yli. Lumipyörteet lainehtivat hänen jaloissaan, virta ei kulje enää sillan alla vaan sitä pitkin, kohti vastarannan lumilakeutta, johon tie katoaa. (s. 65)
Ollikainen on jakanut kirjansa prologin ja epilogin lisäksi yhdeksään lukuun. Prologissa lukija elää hetken Korpelan torpan lohduttomuudessa, mutta tutustuu myös oppineisiin helsinkiläisveljeksiin Teo ja Lars Renqvistiin. Yhdeksästä luvusta kahdessa on otsikkona Senaattori. Se viittaa J. V. Snellmaniin. Muissa luvuissa seurataan äidin pakkolähtöä kahden lapsensa kanssa kerjäläisinä kohti kuvitelmien Pietaria. Jokaiselle on omistettu oman luku: Mataleenan kirja, Marjan kirja, Juhon kirja. Vain Juhon kirjassa tapahtuu onnellinen käänne. Epilogissa eletään kevättä 1868. Lääkäri Teo, Juhon pelastaja, ottaa kuin ottaakin hoivatakseen myös pian synnyttävää Saaraa. Elämä on voittamassa hyytävän kuoleman ajat.
Ollikaisen pienoisromaani vaikuttaa vahvasti, mutta jotenkin hiljaisesti, huutamatta. Sen lukemista voi vakavasti suositella. Lisäpotkua antaa Elina kertomalla lukukokemuksestaan ja tarjoamalla polkuja muihin Nälkävuotta pohtiviin blogiteksteihin.
