Takatalvi ja Haahtelan Lumipäiväkirja

 

Lukunälän pystyy taltuttamaan äkkiä ostamalla e-kirja. Sellainen ei paljoa maksa, kun on kyse 2008 Otavalta ilmestyneestä Joel Haahtelan Lumipäiväkirjasta. Kannen on suunnitellut Päivi Puustinen.

Olen sen verran lukenut Haahtelaa, että tiesin saavani laadukasta tekstiä suppeassa koossa. Sivuja löytyi tällä kertaa 133, lukulaitteeseen ladattuna vain 103. Takatalven tuiskuissa valinta osui nappiin. Upposin tarinaan, kun uloskaan ei tehnyt mieli.

Eletään torstaita joulukuun 15. päivän aamua Helsingissä. Kertoja, oikeustieteen professori, on toipumassa sairaudesta, lähdössä pitkästä aikaa työpaikalle. Vaimon jäljiltä pöydällä näkyy leivänmuruja sekä lehti siististi taiteltuna. Miehen huomio kiinnittyy ulkomaanosaston artikkeliin:

Katselin artikkelin yhteydessä olevaa naisen kuvaa, hänen tarkkaa ja samalla välinpitämätöntä katsettaan. Naisella oli puolipitkät vaaleat hiukset, jotka kehystivät kasvoja, kaartuivat kaulalle. Se oli nuoruuden kuva, nainen oli korkeintaan kolmenkymmenen. Vaikka kuvassa oli tuttua, siinä oli myös jotain vierasta.

Muisti alkaa toimia. Kyse on Punaiseen armeijakuntaan kuuluneesta Sigrid Eisenbergista, joka oli vapautunut 25 vuoden vankeusajan jälkeen. 

Mies syö kylmää greippiä ja miettii, meneekö vaimo illalla suoraan juhlaan vai mennäänkö sinne yhdessä. Vaimon kotiin unohtaman puhelimen näytölle ilmestyy viesti 

klo 13?

Saman tien se katoaa. Mies lähtee työhönsä, mutta pyörtää ullakolle. Perimmäisestä nurkasta löytyy laukku sisältönään vanhoja lehtileikkeitä ja kirjeitä. Sigrid oli ollut miehen nuoruudenystävä ja rakastettu Heidelbergin opiskeluvuosina, mutta mies irrottautui naisesta ja palasi Suomeen. Vuosikymmenten takaisista kohtaamisista on tallella lukuisia merkkejä. Samoin omasta vaimosta, Erikasta, joka häilyy tarinan alkuvaiheissa olematta läsnä. Illalla aviomies ajaa yksin juhlapaikalle menemättä muiden joukkoon:

Katsoin lasin läpi juhlaväkeä, yritin etsiä Erikaa heidän joukostaan, mutta en nähnyt häntä. Lunta satoi nyt hiljalleen, taivas oli valkea, polkua peitti ohut kerros. Erika ei ollut talossa, mutta hän oli kaikkialla. Löysin merkkejä hänestä sieltä täältä, taskussani oli pieni kirjelappunen, kauppalista, hänen takistaan pudonnut nappi. Ja toisaalta; hänen toinen elämänsä, josta en nähnyt muuta kuin satunnaisia vihjeitä, merkinnän kalenterissa, viestin puhelimen näytöllä, pöydälle unohtuneen kirjan.

Henkilöistä erottuu vielä pariskunnan yliopistossa opiskeleva ja masentunut Laura-tytär. Kvartetti muodostaa jännitekentän, jossa kukin on kokenut ahdistusta ja setvinyt olemisiaan. Kertoja on palaamassa ihmisten ilmoille, muistelee Erikan häipyneen perheestä pariksi kuukaudeksi ja Lauran rankaisseen äitiään mykkäkoululla. Rakastetun palattua Suomeen nuori Sigfrid päätyi 1980 osaksi terroristiryhmää, murhia ja lopulta vankilaan. 

Romaanin II osassa tarina kiertyy takaisin nuoruusvuosiin ja Heidelbergiin asti. Professori lähtee kongressimatkalle Kööpenhaminaan, mutta vaihtaa suuntaa ja painuu Saksaan. Muutaman päivän kuluessa hän jäljittää Sigfridiä, turhaan. Lopulta hän eksyy punaisten lyhtyjen seutuville ja heittäytyy sivuun tutuilta reiteiltään kuin rangaistuksena. 

Viimeisessä, III osassa, tilanne vaitonaisessa keittiössä avautuu, kun Erika tulee kotiin ja aviopari juttelee toisilleen. Heillä on yhteistä menoa illan tullen, sillä tytär on kutsunut vanhempansa merenrantaan. Siellä kirjaimellisesti tapahtuu valaistuminen. 

Kauniiksi lopuksi tunnustan, että aika ajoin luen mielelläni Haahtelan hillittyjä, taiten rakennettuja, kieleltään hiottuja tarinoita. Kuulostaa yllättävältä, että Lumiomenan mukaan Haahtela herättää sekä ihailua että inhoa blogistien keskuudessa, kuten tästä postauksesta käy ilmi. Suosittelen, 

Kohtalona mehiläiset

 

Norjalaista kirjallisuutta tulee luetuksi perin harvoin. Kun Maja Lunden Mehiläisten historia ilmestyi suomeksi 2016 Katriina Huttusen kääntämänä, ostin sen e-versiona jo 2017 nippa nappa neljällä eurolla. Ihmeekseni lukeminen tökkäsi heti alkuun. Lukulaitteella opus kuitenkin säilyi ja aika ajoin muistutti itsestään, kun selasin, mitkä tekstit voisi poistaa. Lopulta piti tarkistaa, miksi jätin lukematta tarinan mehiläisistä.

Kirja alkaa luvulla Tao, Piirikunta 242, Shirong, Sichuan, 2098. 
Eletään siis aikaa 2000-luvun ensimmäisen vuosisadan loppua Kiinassa. Ympäristö ja työntekijät ovat äärimmäisen säänneltyjä. Nuorehko nainen Tao raataa hedelmäpuiden pölyttäjänä, koska mehiläisiä tai muitakaan hyönteisiä ei enää ole kuin muutama.  Ajatuksissaan hän kaihoaa toisenlaista elämää edes 3-vuotiaalle pojalleen Wei-Wenille, jonka kanssa ehtii viettää vain tunnin päivässä. Sekin aika menee vastahakoisen lapsen pakonomaiseen opettamiseen. Myös aviomies Kuan raataa pölyttäjänä. Kumpikin tavoittelee rahan säästämistä, jotta pari voisi hakea lupaa toiseen lapseen. Kerronta etenee niukoin sanoin, karuin lausein kuin sisäisenä puheena. 
Huh, huh: kaikkinainen ankeus nitisti minulta lukuhalut, joita takakannen mainos oli virittänyt:

Lumoava romaani mehiläisten katoamisesta, sukupolvien välisestä jännitteestä ja maailman tulevaisuudesta. 

Vuosi 1857. Suurperheen isä William etsii elämälleen tarkoitusta. Kauan sitten haudattu kunnianhimo herää uudelleen, kun hän löytää mehiläisten kasvatuksen. 

Vuonna 2007 mehiläisfarmari George ymmärtää, että työlle ei löydy jatkajaa. Samaan aikaan mehiläiskuolemien aalto pyyhkii yli maailman ja yksityinen muuttuu yleiseksi: millainen on maailma ilman mehiläisiä?

Vuonna 2098 se on totta ja kiinalaiset pölyttävät puita käsin. Tao toivoo pojalleen parempaa, mutta poika sairastuu ja katoaa. Kuka on vienyt hänet, ja miksi? Arvoitus kiertyy spiraalina takaisin kohti mehiläisopasta kirjoittavaa Williamia.

Maja Lunde (s. 1975) on norjalainen kirjailija ja käsikirjoittaja, joka on aiemmin julkaissut lastenkirjoja. Mehiläisten historia on hänen ensimmäinen aikuistenromaaninsa. Kirja voitti norjalaisten kirjakauppiaiden palkinnon vuonna 2015 ja Fabelprisenin 2016.

Toisella yrittämällä kolmessa aikatasossa nytkähtelevä tarina alkoi pikku hiljaa vetää. Piti sinnitellä kärryillä ykskaks vaihtuvissa aikatasoissa. Kaksi isää ja yksi äiti runsaan vuosisadan päässä toisistaan pyrkii kukin varmistamaan esikoisensa tulevaisuutta. Miehiä yhdistää vankkumaton usko ja itsepäisyys tehdä pojasta toisinto itsestä, mikä tarkoittaa, ettei pojan sovi innostua edes koulunkäynnistä, vaan jatkaa isänsä mehiläistarhan hoitajana. Omista unelmista ja koulutuksesta olisi pelkkää haittaa mehiläistarhurille. Vasta Taon aikalaisille koulutus voisi tarjota vapautuksen orjatyöstä tuhoutuneessa ympäristössä, jossa ylin valta on naisilla tai ainakin yhdellä naisella. Niinpä Tao yrittää väkisin opettaa pientä poikaansa, että tällä olisi vanhempiaan parempi tulevaisuus. Tuhoon tuomittu sekin yritys. Sen vie yksi mehiläisenpisto. 

Mielessä kaihertaa yhä kaikkien kolmen vanhemman pääkköys. Kukaan heistä ei kuuntele esikoistaan, William ei huomaa yhden tyttärensä keskittymistä isänsä mehiläisiin. George ei anna arvoa poikansa ammatinvalinnalle toimittajana eikä saa aikuiseen lapseen luonnikasta yhteyttä, kun tämä kuitenkin auttaa isäänsä mehiläishommissa.

Jonkinlaisen armahduksen henkilöhahmot saavat loppujen lopuksi, kun tiukkojen isien pesissä taas pörrää mehiläisiä ja Tao saa luottotehtävän kulkea kertomassa hyönteisten olennaisesta osasta luonnossa. Tiukkoihin riveihin istutettujen päärynäpuurivistöjen tilalle leviää kukkaketo. Elämä virkoaa, Taon ja Kuanin avioliitto herää sekin eloon. Onnelliseksi vääntynyt loppu ei kuitenkaan vakuuttanut lukijaa, sillä tarinan ihmisten toiminta pysyi raiteillaan. Tuho etenee. Siitä kirjailija tuntuu kantavan painostavaa huolta. Ja minä otin liian tosissani fiktion, koska ärsyynnyin.

Jokaisessa tarinassa tihkuu kuitenkin kiehtovaa tietoa mehiläispesien hyörinästä ja kuningattaren keskeisyydestä pesän olemassa ololle. Tuli väistämättä mieleen oma isäni, joka joskus 1960-luvun lopulla innostui mehiläistarhauksesta. Hän hankki muutaman pesän puutarhaansa Turun Ispoisissa. Ostipa isä uusia kuningattaria Yhdysvalloista asti kaiketi tarhurien yhdistyksen kautta. Vaati tarkkaa ajoitusta ja näppäryyttä siirtää kuningatar tulevaan valtakuntaansa. 

Mehiläisten uurastuksen tuloksena vadelma- ja omenasadot paisuivat. Samoin kävi serkkuni apilaviljelyksille Rymättylän Poikossa, jonne isän innostamana Lahja-serkkuni hankki muutaman pesän. Isä niitäkin kävi aika ajoin hoitamassa mopolla matkaa taittaen. Olin hyvissä ajoin ommellut pistoksen pitävät haalarit sekä isälle että äidille. Harsohatut he taisivat ostaa. 

Hunajasato otettiin talteen linkoamalla saunassa kunnon välineillä. Kaikkea hunajaa ei mehiläisiltä viety, vain sellainen osa, joka sitten korvattiin silkalla sokerilla. Aikamoista touhua hunajan suoramyynteineen! 

Pettymyksiäkin tuli. Voikukkien helottaessa keltaisenaan joku naapuri myrkytti pihaansa niin, että mehiläisiä kuoli paljon. Tietääkseni ohi kävelleet tai pyöräilleet ihmiset välttyivät mehiläisten pistoksilta, samoin kaksi meidän perheen lasta, jotka usein olivat mamman ja papan hoivissa. Mutta kerran puutarhan laidalla yksi vartija suuntasi suoraan korvalehteeni ja tuikkasi kipeästi. Sitä en unohda!

Maja Lunden romaanin nimeä Mehiläisten historia vierastan. Vai pitäisikö uskoa mehiläisten kohta olevan pelkkää historiaa? Ei kai mikään ihme, etten ole tarttunut hänen nyt jo neliosaiseksi täydentyneeseen ilmastosarjaansa.

Lapin miehen epäonni

 

Kirjoittavia Mentuloita on ainakin kaksi: äiti Marjatta ja poika Seppo. Äidin tunnen blogista Marjatan kirjat ja mietteet. Sieltä bongasin tiedon kirjailijasta, joka tunnetaan nimellä Mooses Mentula. Muutamin hakutoimin löysin Turun kaupunginkirjastosta Bon-pokkarina julkaistun romaanin Isän kanssa kahden (WSOY 2013, sivuja 366). Tilasin sen haettavaksi kirjastoautosta. Suotta ei kirjaa kehuta alkusivuilla niin kevyeksi ja käteväksi, että lukeminen onnistuu opusta yhdellä kädellä pidellen. 

Sodankylään sijoittuva tarina asemoi ihmiset Lappiin juurtuneiksi miehiksi ja etelänvariksina paikkakunnalle pyrähtäneisiin kaunottariin. Nämä eivät pitkän päälle kestä pohjoisen yksitoikkoista yksinäisyyttä miesten uurastaessa poro- ja metsähommissa. 

Tutuiksi tulevat isä-Jouni, punatukkainen äiti-Marianne ja heidän murrosikää lähestyvä poikansa Lenne. Jokaista kertoja katsoo suopeasti ja kuvaa uskottavasti, samoin paikkakunnalle opettajaksi saapuvaa Jyriä. Koulussa varsinkin Lenne, isänsä poropoika, koettelee opettajan kestokykyä kuin tarkistaakseen, voiko mieheen luottaa. 

Ei aikaakaan, kun tarvitaan yhteydenottoja kotiin. Äiti saapuu neuvottelemaan, miten pojan saisi talttumaan kelpo oppilaaksi. Ja kuinkas sitten käykään? Neuvotteluja tarvitaan yhä uusia. Yksinäinen opettaja kietoutuu pikku hiljaa Mariannen taikapiiriin. Kumpikin saa toisistaan tarvitsemansa, vaikka tunnistaa tilanteen hankaluuden. 

Tapahtumat etenevät vääjäämättä kohti ratkaisuja, kun Marianne kertoo kotona odottavansa vauvaa. Jouni iloitsee monien keskenmenojen jälkeen. Jyri ei tiedä lapsesta. Vähin erin Jounille kirkastuu, ettei hän taidakaan olla odotetun lapsen isä. Seuraa riitoja, sitten raju huipentuma: Lenne pakenee, hukkaa puhelimensa, Jouni vapauttaa Mariannen hoidokeiksi hankitut villisiat ja usuttaa ison Yrjänä-karjun emakoiden kimppuun. Kostonhurmassa Jouni lopulta ampuu Yrjänän ja myös pienet porsaat. 

Emakkojen kiljunta kesti aikansa, mutta sitten tuli hiljaista. Yrjänä asteli keskellä aitausta olevan kumpareen päälle. Se patsasteli kuin palkintopallilla, katsoi Jouniin ja päästi matalan ja pitkän murinan. Torahampaista roikkui karvaisia nahan riekaleita. Jouni nosti hirvikiväärin hollille, latasi ja tähtäsi huolella etujalan taakse, vähän ruhon keskilinjan alapuolelle. Laukaus kajahti sydämeen, Yrjänä otti haparoivan askeleen, korahti ontosti ja rojahti veltosti maahan. (355)

Kliimaksi osuu aivan loppusivuille. Aavistus siitä, missä Lenne voisi piileksiä, ohjaa pettyneen isän poikansa luokse. Jo ennen tätä onnellista käännettä on käynyt selväksi, ettei Jyri lähde Mariannen mukana etelään. Heidän kahden tarina ei jatku. Jyri tunnistaa itsensä pohjoisen ihmiseksi, vaikkakin vain Lapissa kehnon miehen siittämäksi.

Kirjan nimi saa vahvistuksensa, kun Lenne jää isänsä kanssa kahden, kuten monet muut poromiesten pojat. Äitiä hän pääsee tapaamaan siellä jossain muualla.

Tarina kaikkine käänteineen piti lukijan otteessaan. Uskottavilta tuntuivat myös koulujutut. Lukiessa tuli mieleen, että tarina sopisi kiehtovaksi TV-sarjaksi. Ehkä siitä on jokin näytelmäversio tehtykin, vaikken sellaisista löytänyt merkkejä nettihauin.

Mooses Mentulalta on ilmestynyt WSOYn kustantamana muitakin teoksia, viimeisin romaani on Toiviokoski 2023. Airi Vilhunen kirjoittaa teoksesta Kirsin Kirjaklubin sivuilla 14.1.2024. Suosittelen.

Sikiön kertomaa

 Elämäni on asettunut uusiin raameihin niin hyvin, että kirjan lukeminenkin onnistuu. Taannoin e-kirjana aloittamani Ian McEvanin Pähkinänkuori (2017) piti tosin kerrata alusta asti, että pääsin taas omalaatuiseen kyytiin. Siinä oli pakko kasvaa sikiön myötä ja kuunnella ääniä, joita pojaksi osoittautuva tulokas erottaa äitinsä kropasta ja sen ulkopuolelta. Mikä ratkaisu!

Tässä sitä ollaan, pää alaspäin naisen sisällä. Odotan käsivarret kärsivällisesti ristissä, odotan ja ihmettelen kenen sisällä olen ja mitä on edessä. Silmäni sulkeutuvat kaihoisasti, kun muistan miten kerran ajelehdin läpikuultavassa pussissani, kelluin ja kiepuin uneliaasti ajatusteni kuplassa yksityisessä valtameressäni ja törmäilin läpinäkyvään kalvoon joka väreili ja välitti katalien salaliittolaisten vaimennetut äänet. Se tapahtui huolettomassa nuoruudessani. Nyt, kun olen kokonaan ylösalaisin eikä minulla ole senttiäkään vapaata tilaa ja polvet ovat painuneet kippuraan mahaa vasten, sekä pääni että ajatusteni liikkuma-ala on mennyttä. Minulla ei ole valinnanvaraa, korvani on yötä päivää tiukasti painautuneena näitä hiivatin seiniä vasten. Minä kuuntelen, painan mieleeni ja olen huolissani. Kuulen supateltuja murha-aikeita ja kauhistelen sitä, mikä minua odottaa ja mihin minut ehkä vedetään mukaan.

Näin alkaa hurja sukutragedia kuin Shakespearen draama. Kirjailija itse on viitannut Hamletiin. Myös Macbethin on mainittu häämöttävän McEvanin tarinan taustalla. Oli miten oli, kerronta pitää lukijan otteessaan. Murhaa suunnitellaan. Se toteutetaan omituisesti. Sitten juonitellaan, kun pelätään paljastumista. Kaiken aikaa sikiö pyrkii osallistumaan tapahtumien kulkuun potkimalla napakasti kammionsa seiniä, minkä äiti Trudy kyllä huomaa.

Ihmeellistä on, kuinka paljon kohtuun virtaa tietoja äidin kuuntelemista bodcasteista. Poika kommentoi maailman tapahtumia ja aikanaan poliisien toimia sarkastisesti. Hän punnitsee omia tulevaisuuden näkymiään, kun kuulee äidin rakastajan, oman setänsä, pitävän selvänä, että lapsi annetaan pois heti syntymän jälkeen. Entä jos saisikin raivatuksi sedän häritsemästä äidin ja lapsen elämää?

Piirre piirteeltä hahmottuu melko selvä kuva kauniista äidistä ja runoja pursuavasta John-isästä, joka joutaa murhattavaksi. Samoin tämän nuoremmasta veljestä, Claudesta. Yhteistuumin murha suunnitellaan ja toteuteaan siinä toivossa, että rähjäisenäkin arvokas talo saataisiin haltuun ohi sen oikean omistajan, Johnin.

Juonen kehittely, monet käänteet, henkilöiden ajatukset ja lyhyet luvut puettuina Juhani Lindholmin  notkeaan suomenkieliseen asuun tuottivat mainion lukuelämyksen muuttorumban tauottua. Lisää lukemista on ladattuna lukulaitteeseen. On autuasta nauttia taas kirjoista.

 

 

Ian McEvanin kuva vuodelta 2012.

 

Tässä vielä linkki Hesarissa ilmestyneeseen Samuli Knuutin kritiikkiin Pähkinänkuoresta.

 

Alexis, Charlotan suojatti

 

Otin kopin tästä blogijutusta, jossa Marjatta Mentula kuvaa lukukokemustaan Vesa Haapalan romaanista Alexis Elämänkertomus (Otava 2023). Se kattaa päiväkirjamerkinnöin Kiven elämästä vuodet 1866–1870, niistä pahimpia nälkävuosia olivat 1867 ja 68. Ihmisten hätä näkyy ja tuntuu romaanissa. Alexis potee syyllisyyttä  nauttimastaan suojaisasta olosta Fanjunkarsissa monien nääntyessä pakkasiin. Avaramielisen, pätevän pitokokin Charlotan ruokavaroista moni kerjäläinenkin saa hetkeksi avun.

Lisään Marjatan havaintoihin muutaman seikan. Lukiessa tuntui usein siltä, että kuljin varjona Alexiksen mukana niin metsissä kuin kaupunkireissuilla. Syntyy kuva täydestä miehestä haluineen ja heikkouksineen. Pääsin jyvälle miehen ihmisarkuudesta, mutta myös välähtävistä tarkkailijan oivalluksista ja kuvittelemisen voimasta, kun hän hahmottelee veljeksiään ja valikoi aiheita "osotelmiinsa" palkkioiden toivossa. Vähiin jäävät tulot.

Kolmekymppistä miestä painaa olo Charlotan rahattomana suojattina. Piinaa lisää ympäristön kuiskuttelu suhteen laadusta. Haapalan Alexis huomaa, että Charlotta olisi valmis kosketuksiin, mutta kokee ne mahdottomiksi. Paremminkin Charlotta on hänelle kuin isosisko. Aikoinaan Veijo Meri  tutkielmassaan Aleksis Stenvallin elämä (Otava 1973 todisteli, kuinka saman katon alla asuneiden kesken on väistämättä ollut tositoimia, ei pelkkiä haaveita erotiikasta. Charlotan puuhissa omenankukkien karisteluineen Meri näki rakastuneen naisen höpsähdyksiä. En vakuuttunut. Nyt Haapala tarjoaa ymmärrystä, johon tunnen voivani luottaa. Charlotta arvosti ylirasittuneen suojattinsa kirjallista uurastusta siinä määrin, että oli valmis häätämään omenkukissa pörisevät hyönteiset pudottamalla kukat oksista ikkunan takana.

Marjatta kysyy oman blogijuttunsa lopussa, miten muut Haapalan romaanin lukeneet ovat ymmärtäneet kertomuksen viimeisellä sivulla esitetyn siirtymisen Lake Superiorin maisemiin Pohjois-Amerikkaan. Minulle se oli Alexiksen oma pelastautuminen mielikuvituksen voimalla kauas pois murhaavien kritiikkien ulottuvilta. Veljesten ilmestyttyä neljänä vihkona 1870 Agathon Meurman ehti ensimmäisenä runtata sen. Vielä paremmaksi pani August Ahlqvist, joka pitkässä lehtikirjoituksessaan murskasi Kiven sekä kirjalijana että ihmisenä, mutta ehti itse kuolla ennen Kiven tuotannon arvostuksen nousua uuden vuosisadan vaihteessa. Silloin Volter Kilpi ja Eino Leino muita ennen paneutuivat tosissaan siihen, miten Kivi suomen kielellä hahmotteli maailmoita ja loi runoutta. Hänen tuotantonsa muodosti suomenkielisen kirjallisuuden perustan.  Sittemmin moni tutkija ja kirjoittaja on ansainnut leipänsä poimimalla hedelmiä A. Kiven teoksista.

 Siuntion Fanjunkarsissa käydessä kuulee onneksi juttua myös siitä, kuinka merkittävä mesenaatti Charlotta Lönnqvist on ollut. Hänen hautaansa ei kuitenkaan ole helppo löytää Siuntion kirkkomaalta, mutta Charlotan talon pihalle on laskettu muistolaatta.

 Kiven huoneeessa voi käydä katselemassa kirjoitusvehkeitä ja sänkyä. Charlotan malliin talo tarjoaa tilat pidoille, kuten omasta kokemuksesta tiedän. Nimittäin ennen korona-aikaa ehdimme kokoontua Fanjunkarsiin lasten perheiden kanssa syntymäpäivilleni tammikuun lopussa 2020 ikään kuin 80-vuotispäivän kenraaliharjoituksiin. Niitä ei kuitenkaan seurannut premiääri, vaan karanteeni.

 

Annie Ernaux'n Vuodet – melkoinen löytö

 

Nobelilla palkittu Annie Ernaux'n romaani Vuodet yllätti minut paitsi kerrontatavallaan myös sillä. että kirja puhuu oman ikäiseni naisen suulla. Olen muutaman kuukauden nuorempi kuin Annie, mutta kasvuoloissa, sotakokemuksissa, koulunkäynnissä, opinnoissa ja päätymisessä opettajaksi on paljon yhteistä. Aborttia minulle ei ole tehty, kuten Annielle, jolle toimenpide on ollut kammottava avainkokemus. Itselleni ensimmäisen lapsen saaminen parikymppisenä on ollut merkkitapahtuma, joka ratkaisevasti muutti minussa kaikki asetukset. 

Vapaasta opiskelijaelämästä en tiedä mitään, mutta kirjallisuus, elokuvat ja lehdet auttoivat uimaan ajan virrassa. Katsoin ja luin kiihkeästi sen, minkä perheen tarpeilta ehdin. Opiskeluihin tarrasin viiden vuoden tauon jälkeen. Ranskattaren tavoin pätevöidyn vuosien uurastuksen tuloksena kielen ja kirjallisuuden opettajaksi ja aikanaan mukavasti eläkkeelle.

Annien teksti tuntuu arkisuudessaan perin tutulta, lähes omalta elämältäni. Yksityiset kokemukset kytkeytyvät Ranskan ja maailman tapahtumiin. Romaanin alku vie heti mukanaan muualle kuin omaelämäkertaan:

Kaikki kuvat katoavat.   

 nainen kyykkypissalla keskellä päivää, parakkikahvilan takana, raunioiden vieressä sodanjälkeisessä Yvetot’ssa, sitten hän nousee, kohottaa hamettaan, vetää alushousut ylös ja palaa kahvilaan  

Alida Vallin kyyneleiset kasvot, kun hän tanssii Georges Wilsonin kanssa elokuvassa Pitkä poissaolo   

tynkäkätinen mies Padovan kadulla kesällä 1990, tuli heti mieleen talidomidi, raskauspahoinvointiin 30 vuotta aiemmin määrätty lääke ja aiheesta sittemmin kerrottu vitsi: Tuleva äiti neuloo vauvannuttua ja napsii talidomidia pillerin per silmukkarivi. Ystävätär kauhistelee, etkö tiedä että lapsi saattaa syntyä ilman käsivarsia, johon äiti vastaa: tiedän toki mutta kun en osaa neuloa hihoja --

Tapahtumat soljuvat toistensa lomitse, pisteittä. Välillä etualalle tunkee jotakin henkilökohtaista. Sen voi kuvitella kirjoittajan muistoksi tai tulkinnaksi omasta itsestä, vaikka "minä" antaa paljon tilaa "meille", ellei peräti jättäydy verbien passiivin suojiin. Lapsena herännyt toive päätyä kirjailijaksi toteutuu osana kotoa irtautumista.

 Kirjailijasta löytyy nettihaulla kuvia. Niistä valitsin kolme, joista näkyy iän karttuminen. Romaanin alkupuolta sävyttää osallistuminen mielenosoituksiin, tunnettujen filosofien, elokuvien ja tapahtumien kommentointi. Ironisia sävyjä erottuu paikoin, ihailtavien esikuvien vaihtumiset poliittisten suhdanteiden heilahduksissa. Vain jotkut nimistä, kuten Jean-Paul Sartre ja Simone de Beauvoir, Michel Foucault ja Jean Genet, ovat tuttuja, mutta heidän sädekehänsä himmenee kriittisten silmien seuratessa heidän toimiaan, kunnes kuolema korjaa huomaansa.

Avioeron jälkeen Annie haikailee kirjoittamisen pariin. Hän näkee itsensä etäältä.

Uudessa yksinäisyydessään hän kokee ajatuksia ja tuntemuksia, jotka parisuhde-elämä pyyhkii pois, ja niinpä hän keksii kirjoittaa ”eräästä naiskohtalosta” vuosilta 1940–1985, jotakin sellaista kuin Maupassantin Elämän tarina. Siinä aistisi ajankulun hänen kauttaan ja ulkopuolellaan, se olisi ”totaaliromaani”, jonka lopussa luovuttaisiin kaikista ihmisistä ja tavaroista: vanhemmista, aviomiehestä, omilleen muuttavista lapsista, myydyistä huonekaluista. Hän pelkää eksyvänsä todellisuuden moniaisiin säikeisiin. Miten hän voisi järjestää muistinsa, joka on täynnä tapahtumia, pieniä sattumuksia, niitä lukemattomia päiviä jotka johdattavat hänet tähän päivään.

Mitä vanhemmaksi nainen elää, sitä harvemmiksi käyvät havainnot. Niissä vilahtavat yhä aikuisemmiksi varttuneet pojat kulloistenkin ystäviensä kanssa, satunnaiset päivälliset  perhetyyliin, joulukin. Lapsenlapsia alkaa ilmaantua, naisen rakastajista viimeisin liittyy osaksi "perhettä".

Kirja loppuu antautumiseen. Unelmat kuuluisuudesta kirjailijana olivat haihtuneet:

Hän pysyisi aina oman kielensä, kaikkien  yhteisen kielen sisällä, se oli ainoa väline, jolla hän saattoi pureutua häntä raivostuttaviin asioihin. Alun perin kirjan oli tarkoitus olla taistelun väline. --  mutta nyt hän haluaisi ennen kaikkea tavoittaa valon, joka lankeaa kadonneille kasvoille, hävinneille pöytäkattauksille, valon joka oli läsnä jo lapsuuden pyhäpäivien kertomuksissa ja joka edelleen lankeaa koettujen asioiden ylle, varhaisemman valon.

Kuinka ollakaan, kun kuuluisuutta ei odota, osuu kohdalle  Nobel-palkinnon kokoinen kunnianosoitus! Sen jälkijäristyksenä Annien kustantaja veti kaikki e-kirjat myynnistä. Mutta minäpä ehdin napata Elisa Kirjan tarjouksesta Vuodet-romaanin hintaan 7,90 euroa. Saa nähdä, milloin uudet sopimukset tuovat Ernaux'n kirjoja ostettaviksi. Kirjastoista niitä sentään on tiettävästi ollut saatavilla.

 

Alastalon salissa - herkku kuunneltunakin

 Vuosituhannen alkuvuosina Turkuun asetuttuani tavaksi tuli käydä kesäisin Kustavissa Volter Kilpi -päivillä. Siellä väistämättä törmäsin paitsi Juha Hurmeen Yövieraat-teatterin esityksiin myös kaikkeen mahdolliseen Kilpi-tietämykseen. Pian ymmärsin, että minun oli ihan itse luettava Kilveltä ainakin romaani Alastalon salissa, mieluimmin koko hänen kirjoittamansa saaristolaissarja, jonka muita osia ovat Pitäjän pienempiä ja Kirkolle. Luettu on!

Lukiovuosina äidinkielen opettaja antoi kerran  joululomalla luettavakseni Kilven Batsheban. Kukaan muu ei saanut samaa kirjaa, eikä luetusta koskaan puhuttu, mikä yhä hämmästyttää. Sittemmin luin kirjan uudestaan, kun en lukiolaisena tajunnut tekstiä. Vasta aikuisena tavoitin raamatullisen tarinan hehkun.

Niinpä ennen pitkää ylvästelin Kilpi-päivillä ylläni musta T-paita, jonka opiskelukaverini, kollegani, sittemmin naapurini Marjariitta osti minulle. Paidan rintamus julisti suurin valkoisin kirjaimin:

OLEN LUKENUT ALASTALON SALISSA

Paita on jo käytetty loppuun, mutta omasta hyllystä esiin nostetun 405-sivuisen, Otavan kustantamana yhtenä niteenä 2004 ilmestyneen teoksen alkulehdelle huomasin kirjoittaneeni tämän:

 

Tätä nykyä Kilven pääteoksen voi halutessaan kuunnella Yle Areenassa Esko Salervon ääneen tulkitsemana.  Suosittelen perehtymään tähän Miia Gustafssonin 27.9.2020 toimittamaan YLE-uutiseen. Siitä selviää, mitä kaikkea urakka on vaatinut ja mistä Kilven saaristokuvauksessa on kyse.

Aivan äskettäin äkkäsin kerran illalla kokeeksi tarttua tarjoukseen. Ja kas, tuota pikaa olin taas aivan koukussa sekä Kilven ihmeelliseen kielellä luotuun maailmaan että Salervon tulkintaan Kilven tekstistä. Aikoinaan luetusta romaanista suurin osa oli kaikonnut muistista, joten kertaus kelpasi.

Vasta nyt kuunneltuna Alastalon saliin koolle kutsutut jykevät henkilöhahmot ovat ruvenneet elämään tajunnassani. Mitä tyyppejä he ovatkaan kaikkine piirteineen! Naisista tarjoiluineen esiin ovat marssineet toistaiseksi vain Alastalon emäntä Eevastiina ja tytär Siviä. 

Seitsemäs luku vie lukijan sekä kuuntelijan isäntien muistelemaan tapaukseen takavuosilta, jolloin tullin virkamiehet rommitettiin umpikänniin Alastalon salissa ja tullikapteeni haetaan pöydän alta, niin kuin muukin tullibesättninki, paitsi kokkipoika. Kuuluu kokoontumisten toistuvaan ohjelmaan palata siihen, kuinka tullin nenän edestä tuotiin sokeritopat omiin rantapuoteihin. Mikä mehevä tarina!

Seuraavaksi siirryn kahdeksanteen lukuun, jossa kerrotaan, kuinka sokeritopat pelastuivat ja tulli seilasi myötätuuleen kyörillä Turkuun.

Kuunneltavaa riittää moneksi toviksi, sillä lukuja on kaikkiaan 23. Silmäilin kirjan loppua: totta tosiaan sopimus yhteisvoimin rakennettavasta parkista valmistuu. Alastalon Hermannin komeat manööverit ja muiden kapteenien säestykset paitsi yhteiseksi nautinnoksi  myös  perille pääsemiseksi ovat toki olleet tarpeen. 

 

 Suosittelen myös näitä linkkejä:

Laura Airola HS 28.9.2020 

Tässä vielä linkki kirjallisuusviikkoon Kustavissa.

 

Säikeet katkeilevat

 

 

 Ostin Alex Schulmanin romaanin Överlevarna / Eloonjääneet (suomentanut Jaana Nikula, kustantanut Otava 2021) e-versiona Elisa Kirjasta. Kirjailjan edellinen teos, Polta nämä kirjeet, oli järisyttävää perhehistoriaa, kuten tästä blogijutusta voi päätellä.

Kirjailijan mukaan Eloonjääneet ei suoraan kerro hänen lapuudestaan, vaikka romaanihenkilöiden tapaan kirjailija on yksi kolmesta veljeksestä. Hän on omistanut teoksensa kahdelle veljelleen. Aikuisina tarinan veljekset elävät kukin tahollaan pitämättä yllä yhteyksiä. Mutta romaanin ensimmäisessä osassa, Kesämökillä, pojat ovat kaiken aikaa yhdessä. Toisessa osassa, Soratien tuolla puolen, aikuiset miehet tapaavat, koska heidän äitinsä kuolee ja hänen uurnansa on määrä laskea omaan kuoppaansa isän haudalla. Kaikkien yllätykseksi äidin jäämistöstä löytyy kirje, jossa hän vihdoin kertoo seikkoja, joista ei ole kyennyt puhumaan. Hän myös ilmoittaa, että haluaa tuhkansa ripoteltvaksi kesämökin rantaan, mistä seuraa melkoisia käänteitä tapahtumiin.

Alusta asti tapahtumien yllä leijuu vaimea uhka. Niihin lukija pääsee osalliseksi Benjaminin katseen myötä. Hän tarkkailee perheenjäsenten puheiden sävyä, vanhempien alkoholinkäyttöä, äidin velttoa kättä pitelemässä savuketta, Nilsiä makoilemassa riippumatossa musiikkia korvanapeista kuunnellen. Pikkuinen Molly-koira kieppuu siellä täällä ja kangistuu kauhusta, kun isä nappaa sen syliinsä. Koira on kuulemma totutettava rohkeaksi. Vain Benjamin tuntuu aistivan koiran hädän. Välillä myös äiti kaappaa Mollyn syliinsä ja häipyy jonnekin. Usein vanhemmat myös riitelevät äänekkäästi. Aikuisista välittyy vähä vähältä liisää piirteitä, jotka eivät lupaa turvaa lapsille.

Aina ottaessaan ryypyn isä sanoi lyhyesti ”hei”, kohotti lasiaan kohti yläilmoja ja joi. Hän leikkasi makkaraa niin että pöytä tärisi, olutta läikkyi ja äiti suutahti, mutristi suutaan ja piti lasia koholla kunnes isä oli saanut makkaran leikattua. Isä ei sellaista tietenkään huomannut, mutta Benjamin huomasi. Hän pani merkille kaikki muutokset, pysytteli aina pienen matkan päässä, niin että vanhemmat saivat olla rauhassa, mutta silti niin lähellä, että saattoi seurata keskustelua ja oli selvillä tunnelmasta ja mielialoista. Hän kuuli heidän ystävällisen muminansa, ruokailuvälineiden kolinan lautasta vasten, sähähdyksen kun jompikumpi sytytti savukkeen, äänten virran joka kertoi, että kaikki oli hyvin heidän välillään. 

           --

Veljekset olivat iältään seitsemän, yhdeksän ja kolmetoista, ja kun he nykyisin pelasivat yhdessä jalkapalloa tai korttia, peli saattoi päättyä niin ankaraan riitaan, että Benjaminista tuntui kuin jokin olisi särkynyt heidän välillään. Panokset kovenivat entisestään kun isä usutti heitä toisiaan vastaan ja teki selväksi, että halusi tietää kuka heistä oli paras milloin missäkin lajissa.

          --

Romaanin kansikuvaa hallitsee poika, joka näyttää suistuneen selälleen. Viistoon kirjoitetut tekstit  lisäävät sijoiltaan menemisen vaikutelmaa. Nimi Eloonjääneet vihjaa johonkuhun kuolleeseen. Mutta se, mikä kanteen on kuvattu, vei omat ajatukseni Benjaminin kauhukokemukseen muuntajakopissa, jonka auki repsottava ovi risan aidan suojissa houkutteli astumaan sisään ja koskettamaan johtoihin: VALOKAARI!

Lukija joutuu pohtimaan myös sitä, miksi nimi Molly toistuu. Kesämökillä se on pikku koira, jolle käy kalpaten muuntajakopissa. Sitten nimi putkahtaa yllättäen esiin aikuisten veljesten viedessä äidilleen lahjaksi kissanpentua. Nuorin veli pamauttaa, että kissa olkoon nimeltään Molly, mikä saa äidin suistumaan raiteiltaan. Vielä kerran lukija löytää entistä hankalammin sulateltavan vihjeen. Benjaminin kuulee psykotearpiansa loppuistunnossa terapeutilta jotakin perin juurin järisyttävää. Tapauksen yksityiskohtia ei kerrota. Lukija rakentakoon romaaniin kirjatuista palasista oman ratkaisunsa. 

Jännittävästi kuin elokuvassa kuva veljesten perheestä hahmottuu loppukohtauksesta kerimällä takaisin päin.

1. luku    Klo 23.59

2. luku    Uintikilpailu

3. luku    Klo 22

4. luku    Savupatsas

5. luku     Klo 20

6. luku    Koivujen kuninkaat

Tällä tavoin vuorotellen luvut jatkuvat, kunnes toisessa osassa Soratien tuolla puolen ympyrä sulkeutuu ja palautuu lapsuusajan käännekohtiin. Kellonajoilla on väliä. 

Kaikkiaan lukuja on 24. Viimeisessä kello on 00. Siinä ratkeaa Mollyn arvoitus ja se, miksi Benjamin häpeää. Lukija oivaltaa perheen potevan menetystä. Aikuisten monet inhat tavat lienevät merkkejä menetystä seuranneista itsesyytöksistä ja vakaan vanhemmuuden otteen kirpoamisesta. Vaikka pitkään kesät vietetään tiiviisti yhdessä mökillä, perheenjäsenten väliltä katkeaa säikeitä yksi toisensa perään. Keskeisenä henkilönä Benjamin on se, joka kaipailee muutaman kerran, missä hänen veljensä ovat. He ovat kaikonneet toisiltaan.

Schulman pakottaa tekstiään lukevan porautuvan perheen ihmissuhteisiin jopa niin, että itseään ja omia tekemisiäänkin alkaa kivuliaasti miettiä. Silti tai siksi nautin lukemisesta. 

 

Joenpellon Lohja-sarja puhuttelee yhä vahvasti

Eeva Joenpellon Lohja-sarjan toinen osa, Kuin kekäle kädessä (WSOY 1976, Elisa Kirja 2015), näyttää e-version kansikuvan perusteella haaleammalta kuin painettu kirja, mutta itse tekstissä ei ole mitään vaisua. Ensimmäisen osan tavoin suomalaisten elosta ja oloista muotoutuu moni-ilmeinen kuva sarjan ensimmäisen osan myötä tutuiksi tulleiden henkilöhahmojen kautta. Sisällissodan jäljet tuntuvat yhä, vaikka 1920-luvun mittaan monin tavoin päästään itäisellä Uudellamaallakin vauhtiin.

Hännisten, Grönroosien ja Julinien tarinan käänteitä seuraa mielikseen. Oskari sinnittelee  ilman apulaista kauppansa kanssa, käy keräämässä vuokria ja havittelee hissuksiin metsän ostamista vävynsä Matti Reiman malliin. Salme on saanut ryhtiä tekohampaistaan ja lukulaseistaan. Hän nielee pahemmin nikottelematta lisärasituksen, kun pakkotilanteessa Oskarin äiti tuodaan Salmen hoidettavaksi. Häijy anoppi on piinannut tyttärensä Sofin niin pitkälle, että tämä riuhtaisee itsensä irti äidin lisäksi myös talkkarinpaikastaan. Siinä rytäkässä menee asunto, mutta Sofi ei enää kanna huolta maallisista. Hän on löytänyt tiensä Jeesuksen seuraajien luokse ja ottanut omakseen julistamisen tehtävän.

Hännisten piika Mari säälii emäntäänsä ja yrittää vältellä pahasuista hoidettavaa. Mari kuulee kylillä asioidessa, mitä ihmiset puhuvat. Harkittuina annospaloina hän tarjoilee tietojaan emännälle. Saatuaan vihiä Sofin toimista lahkolaisten joukossa Salme ujuttautuu kerran lahkolaisten kokoukseen nähdäkseen itse, mitä kaikkea siellä tapahtuu.

 Matti Reima, vikkelä automies, sotkeutuu pirtukauppoihin ja rikastuu. Häneltä jää  huomaamatta, kuinka ihmisten häijy katse seuraa hänen toimiaan. Vaimo Inkeri koreilee hepenissään, järjestää kotona juhlia, joissa sievästi puettu piika tarjoilee. Grönroosin Vieno astuu yksikseen Grönroosien mökissä äidin kuoltua. Tammisaaren leirillä nääntynyt Vieno irrottautuu tyystin äitinsä tulenpalavasta kommunismista ja alkaa luottaa maltilliseen kehitykseen lakeja säätämällä. Hän liittyy sosialidemokraatteihin, opiskelee iltakursseilla ja etenee pikku hiljaa sekä työväenyhdistyksen että kunnallishallinnon tehtävissä. Vieno tulee pyytäneeksi apua opettaja-Anjalta erässä hankalassa asiassa. Hintana on, että suhde suloiseen Anjaan herää uudestaan ja kukoistaa tovin, kunnes Vieno ymmärtää vetäytyä erilleen.

Alun alkaen avioliitto Lauri Julinin kanssa on tuntunut Anjasta väärältä, sillä hän kokee isänsä myyneen hänet Julineille päästäkseen paikkakunnan silmäätekevien piireihin. Anja ja Lauri ovat olleet luokkakavereita ja lukionsa ensimmäisten joukossa suorittaneet ylioppilastukinnon. Yhdessä on lähdetty hankkimaan opettajapätevyyttä, mutta onni ei ota asettuakseen yhteiseen kotiin. Kun vielä Anjan lapsen syntymä päättyy katastrofiin, Anja hakee lohtua äkkiratkaisusta. Hän päättää äkkiä ottaa hoiviinsa noin kymmenvuotiaan Sylvin. Tämän perhe on menettänyt tilansa isännän holtittomuuden takia, jota sekä Oskari että Matti-vävy ovat vauhdittaneet. 

Suojeluskunnassa ahkeroiva Lauri joutuu suorittamaan asepalvelusta pariksi vuodeksi kauas kotoa. Anja jää yksin asumaan koululle ja opettamaan, kunnes yläkerran toiseen asuntoon asettuu Laurin sijaisina vanha pariskunta Asser ja Rauha Räty. Anja ei kutsu naapureita luokseen eikä muutenkaan halua pitää yhteyttä. Anja ei edes tajua, kuinka naapurit tarkkailevat askeleita rapuissa ja kuuntelevat korva seinässä ääniä. He kirjaavat muistivihkoon Vienon käynnit Anjan luona ja käynnistävät ajojahdin. Sylvi-tyttö joutuu oman uskossaan kiihkeän äitinsä luokse. Seuraa karkailuja, mutta kaiken sotkun jälkeen Anja on jo häipynyt toiselle puolen Suomea lastenkotia johtamaan. Kuinka ollakaan - kotitilalle asettunut Lauri ja hänen isänsä pelastavat onnettoman Sylvin Julinien hoiviin. Siirrosta tehdään asianmukaiset adoptiopaperit.

Siellä täällä tarinan käänteissä vilahtanut paikkakunnan juro mahtimies Albert Julin, jota Oskari Hänninen on yrittänyt yrittämästä päästyään hännystellä, pääsee komeasti esille romaanin 22. luvussa. Se keskittyy isä-Julinin 60-vuotijuhliin. Niiden valmistelu vihjaa, mihin päädytään:

Albert Julin oli kevään kuluessa mutisten tai puhumattomaksi mennen tehnyt asian selväksi niin että kukaan kylässä ei voinut sanoa olevansa tietämätön. Hän ei halunnut mitään juhlia. Mutta tietäminen oli ymmällä oloa niin kuin kaikenkokoisten asioitten kohdalla usein ja tällaisten varsinkin. Siis käytiin kuitenkin kaupungissa ja ostettiin ne kynttilänjalat, ne kirjoitusvälinetelineet, hopeapäiset kävelykepit ja silmälasikotelot. Julin, kun kerran oli kantansa ilmaissut, ei ollut tietääkseenkään jatkosta. Ei sittenkään kun emäntäpiika neuvottelematta niin kuin oli tottunut työnsä tekemään oikean emännän kuoltua, rupesi pyykkäämään ja siivoamaan, hommaamaan teurastusta ja hankki kokin. Kun tuvassa valmistettiin jo isoja juustoja ja lihahyytelöä ja lihaliemipata henkäili hellalla jatkuvassa askelten jytinässä, Julin haki Laurin käsiinsä ja alkoi neuvotella vinttikamarin remontista.

Koko luku elää lukijan mielessä kuin paras komedia. Päähenkilö vetää suvereenisti roolinsa eikä suostu juhlittavaksi, vaan paukuttaa vasaralla nauloja aina, kun joku porukka puhkeaa pihalla laulamaan. Kaiken kukkuraksi tämä sielultaan hekkämielinen mies pyytää lopulta emäntäpiialta anteeksi toimiaan. 

Siinä vaiheessa, kun Oskari Hännisen puuhat kappalaisen auttamiseksi kirkkoherran virkaan, menevät mönkään, tapahtuu ihme: Julin kolistelee eräänä iltana Hännisten oven takana, pääsee sisälle ja esittää asiansa. Hän kysyy, suostuuko Oskari lautamieheksi. Toisena asiana on Anja, joka ei suostu muuttamaan Julinin emännättömään taloon. Avioero pitäisi saada vireille, jotta Lauri voisi hommata taloon välttämättömän emännän. Julin tarjoaa rahaa Anjalle Oskarin kautta, joka jyrkästi kieltäytyy. Kuin huomaamattaan Oskari on alkanut käydä paikkakuntalaisesta, kun hän oppii olemaan korostamatta itseään. Hänet on lopultakin hyväksytty.

Matti Reimalle käy huonommin. Muualta tulleena hän on yhä oppipoika. Autoilla ajelu, juhlinta ja poliisien avustaminen samoin puheliaisuus ja vikkeläliikkeisyys luetaan hänelle viaksi. Jopa tuomari, jolle Matti on toimittanut konjakkia, hylkää ja tuomitsee auliin apurinsa pirtuhommista muutamaksi kuukaudeksi vankilaan.

Paljon olisi sanottavaa myös romaanin äideistä ja tyttäristä. Salme osaa ihmeeksi itselleenkin toimia tukena Anjalle, kun tytär on heikoilla. Jopa ylpeä Inkeri etsiytyy äidin luo, kun kaikki Matin luoma komeus tuntuu romahtavan. 

Aivan erityinen äitihahmo on poikaansa Oskaria ihaileva ja tytärtään Sofia yrmivä Salmen anoppi. Asetelmaan sisältyy jotakin hyvin arkaaista. Miniöitä lienee useimmin nujerrettu kuin kannustettu. Lisäksi näille on sysätty ylenmäärin töitä. Hyvältä tuntui lukea Sofin tempautuminen irti mahdottomasta pakkotyöstä. Olen vuosikymmeniä sitten läheltä nähnyt erään miniän piinaa enkä myöskään itse alistunut siihen rooliin, johon appiukkoni yritti minut pakottaa.

Eeva Joenpellon parissa jatkan lukemalla seuraavaksi Lohja-sarjan kolmannen osan Sataa suolaista vettä (WSOY 1978). Odotan edelleen nauttivani sekä tekstin tiheydestä että henkilöhahmoista. Joenpelto tuntee kotiseutunsa ihmiset ja luo uskottavasti ikään kuin suomalaista mikrohistoriaa 1920-luvun painotuksin. Hän näyttää, kuinka hankalaa ulkopuolisten suomalaisten on asettua Lohjan seutuville. Puheenparsi jo karsii. Paikkakuntalaisten murre, jota varsinkin Salme ja hänen piikansa puhuvat, tuntuu vaikealta, jopa sietämättömältä, vaikka itsekin olen syntyisin Lounais-Suomesta. Ihmekös, että itäisestä tai keskisestä Suomesta alkuisin olevien sopeutuminen Lohjalle vie vuosikymmeniä.

Tässä linkki sarjan ensimmäisestä osasta kirjoittamaani juttuun.

 

"Elämän ankaruudessa on sen komeus"

Poimin otsikon  Jottei varjos haalistu -romaanin avaussivulta. Jylhä toteamus on peräisin Eeva Joenpellon isoisältä, jonka vaiheista ihmiset kautta rantain olivat puhuneet myös lapsen kuullen. Kukaan ei selittänyt, mistä oli kyse. Lopulta kirjailijana menestynyt Eeva ryhtyi tosissaan kyselemään ja kaivelemaan dokumentteja. Tuloksena ilmestyi 1986 käsillä oleva jylhä romaani.

Isoisä, perheensä esikoinen, oli menettänyt perintötilan nuorimmalle veljelleen vastoin alkuperäistä testamenttia ja kauppaa. Muiden sisarusten lähdettyä opiskelemaan nuorin sai luvan vielä pysyä kotona. Hän alkoi rakentaa verkkojaan, avioitui ja onnistui huijaamaan vahemmiltaan kaikki tilukset rakennuksineen niin, ettei muille perillisille herunut mitään. Jopa valvomaton sopimus vanhempien syytingistä osoittautui tyhjäksi paperiksi. Vauraalle ratsutilalle naitu tiukka miniä vahti, ettei maitokannullistakaan viety syytinkimökin rappusille. Palkollisten ja paikkakuntalaisten kauhistukseksi vanhukset näkivät nälkää. Heille oli salaa vietävä ruokatarpeita ohi ahneen miniän. Kirjassa hahmo ilmentää kansansaduista tuttua pahaa. Romaanihenkilönä hänellä ei ole muuta ulottuvuutta.

Tekstin takaa kuumottaa kiihkeä sanomisen pakko. Isoisän kokema käsittämätön epäoikeudenmukaisuus vaati päästä päivänvaloon. Siinä tehtävä romaanin Erikalle, joka pitkänä, suoraryhtisenä ja kaitakasvoisena paljolti on Eeva Joenpellon oma kuva. Molemmille yhteistä on myös määrätietoisuus ja läheisistä huolehtiminen. Kumpikin on kasvanut yhdessä pikkuveljen kanssa. Kirjassa Erika hoitaa Julius-veljeään vauvasta asti, sittemmin myös Juliuksen poikaa. Kaikki kolme asuvat yhdessä, kun pojan äiti-Hely on häipynyt teille tietymättömille. Ensi alkuun hän hyppäsi miehensä kaverin, tuomari Eikan luokse, muttei aikaakaan, kun matka jatkui. Eikä eläinlääkärinä pitäjää kiertävä Julius saa toimeksi avioeroa, vaikka nolo tuomari-kaveri asiasta muistuttaa. Julius on asiassa yhtä ponneton kuin isoisä aikoinaan talokauppansa ja syytinkinsä valvomisen kanssa. 

Miesporukka Julius yhtenä sankarina on puuhannut pelastusta sodassa kärsineelle ja kenties miehityksen uhkaamalle Suomelle kätkemällä aseita. Miehet jäävät kiinni, saavat lyhyet rangaistukset ja palaavat pikku hiljaa entisiin hommiinsa. Järvi nielee ennen pitkää pahan päivän varalle kerätyt pyssyt. Lähialueella vallitsee vuokralaisena Neuvostoliitto, mikä ei suuremmin hetkauta Erikaa saati Juliuksen Asko-poikaa. Sotakorvausjunien letkojen nähdään puksuttavan ohi. Ihmekös, että kaikesta on pula. Tätä aihelmaa en muista lukeneeni muista sodanjälkeistä aikaa käsitelleistä romaaneista. Länsiuusmaalaisena Joenpellolla on ollut lähituntumaa venäläisiin.

Erika käy aivan omaa sotaansa. Tosi taisteluun Erika kuulee kutsun, kun menetetyn tilan petturi-isäntä kuolee ja hänet aiotaan haudata sukuhautaan. Sen Erika ottaa asiakseen estää. Sitkeästi hän kokoaa muuta sukua kirjoittamaan nimensä paperiin, jolla hauta voidaan sulkea. Pitäjän kappalainen, "pikkupappi", yrittää tehdä tyhjäksi Erikan hankkeen. Iäkäs kirkkoherra tuntee tarinan kiistan takana, mutta ei oikein jaksa ryhtyä tositoimiin Erikan hankkeen puoltajana. Ihmeekseni pysyin hyvin kärryillä taistelun tuoksinassa ja seisoin tanakasti Erikan joukoissa. Hykerryttävää oli lukea, kuinka Erika joidenkin serkkujensa kanssa tyhjensi paikkakunnan molemmat kukkakaupat. Pula-aikana tarjolla oli vain tekokukkia, mutta niillä loihdittiin haudalle näkymä, jossa riitti seurakuntalaisilla kummastelemista. Ja sukutilan itselleen kaapanneelle oli hankittava erillinen hautapaikka! Tässä yksi romaanin huumorijuonteista.

Lukiessa mieleen juolahtivat Shaksepearen hurjat kuningasnäytelmät, joissa kateus, ahneus, koston- ja vallanhimo ajavat sisaruksia niin toisiaan kuin isiään vastaan. Kuolema ei riitä oikaisemaan sukulaisten umpisolmuun päätyneitä suhteita. Erika säilyttää määrätietoisen tyyneytensä, kirjoittaa valituksia tuomiokapituliin asti, odottaa sitkeästi vastausta. Lopulta se tulee.

Kulminaatio tarinaan syntyy, kun työnsä ja elintapojensa uuvuttama Julius kuolee. Hän on ollut viemässä viimeisiä aseita upotettaviksi järveen, mutta tuupertuu ratin ylle. Auto suistuu ojaan. Erika löytää veljensä, kantaa ensin aseet veteen ja hälyttää sitten vasta apua. Hautajaisiin saapuu ihmisiä kautta pitäjän saattamaan leppoisaa eläinlääkäriä. Kirkko täyttyy. Pikkupappi on pääroolissa ja antaa tulikivenkatkuisten sanojen tulvia. Hän kuvaa vainajaa kelvottomaksi rentuksi tavalla, jota ei ennen ole kuultu ruumiin siunausta toimittavalta papilta. Kuinka ollakaan, ihmisiä alkaa poistua ensin takarivistä, lopulta edestä asti. Vain Erika ja Asko papin lisäksi ovat lopulta jäljellä kirkkosalissa. Pappi jää yksin kirkon vierustalle, kun Juliusta lähdetään hautamaan syntymäpitäjäänsä lähistölle. Pitkä autosaattue seuraa vainajan autoa. 

Pappi parka ei ymmärrä aiheuttamansa skandaalin kokoa. Toiveet kirkkoherran virasta haipuvat, sillä seurakunta ryhtyy valitustoimiin. Yhä useampi seurakuntalainen asettuu Erikan puolelle ilman, että Erika itse enää tekee mitään. Lopulta pappi on se, jolle ei enää ole sijaa pitäjässä. Hän muuttaa pois.

Luin hanakasti Joenpellon luomusta omasta sukuhistoriastaan höystettynä muilla Lohjan ja Sammatin seutuun istuvilla sepitteillä. Erityisen komea on kulmiaatiokohtaan osuva Erikan kuvitelma ratsutilan tapahtumista, jotka sinetöivät perinnönjaon vinouden. Loppua kohden Erikan jylhä hahmo pehmenee melkeinpä rakastettavaksi. Taistelu haudasta on voitettu. Hänellä on varaa seurata tyyneti sivusta, kun velipojan leski kuorii Erikan ja Juliuksen kotoa itselleen tavaroita, jotka tuomari Eikka merkitsee tarkoin listaan. Lopulta kuorma on valmis. Hely, Askon äiti, poistuu auton mukana huomaamatta ikkunasta katselevaa poikaansa, minkä Erika panee merkille. Vanha, rapistunut talo jää pian tyhjilleen, sillä iso tontti kelpaa kunnalle.

Perinnönjaon jälkeen Erika pohtii, mitä tehdä Juliuksen päiväkirjoille. Selvää on, että Erika ja Asko asettuvat uuteen kotiin. Aivan Askon toiveiden mukaisesti se sijaitsee samassa kauppalassa, jossa poika haluaa pysyä - aina! Ratkaisussa häivähtää ripaus kotiseutu-uskollisen kirjailijan itseironiaa.

Joenpelto päättää tarinansa loppunousun asemesta hiipumiseen, mikä sekin vielä hykerrytti.

Erika aukaisi oven kirjat edelleen kainalossa ja he menivät kaikuvien huoneiden läpi keittiöön asti ennen kuin löysivät Eikan. Tuomari oli hiukan nolo ja ojensi Erikalle paperia. Erika pani sen pöydälle, nyökkäsi. Eikka alkoi panna päällysvaatteita päälleen, sysäsi toista kättä monta kertaa vikaan ennen kuin löysi palttoonsa hihan. Hän ei jostain syystä ollut puhetuulella.

 

Puhetta piisaa Veljeksistä

                                                                   

Idea blogijuttuuni ponnistaa lokakuun mittaan radiossa ja lehdissä julkaistuista Kivi-jutuista, jotka vuosittain kuuluvat ohjelmaan Aleksis Kiven päivän (10.10.) tienoilla. Tänä vuonna Juha Hurme on  antanut aihetta erityisiin pohdintoihin kääntämällä Seitsemän veljestä nykysuomeksi. Monissa YLE Ykkösen ohjelmissa Hurme on vuolaasti hehkuttanut paitsi Kiveä myös omaa aikaansaannostaan eikä suotta, sillä minunkin kirjahyllystäni opus löytyy. Sain sen tuoreeltaan lahjaksi. Kuvassa kaikki kolme kansien väliin pakattua Seitsemän veljestä -teosta, joihin pääsen käsiksi kotonani. Lisäksi tallessa on Elisa Kirjasta maksutta ladattu Veljesten e-versio tekstinä.

 

 Muhkea nahkaselkäinen teos (WSOY 1949) on peräisin edesmenneen aviomieheni vanhemmilta. Juha Hurmeen käännös (Otava 2021) komeilee mustanpuhuvissa kansissa. Etualan resuinen taskukirja (WSOY 1966) kertoo kovasta koulukäytöstä opettajavuosiltani.

Nahkaselkäisen kirjan alkulehti paljastaa, että Akseli Gallen-Kallela on somistanut painoksen.

Romaanin tuttu alku on tarjolla vaikuttavin koristein. Paikka paikoin kuvia löytyy lisää sekä värillisinä että mustavalkoisina. Fraktuurakirjaimet tuntuvat luontevilta A. Kiven tekstissä, koska niillä kirjat pääosin painettiin vielä 1900-luvun alkuvuosina. Koen ne koristeellisen kulmikkaina hiukan vaikeaselkoisiksi, koska olen tottunut antiikvalla tuotettuun pränttiin.

Tuskin ihan äkkiä otan uudestaan esille nahkaselkäistä, raskasta teosta ainakaan vaalealla lattialla kuvattavaksi, sillä nahkaväri sotki mattoa. Pesu vaati ponnisteluja, mutta puhdasta tuli.

                                                                             ***

 

Pokkarin olen lukenut moneen kertaan. Naurattaa, kun selailen resuista kirjaa ja silmäilen merkintöjä sivujen reunoissa. Muistan, kuinka hikoilin auskultointivuonna Tampereen normaalilyseossa erään lukioluokan kanssa. Yritettiin pureutua juonen ja symmetrisen rakenteen takana pilkottaviin merkityksiin, saada otetta kielestä ja huumorista. 

Ihan vapaaehtoisesti lukiolaiset tuskin olisivat luku-urakkaan ryhtyneet. Kyllähän yksi ja toinen muistaa homman hankalaksi omilta kouluajoiltaan. Onneksi auskuvuonna täkynä oli tarjota teatteriretki Turun kaupunginteatteriin, jossa Kalle Holmbergin ohjaama Seitsemän veljestä herätti taatusti joka iikan tajuamaan A. Kiven huimaa kertomusta kielineen kaikkineen. Sellaisia retkiä olin järjestämässä kolmesti.

Paljon myöhemmin, eräänä Tukholman-vuotena, luin kirjan taas kerran ihan vain omaksi ilokseni. Mutta Skanstullin lukiossa suomenkielisten kokeiluluokkien ylimääräisenä, tilapäisenä suomen kielen ja uskontotiedon adjunktina tarjosin luettavaksi ihan muita kuin Kiven tekstejä. Itse pyöriskelin nautiskellen Kiven mehevässä kielessä, kun piti päivittäin selvitä paljolti ruotsilla. Ihmeeltä tuntuu, että Kivi aikoinaan puhkaisi oman ruotsinkielisen kuplansa ja loi muhkean kertomuksensa veljeksistä suomeksi. 

 En ota uskoakseni, että suomalaisista yhä harvempi kykenee ottamaan vastaan Kiven luomuksen. Eihän sitä koskaan ole luettu tai luetettu niin kuin koulussa. Kiven kielikö tosiaan on niin kova pala, että vasta Juha Hurmeen nykysuomeksi kääntämänä Kiven romaani maistuisi lukijoille. Kopioin muutaman rivin Hurmeen käännöksen alusta malliksi:

Jukolan talo eteläisessä Hämeessä sijaitsee mäen pohjoisrinteellä lähellä Toukolan kylää. Sitä ympäröi kivikkoinen maasto, mutta alempana alkavat pellot, joissa kasvoi  vahva vilja silloin, kun talo oli vielä voimissaan. Peltojen alla laaksossa on apilainen niitty, jonka halki virtaa haaroittuva oja: niitty antoi runsaasti heiniä ennen kuin siitä tuli kylän karjan laidun.

Mainosteksti hehkuttaa käännöstä näillä sanoin:

Vihakiiski, kämäleuka, kavun napu, minun tulee sinua armo. Mitähäh?
Aleksis Stenvallin Kivi-nimellä kirjoittama Seitsemän veljestä, nippa nappa ensimmäinen suomenkielinen romaani, majailee yhä lajinsa top kympissä. Vaan Kiven nerokas, uutta luova ja vähän alakanttiin ilmaisten ilmaisuvoimainen kieli ei ehkä täysimääräisen läpinäkyvästi avarru nykypäivän ihmiselle, romaanin kontekstista puhumattakaan - vai mikä se isojako nyt sitten olikaan...?

Vaan pelko pois! Juha Hurmeen suomentama Seitsemän veljestä asettaa ihailun kohteensa tassille ja tarjoilee meille veljesten miehukkaat tempaukset himppasen käännetyssä muodossa yhdessä kera historiallisten informaatiohippusten kuin mikäkin suomalaisen kirjallisuuden sisäänheittäjä. Mukana tietenkin myös alkuteksti riemun, kielen ja sivistyksen maksimoimiseksi!

Kas tässä mehevää alkutekstiä taustatietoineen e-kirjasta kopioituna:

SEITSEMÄN VELJESTÄ     

Kertomus     

ALEKSIS KIVI     

Seitsemän veljestä ilmestyi ensimmäisen kerran v. 1870 neljänä vihkona, yhtenä niteenä 1873. 

    ENSIMMÄINEN LUKU    

 Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjaisella rinteellä, liki Toukolan kylää. Sen läheisin ympäristö on kivinen tanner, mutta alempana alkaa pellot, joissa, ennenkuin talo oli häviöön mennyt, aaltoili teräinen vilja. Peltojen alla on niittu, apilaäyräinen, halkileikkaama monipolvisen ojan; ja runsaasti antoi se heiniä, ennenkuin joutui laitumeksi kylän karjalle. Muutoin on talolla avaria metsiä, soita ja erämaita, jotka, tämän tilustan ensimmäisen perustajan oivallisen toiminnan kautta, olivat langenneet sille osaksi jo ison-jaon käydessä entisinä aikoina. Silloinpa Jukolan isäntä, pitäen enemmän huolta jälkeentulevainsa edusta kuin omasta parhaastansa, otti vastaan osaksensa kulon polttaman metsän ja sai sillä keinolla seitsemän vertaa enemmän kuin toiset naapurinsa. Mutta kaikki kulovalkean jäljet olivat jo kadonneet hänen piiristänsä ja tuuhea metsä kasvanut sijaan.--

Ja tämä on niiden seitsemän veljen koto, joiden elämänvaiheita tässä nyt käyn kertoilemaan.    

Veljesten nimet vanhimmasta nuorimpaan ovat: Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri ja Eero.

          -- 

 Kiven Veljesten puffaajiin ja liiasta lukemisen vaivasta päästäviin kuuluu myös Juhani Rajalin. Hänen urakkansa tulos löytyy Yle Areenasta äänikirjana:

 Juhani Rajalin päätti lukea Seitsemän veljestä ääneen muiden suomalaisten puolesta, jotta näiden ei tarvitsisi kuin kuunnella.

Aleksis Kiven vuonna 1870 ilmestynyt Seitsemän veljestä oli aikansa kirjallinen skandaali. Romaania ei pidetty ainoastaan avuttomasti laadittuna, vaan myös "hiljaista ja vakavaa viljelijäkansaamme ilkeästi häpäisevänä." Kun kustantajan hyllyttämä kirja vihdoin nostettiin uuteen arvoon, Kiven oivallisesta teoksesta tuli suomalaisen sivistyksen merkkipylväs, jonka kielen mehevyys tahtoo usein jäädä sen kulttuurisen kunnianarvoisuuden varjoon.

                                                                            ***

 Aameneksi tunnustan, että pysyn uskollisena A. Kiven alkuperäiselle tekstille. Veljesten kanssa voi seurustella aika ajoin etenkin alakulon yllättäessä. Jo kieli itsessään tempaa lukijan irti alhosta hymyn karehtiessa suupielissä. Naurun hörähdyksiäkin voi kuulua...

Viha perintönä

 

 

Prologin alkajaisiksi Alex Schulman kertoo motiivinsa kirjan kirjoittamiseen :

”En tiedä, miten kauan jaksan tätä enää.”    

Tuo lause muuttaa vielä kaiken. Vaimoni sanoo sen eräänä iltana keittiössä riidan jälkeen, kun minä olen laittamassa ruokaa emmekä kumpikaan voi olla korottamatta ääntämme. Sanomme toisillemme pahasti, ja minua hirvittää, ettei mitään saa enää korjattua. Ilkeydet muuttuvat aina vain karkeammiksi, ja lopulta menetän malttini ja paiskaan paistinpannun seinään. Tulee hiljaista, kananmaksa leviää pitkin lattiaa. Kaduttaa heti ja ojennan Amandalle käteni. Hän kavahtaa taaksepäin ja katsoo minua eikä asiasta ole epäilystäkään: katseessa on pelkoa.     

Vaistoan vaaran heti. Yritän aavistaa raivokohtaukseni seuraukset. Tiedän, että olen taas ottanut askeleen väärään suuntaa, ja nyt on loppu lähellä. Jos en tee jotain, hän jättää minut.

Lukijana pääsin mukaan oudolle matkalle Alex Schulmanin isovanhempien vaiettuun salaisuuteen. Samalla keriytyi esiin kirjailijan omien raivokohtausten tausta, äidin suvun pitkään jatkunut vihanpito. Mitä olikaan tapahtunut alkukesästä 1932? Tutkimustyön pohjana olivat omat muistikuvat vierailuista isovanhempien luona. Varsinkin erään kirjenipun löytyminen ja sen tuominen aikuisten nähtäville aiheutti myrskyn, jota poika ei voinut ymmärtää. 

Vuosia myöhemmin perheellisenä miehenä Alex Schulman hämmästeli, miksi kummassa hän itse raivostui herkästi ja miksi aikoinaan isoisä oli pelottanut perheenjäseniä. Kuuluisa kirjailija Sven Stolpe hallitsi kaikkia ympärillään, kun taas lempeä mummi Karin Stolpe kutistui kutistumistaan, muttei voinut irrottautua miehestään. Miksi kummassa? Kirjailijaksi kehkeytyneen lapsenlapsen ei auttanut muu kuin hakeutua terapiaan ja haalia kokoon palapeliä, joka voisi paljastaa, mistä oli ollut ja edelleen on kyse. Vastaus löytyy Schulmanin 2018 ilmestyneestä romaanista  Bränn alla mina brev.  Otava julkaisi sen 2020 Jaana Nikulan suomentamana nimellä Polta nämä kirjeet. Omasta sukuhistoriasta ammentavan kirjan tarina on pian tarjolla myös elokuvasovituksena.

Teosta lukee kiihkeästi kuin dekkaria. Hetkittäin mieleen eksyy epäilys tirkistelystä. Onhan kyse kolmiodraamasta, jonka osapuolet ovat olleet Ruotsin kulttuurieliittiä. Nuori Olof Lagercrantz näet rakastuu Karin Stolpeen, mistä aviomies saa aiheen kestovihaansa. Olofkaan ei luovu rakastamasta Karinia. Kirjeenvaihto on kummallekin se, jonka varassa rakkaus jatkuu kuolemaan asti.

Kirja on herättänyt paljon huomiota Ruotsissa. Muun muassa Therese Eriksson kirjoittaa Svenska Dagbladetissa 12. marraskuuta 2018 teoksesta ja otsikoi kritiikkinsä otsikolla Han är på jakt efter familjens giftiga vrede. Tirkistelyvaikutelma häipyy lukijan havaitessa, kuinka tosissaan Schulman yrittää ymmärtää jotakin olennaista elämästä.

Okonstlat och kärnfullt skriver han sig fram längs en väg som börjar och slutar i den egna sårbarheten, som följer dess vindlingar i vad som ser ut som ett uppriktigt försök att förstå något väsentligt om livet.

Airi Vilhunen on koonnut 19.4.2020 Kirsin Book clubiin lukukokemuksestaan vaikuttuneena tekstiä, joka on saanut otsikokseen Alex Schulman: Polta nämä kirjeet – kipeää sukuhistoriaa. Monissa muissakin blogeissa teosta on tarkasteltu. 

Riitta Koivurannan kritiikki Hesarissa 4.4.2020 alkaa sanoilla Lapseni pelkäävät minua. Lue koko juttu, jos mahdollista. Poimin siitä vain todellisten asianosaisten kuvat. Kaikista löytyy tietoja, joten jätän hakemisen ilon kullekin itselleen.

Kääntäjänä tunnetun Karin Stolpen kasvojen vasen puoli näkyy kirjan kannessa. 

                          Kirjailija, kriitikko, luennoitsija Sven Stolpe Bertil Ericssonin kuvaamana.

 

Olof Lagercrantz  kirjailija ja aikanaan Dagens Nyheterin päätoimittaja. Kuva: Juha Kärkkäinen

 

Alex Schulmanin isä oli suomenruotsalainen toimittaja Allan Schulman, joka teki Ruotsissa uran tv-alalla. ”Suomalainen melankolia, minussa on sitä paljon. Myös isäni oli melankolikko”, hän kertoo. Kuva: Magnus Laupa

Etsin vielä käsiini Alexin muutkin kirjat. Ehkä jopa voisin lukea ne alkukielellä, vaikka paikoin tekisi tiukkaa. Lukijan uskaltautuisin taas kielikylpyyn, jossa joutuisin ratkomaan kirjailijan käyttämien sanojen merkityksiä, kun hän rohkenee tarkastella itselleen kipeitä asioita ja luoda niiden pohjalta moniulotteisia romaanirakenteita.

Margaritassa helmiä kehkeytyy hiljalleen

Anni Kytömäen kolmas romaani, Margarita (Gummerus 2020, 582 sivua, kansi Jenni Noposen), vakuutti Hannu Linnun niin, että diktaattorin pestin saaneena hän myönsi teoksesta Finlandia-palkinnon. Kirjeessä Kytömäelle Lintu perustelee ratkaisunsa:

Kirjan kieli viettelee mukaansa ja sen kerronta kannattelee lukijaansa värikkään jatkumonsa aalloilla. Kuvaat taitavasti paitsi sitä nollahetkeä, josta Suomen kasvu kohti modernia yhteiskuntaa alkoi, myös yksilön ponnisteluja tuon kasvun välillä järjettömissäkin käänteissä. Osoitat, että kaikki taistelut – niin sota kuin jälleenrakennuskin – aiheuttavat omat uhrinsa. Me lukijat tiedämme, että nuo ponnistelut paremman tulevaisuuden hyväksi jatkuvat edelleen.

Päähenkilösi Sennin poikkeuksellinen luonne, urheus, inhimillisyyden ja itsekkyyden yhdistelmä, sekä hänen luonnon ja ihmisten aktivoima mielikuvituksensa saavat lukijan pitämään häntä ystävänään. Kirjasi muistuttaa meitä siitä, että vakavimmat vammat eivät ole fyysisiä. Pahimmat vauriot kohdistuvat mieleen, ja sellaiset vaikuttavat sukupolvesta toiseen. Tästä luonto toimii hyvänä vertauskuvana.

Kirja alkaa sotatapahtumasta. Takautumina niihin palataan vielä neljästi vuodesta 1950 aina vuoteen 1955. Paikat vaihtuvat Kankaristosta Tampereeseen ja Helsinkiin, kunnes päädytään Keski-Suomeen. Kaikkiaan lukuja on 45. Viimeisessä Senni rahtaa ämpäreissä simpukoita Haukkakorvessa virtaavaan jokeen yhdessä piirimetsänhoitaja Antin kanssa. 

Alusta asti Margarita otti valtaansa. Sennin tapa ajatella ja toimia sitoivat minut mukaan niin öisiin surun ilmauksiin kuin arkisiin töihin kylpylässä. Pääsin lähelle asiakkaita, joita Senni hieroo isänsä oppien mukaisesti ja kuulee yhä isän ohjeita kuin tämä olisi paikalla. Senni tarkkailee hoidettaviaan, mukautuu heihin, mutta pysyttelee ammattiroolissa. Itsestään ei sovi puhua, vaan tilan ottakoon asiakas. 

Yö hupenee. Olen valvonut toista tuntia, enää tuskin saan unta. Silkkitäkki on tummanpunainen mutta pimeässä musta, peiton reunan yli käännetty lakana heijastaa varhaisen aamunkajon. Liikuttelen jalkoja ja käsiä, etteivät ne puudu täkin painosta. Koetan hillitä kahinaa, jotta äiti luulisi minun nukkuvan.    

Äiti ei vieläkään ymmärrä, että jos itkee öisin, pitää itkeä kunnolla, hiljaa mutta tasaisesti. Heti kun pidätellyt nyyhkäykset kantautuvat kamarista, ravistun valveille, sillä minut on koulutettu havahtumaan poikkeavuuksiin niin eleissä kuin äänissäkin. Isä käski tarkkailla asiakkaiden hengitystä, koska se paljastaa tärkeitä tietoja ihmisen voinnista. Katkonaisesta hengityksestä on syytä huolestua. Äidin itku särkee yöt säpäleiksi, joita on vaikea koota enää yhteen. Väsyn valvomiseen ja häneenkin, vaikken saisi.   

 Olehan kiltisti, Senni, isä sanoi viimeisen kerran lähtiessään, väkinäisen leikkisästi parikymmenvuotiaalle. Ja minä olen. En kysy, en pakota äitiä kertomaan. Mieluummin valvon, sillä jos hän alkaisi puhua isästä ja turhasta kuolemasta, ääneti pystyttämämme rakennelma luhistuisi.   

Parin vuoden ajan itkimme isää mihin tahansa vuorokaudenaikaan, yhdessä ja erikseen. Se oli soveliasta, sitten oli aika jatkaa elämää kuten muut menetyksiä kohdanneet.    Hoidamme päivämme alusta loppuun asianmukaisesti. On kotiaskareita ja työkiireitä, yhteiset aamiaiset ja iltapalat joiden jälkeen juttelemme arkisia, toivotamme kauniisti hyvää yötä ja vetäydymme omiin oloihimme. Minä kiskon keittiön sivustavedettävän auki, äiti paneutuu levolle kamariin. Järjestelmä on hyvä mutta ei toimi, sillä olen alkanut herätä äidin suruun harva se yö. En tiedä itkeekö hän isää vai onko hänen elämäänsä hivuttautunut toinenkin murhe, tuore tai aikojen takaa.

Molemmat naiset työskentelvät kylpylässä. Yhdessä he käyvät aviomiehen ja isän haudalla aika ajoin. Se mitä Senni tuumii isänsä "sankarikuolemasta", painuu lukijan mieleen yhtenä sotavuosien omituisista tapauksista. Sopuisa aviopari oli kuitenkin ehtinyt tarjota tyttärelle kelpo eväät elämään. Niitä täydensivät isovanhemmat, joiden asuisijoilla Senni kulkee kuin kotonaan vielä vanhusten kuoltua.

Lukemisen edistyessä huomasin, kuinka tutustuin yhä uusiin kunnon ihmisiin olivatpa he kylpylän vieraita tai työntekijöitä. He täyttivät paikkansa ilman suuria elkeitä. Pääsin muun muassa selville ihmiskropasta vaivoineen ja siitä, miten hieronta helpottaa. Perustelut kiinnostivat selitykseksi omille kokemuksille.

Senni tarttuu rohkeasti tilaisuuteen, kun oman äitinsä seuralaisena kylpylään saapunut Aaro osoittaa kiinnostusta. Soudetaan saareen. Siellä tapahtuu se, mitä vailla Senni on ollut. Juhannuksena on määrä kohdata uudestaan isovanhempien paikassa. Tästä käynnistyy uusi, järkyttävä juonne tarinaan. Sennin elämä heilahtaa pahoinvoinnin kierteeseen, eikä lääkäreistä ole apua. Vain äiti tekee voitavansa tyttärensä olon helpottamiseksi.

Lukijalta vaaditaan valppautta, että hoksaa tarjolle tipahtelevat vihjeet, kun talven tullen Senni alkaa päästä tolpilleen ja ratkoo kokemuksiaan. Kylpylän toiminta loppuu, valtio perii maat ja metsät. Hakkuut alkavat, maat möyritään. Tietyt löydöt kohahduttavat. Näillä kohdin romaaniin piirtyy dekkarimaisia juonteita. Ne sitovat lukijan entistäkin tiiviimmin pohtimaan eri tapahtumien yhteyksiä toisiinsa. Perimmäinen päätelmä on yksin Sennin, mutta lukijakaan ei jää ulkopuoliseksi.

Helsinki-jakso tarjoaa huiman ekskursion polioepidemiaan, jonka muistan velloneen kouluvuosinani. Senni päätyy osana lääkintävoimistelijan koulutusta työhön sairaalaan. Kylpylästä tutuiksi tulleita asiakkaita ilmaantuu näkösälle. Kiehtovia yhteyksiä syntyy. Ja simpukat kiertyvät taas mukaan kudelmaan. Niistä muutaman pelastusoperaatio tarinan päätteeksi luo niin huikean loppunousun, että suorastaan hotkin sivuja. Tuntui siltä, kuin olisi kuunnellut suurenmoisen musiikkiteoksen viimeisiä, kiihkeitä ryöppyjä.

Huojentuneena sanon hyvästit Sennille, sillä tulkitsen elämän lupaavan Sennille kelpo jatkoa samoin kuin puhumaan puhjenneelle simpukalle. Se tuntuu kotiutuvan puhtaana virtaavaan jokeen. Pullauttipa  pitkään sisällään vaivanneen hiekansirun kuorensa raosta helmenä avoimeen veteen!

Liitän mukaan vielä linkin, josta pääsee Anni Kytömäen haastatteluun.

Anni Kytömäki: "Jokaisella kirjailijalla on vastuu oman työnsä ympäristövaikutuksista"