Kerran vuodessa huhtikuun puolivälin paikkeilla kokootuu Raunistulan kansakoulussa samana vuonna opintaipaleensa aloittaneita. Tänään taas porukkaa ilmaantui paikalle niin paljon - kaukaisimmat Tampereelta ja Loviisasta asti -, että järjestelyistä vastanneet Aatos ja Lauri hyrräsivät tyytyväisinä. Samoin teki Konsan tilan navetan ravintoloitsija, kun ruokakin maittoi.Tapaamisten yhdeksi osuudeksi alkaa pikku hiljaa vakiintua kävely niillä nurkin, missä aikoinaan asuttiin (http://fi.wikipedia.org/wiki/Raunistula). Nyt kierreltiin sellaisia kujia, joita en muista ikinä tallustelleeni. Ihmeekseni puutaloja löytyy yhä. Kotoisalta tuntui, koska ensimmäiset yhdeksän vuottani asuin samanalaisten kujijen ja puutalojen sokkeloissa, vaikkakin loitolla päivän reitistä. Paikka paikoin pysähdeltiin. Huomattava kohta oli se, johon aikoinaan oli saatu alueen ensimmäinen vesiposti. Mikä helpotus! Vettä ei tarvinnut enää raijata ämpäreissä ylen pitkiä matkoja.
Kummasti moni meistä huomasi ensimmäiseksi muistokseen jonkin sota-ajan tapahtuman. Yksi pojista sai kerran vahdilta palan sokeria, kun oli menty katsomaan isää sotilassairaalaan. Karamelleista tietämättömän suuhun makeus jätti pysyvän muiston. Pommitukset ja ruokapula kertautuivat jutuissa, samoin kaikenlaiset viljelemiset kerhomailla ja eläinten pidot piharakennuksissa. Sekään ei ole unohtunut, että meitä samaa lastentarhaakin käyneitä varjeltiin riistaudilta kalanmaksaöljyllä. Jokun mieleen oli jopa jäänyt kaappi, jossa ruskeaa pulloa säilytettiin. Muistan äitini tarjoilleen samaa herkkua kotonakin. Ei siis ihme, että kasvoimme suorakoipisiksi.
Tässä vielä jokunen kuva kävelyreitin loppuosasta. Päivän varsinainen kohde jäi tyystin kuvaamatta, koska juttua piisasi yllin kyllin.
