Suru pukeutuu valkoiseen

 

Tuntuma syksyn Nobel-palkittuun kirjailijaan on nyt hankittu. Ostin ja luin eteläkorealaisen Han Kangin Valkoisen kirjan (suomentanut Taru Salminen, valokuvat Douglas Seok, Gummerus 2021). Teksti on jaettu kolmeen osaan: 1 Minä, 2 Hän, 3 Kaikki valkoinen.

Jonakin keväänä kertoja on päättänyt kirjoittaa kirjan valkoisesta. Työ oli alkanut listan laatimisella:

Kapalo 

Vastasyntyneen vaate

Suola

Lumi

Jää

Kuu

Riisi

Aallot

Jademagnolia

Valkoinen lintu

Hymyillä kalpeaa hymyä

Valkoinen paperi

Valkoinen koira

Valkoiset hiukset

Käärinliina

Mieleni värisi oudosti jokaisen sanan kohdalla. Tunsin, että minun oli kirjoitettava tämä kirja ja että kirjoitusprosessin myötä jokin muuttuisi. Tarvitsin valkoista haavavoidetta, sideharsoa haavan päälle.

Ei kirjoittaminen silti ottanut alkaakseen. Piti viivytellä ja pohtia, voisiko piiloutua lauseiden sekaan kuin valkoisen sideharson taakse. 

Muutettuaan vieraan maan pääkaupunkiin kertoja ymmärtää migreenin kynsissä, ettei voi piiloutua.

Teksti jatkuu lyhyin luvuin kuin proosarunona.

Jokainen hetki on harppaus jatkuvasti uusiutuvan, läpinäkyvän jyrkänteen reunan ylitse ajan äkkijyrkällä äärellä. Nostamme uskaliaasti jalan elämämme ajan reunalta, ja astumme epäröimättä askeleen ilmaan. Ei siksi, että olisimme erityisen rohkeita vaan siksi, ettemme voi muutakaan. Tunnen tälläkin hetkellä, kuinka vaarallista se on. Astun uhkarohkeasti elämättömään aikaani, kirjoittamattomaan kirjaani. (9)

Kyse on moninkertaisesta surusta. Nuori äiti synnytti yksin ennen aikojaan kaukana asutuksesta. Tyttövauva kuoli pian. Lapsen isä hautasi sen, yksin hänkin. Kertoja on elänyt äitinsä surua ja kaivannut aina isosiskoaan. Sama lapsen menetys on ollut toistua kertojan synnyttyä keskosena.  

Lyhyet tekstit muuntelevat valkoista. Mieleen painuu hellittämätön suru, joka keveimmillään häilyy kuin usva maisemassa tai lumikide hihalla. Ne viivähtävät hetken, suru pysyy.

Sivuja on vain 111. Silti tarvitsin lukemiseen muutaman päivän. Teksti kutsuu lukijaa antautumaan kiirehtimättä ja pohtimaan valkoisena kajastavaa kuolemaa. Sitä ja kaikkinaisia tunteita voi tarkastella lempeästi kertojan tavoin. 

Erikoislaatuista teosta täplittävät muutamat valokuvat. Ne luontuvat tekstiin, vaikka painojälki vaikuttaa tahattomasti epätarkalta.

Lisävalaisua kirjaan löytyy muun muassa Kulttuuriykkösestä, joka lähetettiin maanantaina 18. marraskuuta 2024. Kääntäjä Taru Salminen tuntee korealaista historiaa ja kulttuuria, mikä ehkä auttaa myös kuuntelijoita ottamaan vastaan teoksen hitaasti avautuvia tunne- ja kipukerrostumia.

Viha perintönä

 

 

Prologin alkajaisiksi Alex Schulman kertoo motiivinsa kirjan kirjoittamiseen :

”En tiedä, miten kauan jaksan tätä enää.”    

Tuo lause muuttaa vielä kaiken. Vaimoni sanoo sen eräänä iltana keittiössä riidan jälkeen, kun minä olen laittamassa ruokaa emmekä kumpikaan voi olla korottamatta ääntämme. Sanomme toisillemme pahasti, ja minua hirvittää, ettei mitään saa enää korjattua. Ilkeydet muuttuvat aina vain karkeammiksi, ja lopulta menetän malttini ja paiskaan paistinpannun seinään. Tulee hiljaista, kananmaksa leviää pitkin lattiaa. Kaduttaa heti ja ojennan Amandalle käteni. Hän kavahtaa taaksepäin ja katsoo minua eikä asiasta ole epäilystäkään: katseessa on pelkoa.     

Vaistoan vaaran heti. Yritän aavistaa raivokohtaukseni seuraukset. Tiedän, että olen taas ottanut askeleen väärään suuntaa, ja nyt on loppu lähellä. Jos en tee jotain, hän jättää minut.

Lukijana pääsin mukaan oudolle matkalle Alex Schulmanin isovanhempien vaiettuun salaisuuteen. Samalla keriytyi esiin kirjailijan omien raivokohtausten tausta, äidin suvun pitkään jatkunut vihanpito. Mitä olikaan tapahtunut alkukesästä 1932? Tutkimustyön pohjana olivat omat muistikuvat vierailuista isovanhempien luona. Varsinkin erään kirjenipun löytyminen ja sen tuominen aikuisten nähtäville aiheutti myrskyn, jota poika ei voinut ymmärtää. 

Vuosia myöhemmin perheellisenä miehenä Alex Schulman hämmästeli, miksi kummassa hän itse raivostui herkästi ja miksi aikoinaan isoisä oli pelottanut perheenjäseniä. Kuuluisa kirjailija Sven Stolpe hallitsi kaikkia ympärillään, kun taas lempeä mummi Karin Stolpe kutistui kutistumistaan, muttei voinut irrottautua miehestään. Miksi kummassa? Kirjailijaksi kehkeytyneen lapsenlapsen ei auttanut muu kuin hakeutua terapiaan ja haalia kokoon palapeliä, joka voisi paljastaa, mistä oli ollut ja edelleen on kyse. Vastaus löytyy Schulmanin 2018 ilmestyneestä romaanista  Bränn alla mina brev.  Otava julkaisi sen 2020 Jaana Nikulan suomentamana nimellä Polta nämä kirjeet. Omasta sukuhistoriasta ammentavan kirjan tarina on pian tarjolla myös elokuvasovituksena.

Teosta lukee kiihkeästi kuin dekkaria. Hetkittäin mieleen eksyy epäilys tirkistelystä. Onhan kyse kolmiodraamasta, jonka osapuolet ovat olleet Ruotsin kulttuurieliittiä. Nuori Olof Lagercrantz näet rakastuu Karin Stolpeen, mistä aviomies saa aiheen kestovihaansa. Olofkaan ei luovu rakastamasta Karinia. Kirjeenvaihto on kummallekin se, jonka varassa rakkaus jatkuu kuolemaan asti.

Kirja on herättänyt paljon huomiota Ruotsissa. Muun muassa Therese Eriksson kirjoittaa Svenska Dagbladetissa 12. marraskuuta 2018 teoksesta ja otsikoi kritiikkinsä otsikolla Han är på jakt efter familjens giftiga vrede. Tirkistelyvaikutelma häipyy lukijan havaitessa, kuinka tosissaan Schulman yrittää ymmärtää jotakin olennaista elämästä.

Okonstlat och kärnfullt skriver han sig fram längs en väg som börjar och slutar i den egna sårbarheten, som följer dess vindlingar i vad som ser ut som ett uppriktigt försök att förstå något väsentligt om livet.

Airi Vilhunen on koonnut 19.4.2020 Kirsin Book clubiin lukukokemuksestaan vaikuttuneena tekstiä, joka on saanut otsikokseen Alex Schulman: Polta nämä kirjeet – kipeää sukuhistoriaa. Monissa muissakin blogeissa teosta on tarkasteltu. 

Riitta Koivurannan kritiikki Hesarissa 4.4.2020 alkaa sanoilla Lapseni pelkäävät minua. Lue koko juttu, jos mahdollista. Poimin siitä vain todellisten asianosaisten kuvat. Kaikista löytyy tietoja, joten jätän hakemisen ilon kullekin itselleen.

Kääntäjänä tunnetun Karin Stolpen kasvojen vasen puoli näkyy kirjan kannessa. 

                          Kirjailija, kriitikko, luennoitsija Sven Stolpe Bertil Ericssonin kuvaamana.

 

Olof Lagercrantz  kirjailija ja aikanaan Dagens Nyheterin päätoimittaja. Kuva: Juha Kärkkäinen

 

Alex Schulmanin isä oli suomenruotsalainen toimittaja Allan Schulman, joka teki Ruotsissa uran tv-alalla. ”Suomalainen melankolia, minussa on sitä paljon. Myös isäni oli melankolikko”, hän kertoo. Kuva: Magnus Laupa

Etsin vielä käsiini Alexin muutkin kirjat. Ehkä jopa voisin lukea ne alkukielellä, vaikka paikoin tekisi tiukkaa. Lukijan uskaltautuisin taas kielikylpyyn, jossa joutuisin ratkomaan kirjailijan käyttämien sanojen merkityksiä, kun hän rohkenee tarkastella itselleen kipeitä asioita ja luoda niiden pohjalta moniulotteisia romaanirakenteita.