Nyt kirja on luettu, täydestä syystä. Huomasin näet, että Jalonen on tehnyt oivan pastissin Steinbeckin läpimurtoteoksesta. Hän suorastaan kirjoittaa koko Steinbeckin tarinan oman romaaninsa yhdeksi olennaiseksi juonteeksi. Jalosen teos kuitenkin laajenee paljon ohi sen, mistä Steinbeck puhuu.
Kaikessa traagisuudessaan hykerryttävä on Steinbeckin luoma Lennie, joka ei tahdo pahaa kenellekään, mutta yhä uudestaan paijaa hengiltä niin hiiret kuin koiranpennun. Huonosti käy myös tytölle, joka tarjoaa silkkihiuksiaan Lennien hiveltäväksi.
Lennie on muuntunut Jalosen romaanin Reijoksi, jota myös Rekuksi kutsutaan. Tämä on yhtä väkivahva kuin Lennie konsanaan ja Lennien tavoin kiintynyt kaneihin. Niitä Rekulla on ensi alkuun hoidettavinaan, kun taas Lennien unelma kaneista jää toteutumatta. Kiehtovasti Jalonen tarjoilee lukijalle Steinbeckin juuri Rekun välityksellä. Tämä vaalii aarteenaan kirjaa, joka miltei vahingossa osuu myös Rekun kämppäkaverin luettavaksi.
Tuntuu kuin Jalonen olisi perin juurin järkyttynyt Steinbeckin Lennie-poloisen kohtalosta, sillä hän päätyy luomaan oman tarinansa Rekulle säälliset olot, kun ensin on töytäilty päin seiniä moneen kertaan. Steinbeckillä Lenniestä huolta pitävä ja tämän kanssa työpaikasta toiseen kuljeksiva yli kuusikymppinen George ratkaisee pakkotilanteessa Lennien kohtalon lopullisesti.
Mutta Rekun kanssa yhden kesän töitä paiskinut ja samassa asuntovaunussa työviikot majaillut 17-vuotias O(lli) älyää, kuinka Rekku ehkä voisi pärjäillä joutumatta alvariinsa kahnauksiin kiusanhenkien kanssa. Ollin aloitteesta hänelle järjestyy huolenpitäjä ja kummallekin yhteinen koti. Muistan yhä Jalosen kirjasta näkymän, jossa Rekku tekee sitä, mitä Olli häneltä läksiäisiksi pyytää: Rekku katselee uuden kotinsa ikkunasta ohi ajavia ajoneuvoja ja merkitsee ne viivalla vihkoonsa. Rekku ei ole mikään hiiri, vaan mies, jolla on tehtävä ja paikka ihmisten joukossa. Komeaa!
